mä kelaan että kaikki taitaa olla kohdallaan,
mä taidan kuulua tänne,
mun täytyy kävellä näin,
mun täytyy kävellä näin,
kun jotain herää sisälläin
(Anssi Kela: Nummela)
10 päivää edellisestä raapustuksesta, sori! Syysloma tuli ja meni, se meni lloistavien ihmisten kanssa(!!), syksystä mukavasti nauttien ja sitä ikkunasta & ulkona katellen ja ihaillen :) Kohta tulee talvi ja vaikka mä rakastan sitäkin, oo kiltti älä tuu vielä. Tää syksy on ollu nimittäin jotenkin ihan mielettömän kaaaaunis enkä haluis luopuu siitä ihan vielä! Johtuu paljon tosta ruskasta ja muusta kivasta, mutta myös siitä miten paljon kivaa tää syksy on tuonu tullessaan, kaikki uudet ihmiset, uus koulu, uudet ajatukset, kokonaisen uuden maailman. Oh yeeees, I like!
Ku tässä pohdiskelin, mitä mä voisin tänne nyt kirjottaa pitkästä aikaa, mulle tuli vaan mieleen sana ikävä. Elämässä on tosiaan tapahtunu vaikka mitä koko kuluneen syksyn aikana ja vaikka oon siitä mielettömän innoissani ja onnellinen, en oo unohtanu koko sitä "edellistä elämää" joka oli ennen Sibistä ja viime kesää, jolloin tapahtu niin paljon. Kauheeta sanoa, että se kaikki vanha kuuluis jotenkin toiseen elämään, sellaseen, joka tuli ja meni eikä oo tulossa enää takasin. Sanon niin ehkä vaan siks, että siitä alkaa olla jo niin paljon aikaa ja uudet asiat on nyt ykkössijalla omassa mielessä! Silti kaikki entinen on koko ajan voimakkaasti mun kanssa minne mä ikinä menenkin. Kaikki, mitä menneisyydessä on tapahtunu, vaikuttaa nykyisyyteen ja tulevaisuuteen aina, vaikkei haluiskaan... se on hyvä, ja samalla joissain tapauksissa maailman rasittavin & tyhmin totuus.
Edellinen vuos, ysiluokka, oli mun tähänahtisen elämän paras vuos. Mä tajusin vihdoin (onneks jo ysin syksyllä!!) kuinka loistavia ihmisiä meiän luokka oli täynnä. Saatiin vuodessa rakennettua lähes kaikkien luokkalaisten kesken mieletön yhteishenki ja suurimmasta osasta niistä tuli mulle ihan elintärkeitä kavereita. Leirikoulu & leirikoulujatkis keväällä oli vuoden parhaat kokemukset, sain niistä sellasia muistoja, että mikään ei voi koskaan saada mua unohtamaan niitä. Sen lisäks oli ripari & viime kesänä isosena olo ysivitosten riparilla, kolmen viikon kielikurssi Saksassa heinäkuussa ja paljon muuta, mitkä teki edellisvuodesta parhaan. Vaikken mä todellakaan uskaltanut uskoa siihen, näyttää pahasti siltä, että tästä vuodesta on tulossa yhtä hyvä, ellei parempi. En tiiä mikä tuuri muhun on osunut kun saan uuestaan nauttia mahtavasta vuodesta!!
Silti, vaikka nyt lukion ekalla kaikki onkin ihan yhtä hyvin ku ysillä, mulla on ikävä kaikkea sitä, mitä mä sain viime vuonna kokea. Yks hyvä esimerkki on, jos nyt kukaan viime vuoden 9c:läisistä sattuis tänne blogiin kurkkaamaan, meiän menneet ruotsintunnit!! Ne tunnit oli sellasia, joiden joukkoon mahtu ehkä korkeintaan kaks tuntia jolloin mä en nauranut vedet silmissä niin, että vatsaan sattu. Hyvänä kakkosena tuli matikantunnit, joiden maikka ei koskaan varmaan selvii niistä traumoista mitä me loistavalla käytöksellämme annettiin... En siis kauheesti ihmettele, että kun näin sen maikan tossa pari viikkoa sitten leffassa, se kääns katseensa heti pois kun tunnisti mut ja mä meinasin reippaasti moikata!
Joskus vaan istun alas ja mietin hymyillen kaikkia viime vuoden muistoja, ja mielessä käy pieni suru kun tajuaa, ettei vanhoja aikoja koskaan saa takas. Mä pyrin kuitenkin aina muistamaan, että niistä pienistä ja isoista muistoista pitää olla kiitollinen eikä liikaa angstata sitä, että ne on vaan muistoja eikä tuu enää koskaan toistumaan. En antais ikinä pois mun ysiluokkaa ja siihen liittyviä muistoja, ehei, en ikinä, vaikka joskus ikävä niitä kohtaan sattuiskin aika paljon... onneks elämä on jatkunu yhtä onnellisena kun sillon 9c:n kanssa, joten voin muistella asioita hymyillen ilosena siitä, että uusia mahtavia muistoja tulee koko ajan lisää, vaikka sittenkin eri ihmisten kanssa. :))
Elämässä on (ainakin mulla) tullu myös eteen semmosia tilanteita, että joku ihminen on antanut sulle elämässä tosi paljon ja ollut iso osa sua, ja sitten kun menetät sen, ikävä sattuu niin paljon, että sitä on vaikea ees kuvailla. Mieleen tulee automaattisesti kysymys siitä, oliko ne hyvät muistot sen ihmisen kanssa niin hyviä, että niiden takia kannattaa kärsiä ikävästä - vai olisko ollut parempi, jos sitä ihmistä ei olis koskaan tavannutkaan? Sillon ei olis saanut sitä kaikkea hyvää, mutta olis säästynyt pahalta. Kumpi siis vie voiton, hyvä vai paha?
Hyvä. Just nyt mulla on mieletön ikävä ihmistä, joka teki mut suurimmaks osaks semmoseks kun mä nyt oon (hyvässä ja pahassa). Joskus oon niin turhautunut, etten jaksa ajatella koko asiaa, ja joskus taas ikävä on niin iso, etten osaa muuta ajatellakaan. Tällaseen tilanteeseen on tullu törmättyä elämän aikana aika moneenkin otteeseen, mutta silti se jaksaa aina yllättää. Sitä tekis mitä vaan, että ikävästä pääsis eikä tätä tuskaisempaa tunnetta varmaan ookaan - siks en ihmettele, miks monet ihmiset luovuttaa ja alkaa toivoa, ettei olis koskaan tavannutkaan sitä ihmistä, joka ikävän on aiheuttanut. Mun mielestä, ja vain ehkä mun mielestä, ikävälle ei saa antaa liian suurta valtaa. Vaikka tekis kuinka mieli laittaa kajarit huudattamaan surullista musaa ja hautautua peittojen alle itkemään ikävän murtamana, älkää tehkö sitä, sillä mitä järkeä siinä oikeestaan on? Mitä siitä hyötyy? Vaikka ikävä sattuiskin paljon ja tuntuis repivän sydämen irti, sä et häviä yhtään mitään, jos jaksat hymyillä ja ottaa innolla vastaan uusia kivoja juttuja. Hymyileminen auttaa pääsemään ikävästä yli nopeemmin kuin se sänkyyn kuoleminen angstimusan soidessa taustalla. Uskokaa huviksenne.
Kaikilta ihmisiltä, joita mä joskus ikävöin, mä oon oppinut ihan mielettömästi. Monien kavereiden kohdalla oon esim oppinut, mitä on todellinen ystävyys, kuolleet sukulaiset on opettaneet nauttimaan elämästä jne. Ja kun mä joskus istun alas, laitan sitä vähän surullisempaa musaa soimaan ja mietin ihmisiä ja asioita, joita mulla on ikävä, mä keskityn siihen kaikkeen hyvään mitä ne toi tullessaan mun elämään. Kaikilla asioilla on tarkotuksensa, mä uskon siihen vahvasti. Niin myös niillä ihmisillä, jotka joskus vaan tuntuvat piipahtavan teiän elämässä ihanina, mutta jättävät sittenkin teihin pahat arvet lähtiessään pois. Jos sellasten tarkotusta ei vielä tajua, sen tulee ymmärtämään myöhemmin. Mä voin pitää tätä vaikka lupauksena teille. :)
Keeeeeeep on smiling! :)
Sisu
so much of me
is made of what i learned from you
you'll be with me
like a handprint on my heart
(Wicked: For Good)
keskiviikko 20. lokakuuta 2010
lauantai 9. lokakuuta 2010
ens vuonna Espanja... que?
Näin vähän tylsemmän muotoisena iltana rupesin lueskelemaan vaihdossa olevien ihmisten blogeja ja huhhuh miten mun aivot täytty Espanjasta ja mun tulevasta vaihtarivuodesta, johon on enää 10 kuukautta (saman verran kuin aion siellä viettää). Tuntuu ku siihen olis ikuisuus mut samalla mielessä on koko ajan totuus siitä, että lähtöön on vaan alle vuos. Ihmiset, mä lähen vuodeks Espanjaan, ihan toiseen maailmaan ja elämään toisenlaista elämää - voiks se olla totta?
Mä mietin usein, että miten oikeen päädyin tähän. Mä en tykkää valehtelusta, joten totuus tulee tässä, vaikka se saisikin kaikki (myös mut itteni!) nauramaan: neljä vuotta sitten mä innostuin Serranon perheestä ehkä vähän liikaakiin. Mä kiinnostuin ennen kaikkea Espanjan kielestä, kulttuurista ja ihmisistä niin paljon, että halusin päästä kokemaan sen kaiken läheltä. Mä olin jo pitkään haaveillut vaihtariksi lähdöstä ja Serranot (ihan tosi, siitä sarjasta tää kaikki lähti!!) sai mut tajuamaan, että Espanja olis mulle se oikea paikka. Ja kyllä, saa nauraa sille, että joku tv-sarja voi vaikuttaa ihmiseen niin paljon, mutta loppujen lopuks mä haluan kiittää, että sitä sarjaa ikinä edes näytettiin Suomessa - ilman sitä mä en luultavasti olis vaihto-oppilasjärjestön listoilla lähdössä elokuussa 2011 kohti Espanjaa.
Syynä ei nyt tietenkään ollut pelkkä Ylen tv-sarja, se vaan sai mut ensimmäistä kertaa huomioimaan Espanjan muunakin kuin helteisenä maana jossain kauempana Euroopassa. Mä oon aina viihtynyt rauhallisissa, kauniissa paikoissa, ja kuva pienestä kaupungista ihanien maisemien keskellä alkoi tuoda mieleen aika usein ajatuksia Espanjasta, Italiasta tai muusta vastaavasta paikasta. Serranot oli saaneet mut rakastumaan espanjan kieleen niin paljon, että Espanja vei Italiasta voiton ja yhtenä iltana sanoin äidille, että mä lähen sinne vaihtoon, se on mun unelma, jonka aion toteuttaa. Kolme viikkoo Saksassa kielikurssilla vahvisti vielä sen, miten kiinnostunut oon elämisestä vähän aikaa ihan toisessa kulttuurissa. Ja nyt, pitkän unelmoinnin ja ihanien kuvitelmien jälkeen mä todella oon lähdössä vaihtoon ja heh, sitä ajatellessani mä en voi muuta ku hymyillä :)
Mitä mun ajatuksissa sitten tällä hetkellä liikkuu? Pelottaako mua, jännittääkö mua, oonko ihan valmis jo lähtemään, enkö jaksa oottaa - huh, ajatukset on välillä niin sekasin, etten itekään tiedä! Se nyt on ihan varmaa, että KYLLÄ, mua pelottaa ja jännittää ja oon aivan paniikissa! Mutta samalla mulla on niin mielettömän hyvä fiilis ja mä tiedän sydämessäni, että mulla tulee olemaan siellä ihanaa ja vaikka mä joudun jättämäänkin lähes koko elämäni ja kaikki elintärkeät asiat Suomeen vuodeksi, mä oon valmis lähtemään. Tätä mä oon halunnut ja haluan vieläkin - ehkä jopa enemmän nyt, kun tiiän pääseväni!
Mikä mua pelottaa? Monikin asia! Päällimmäisenä mielessä on varmasti se, että en oo vielä lukenut Espanjaa ja vaikka meenkin sitä iltalukioon keväällä pari kurssia opiskelemaan, ekat pari kuukautta tulee siellä Espanjan maalla olemaan aikamoista hapuilua kun kieli ei varmaan oo kauhean hyvin hallussa! Mä kuitenkin odotan innolla sitä kun saan katella, kun ne espanjalaiset yrittää vääntää mulle englantia, missä ne tunnetusti ei kauheen hyviä ole. :) Mua myös jännittääkö, osuuko mun ja sen perheen kemiat yhteen ja voinko mä tuntea ne omaks perheeks sen vuoden ajan, nimittäin perhe ja perhesiteet on aina olleet mulle tärkeintä elämässä ja mä toivon, että voisin kokea samanlaista yhteenkuuluvuutta siellä kun täällä mun oman perheen kanssa (tosin mä tuun tuskin missään ikinä tuntemaan ihan yhtä vahvaa yhteenkuuluvuutta kuin ihan ikiomien perheenjäsenieni kanssa...).
Kaikki sosiaalisuuteen liittyvät asiat - kuten just perhe tai vaikka uudet kaverit! - ei kuitenkaan jännitä mua liikaa, sillä mä tiedän, kuinka sosiaalista ja puheliasta porukkaa espanjalaiset on. Mä uskon vahvasti, että mut otetaan innolla porukkaan ja tuun olemaan siellä ku kotonani :) Näin ei tietenkään aina käy, mutta mulla on vaan semmonen tunne, että Espanjassa käy, ja haluun uskoa ja tehä sen ite maholliseks!
Vaihtarivuosista yleensä puhutaan niin, että ihmiset lähtee sinne ettimään itteään, kokemaan uutta ja oppimaan näkemään maailmaa eri tavalla. Noita mäkin oon sinne menossa tekemään, vaikka oon paljon kokenutkin ja tunnen itteni aika hyvin. Mä oon kuitenkin aina valmis näkemään uutta, nimittäin mä rakastan nähä maailmaa, erilaisia ihmisiä ja kulttuureita jne :) Ollaan matkusteltu perheen kanssa aika paljon ja joka ikinen matka on ollu aina mieleenpainuva ja tärkeä kaikin puolin. Musta tuntuu, että täst Espanjan pikku "matkasta" tulee luultavasti myös aika mieleenpainuva ja mä todella toivon, että positiivisella tavalla! :)
Huh, sitten pitäs ajatella sitä, miten tuun ikävöimään Suomea. Mä oon henkeen ja vereen Suomi-ihminen, rakastan tätä maata enkä vois kuvitella asuvani tulevaisuudessa perheen kanssa missään muualla. Että jos mä löydän sielt Espanjasta jonku Guillermon nii saa luvan tulla tänne!! Mut voi kauheeta, oon koko ajan esim kotiutumassa Sibikseen enemmän ja enemmän niin, että en tiiä, miten vaikeeta se lähtö tulee olemaan. Mä haluun sydämeni pohjasta lähteä, mutta olis samalla ihanaa, jos sais elää samaan aikaan elämää myös Suomessa. Perhe ja kaverit, voi kauheeta, en voi ees kuvailla miten ikävä mulle tulee, tiiän sen jo nyt. Vaikka mulla tulis olemaan Espanjassa kuinka ihanaa, mun elämä täällä on myös niin tärkeetä ja onnellista, että ikävä tulee olemaan mieletön. Mutta niin ku vaihto-oppilashaastattelussa sanoin, mä aion selvitä ikävästä yhdellä periaatteella: mä tuun saamaan siitä vaihtarivuodesta niin paljon, että ei sitä voi ansaita ilmaseks. Enkä nyt puhu pelkästä rahasta vaan myös siitä, että se ikävä tulee olemaan pieni maksu siitä kaikesta ihanasta, minkä tuun vaihtarina kokemaan. Mikään ei oo täällä ilmasta, tiesittekö. :) Mutta kaikki lauseet, mitä kaverit ja perhe on sanonu, kuten "miten me tullaan selviimään yhestä vuodesta ilman sua, Sisu" tai "tuntuu jo nyt ihan mahottomalta että sä lähet sinne ja me jäädään tänne" saa mut tuntemaan sen ikävän jo nyt ja välillä se on niin kova, että en oo ihan varma, selviänkö siitä... pakko on selvitä!
Äsken kattelin netistä kuvia Espanjasta ja tuli hinku alkaa kuunnella taas senkielistä musaa ja katella kaikkia sarjoja ja leffoja. Oon ihme Espanja-fiiliksissä nyt, aivot ei pysty ajattelemaan melkeen mitään muuta! Kun tuun takas, (mä rukoilen, että) osaan täydellisesti espanjan kielen, mulla on kansainvälisiä kavereita ja paikka toisessa maassa, mihin voin aina mennä ja tuntea itteni kotoisaks sielläkin! :)
Okei, semmosta vuodatusta tänään. Tästä aiheesta tuun varmasti puhumaan toistekin ennen ens vuoden elokuuta... Espanja, here I come!
Mä mietin usein, että miten oikeen päädyin tähän. Mä en tykkää valehtelusta, joten totuus tulee tässä, vaikka se saisikin kaikki (myös mut itteni!) nauramaan: neljä vuotta sitten mä innostuin Serranon perheestä ehkä vähän liikaakiin. Mä kiinnostuin ennen kaikkea Espanjan kielestä, kulttuurista ja ihmisistä niin paljon, että halusin päästä kokemaan sen kaiken läheltä. Mä olin jo pitkään haaveillut vaihtariksi lähdöstä ja Serranot (ihan tosi, siitä sarjasta tää kaikki lähti!!) sai mut tajuamaan, että Espanja olis mulle se oikea paikka. Ja kyllä, saa nauraa sille, että joku tv-sarja voi vaikuttaa ihmiseen niin paljon, mutta loppujen lopuks mä haluan kiittää, että sitä sarjaa ikinä edes näytettiin Suomessa - ilman sitä mä en luultavasti olis vaihto-oppilasjärjestön listoilla lähdössä elokuussa 2011 kohti Espanjaa.
Syynä ei nyt tietenkään ollut pelkkä Ylen tv-sarja, se vaan sai mut ensimmäistä kertaa huomioimaan Espanjan muunakin kuin helteisenä maana jossain kauempana Euroopassa. Mä oon aina viihtynyt rauhallisissa, kauniissa paikoissa, ja kuva pienestä kaupungista ihanien maisemien keskellä alkoi tuoda mieleen aika usein ajatuksia Espanjasta, Italiasta tai muusta vastaavasta paikasta. Serranot oli saaneet mut rakastumaan espanjan kieleen niin paljon, että Espanja vei Italiasta voiton ja yhtenä iltana sanoin äidille, että mä lähen sinne vaihtoon, se on mun unelma, jonka aion toteuttaa. Kolme viikkoo Saksassa kielikurssilla vahvisti vielä sen, miten kiinnostunut oon elämisestä vähän aikaa ihan toisessa kulttuurissa. Ja nyt, pitkän unelmoinnin ja ihanien kuvitelmien jälkeen mä todella oon lähdössä vaihtoon ja heh, sitä ajatellessani mä en voi muuta ku hymyillä :)
Mitä mun ajatuksissa sitten tällä hetkellä liikkuu? Pelottaako mua, jännittääkö mua, oonko ihan valmis jo lähtemään, enkö jaksa oottaa - huh, ajatukset on välillä niin sekasin, etten itekään tiedä! Se nyt on ihan varmaa, että KYLLÄ, mua pelottaa ja jännittää ja oon aivan paniikissa! Mutta samalla mulla on niin mielettömän hyvä fiilis ja mä tiedän sydämessäni, että mulla tulee olemaan siellä ihanaa ja vaikka mä joudun jättämäänkin lähes koko elämäni ja kaikki elintärkeät asiat Suomeen vuodeksi, mä oon valmis lähtemään. Tätä mä oon halunnut ja haluan vieläkin - ehkä jopa enemmän nyt, kun tiiän pääseväni!
Mikä mua pelottaa? Monikin asia! Päällimmäisenä mielessä on varmasti se, että en oo vielä lukenut Espanjaa ja vaikka meenkin sitä iltalukioon keväällä pari kurssia opiskelemaan, ekat pari kuukautta tulee siellä Espanjan maalla olemaan aikamoista hapuilua kun kieli ei varmaan oo kauhean hyvin hallussa! Mä kuitenkin odotan innolla sitä kun saan katella, kun ne espanjalaiset yrittää vääntää mulle englantia, missä ne tunnetusti ei kauheen hyviä ole. :) Mua myös jännittääkö, osuuko mun ja sen perheen kemiat yhteen ja voinko mä tuntea ne omaks perheeks sen vuoden ajan, nimittäin perhe ja perhesiteet on aina olleet mulle tärkeintä elämässä ja mä toivon, että voisin kokea samanlaista yhteenkuuluvuutta siellä kun täällä mun oman perheen kanssa (tosin mä tuun tuskin missään ikinä tuntemaan ihan yhtä vahvaa yhteenkuuluvuutta kuin ihan ikiomien perheenjäsenieni kanssa...).
Kaikki sosiaalisuuteen liittyvät asiat - kuten just perhe tai vaikka uudet kaverit! - ei kuitenkaan jännitä mua liikaa, sillä mä tiedän, kuinka sosiaalista ja puheliasta porukkaa espanjalaiset on. Mä uskon vahvasti, että mut otetaan innolla porukkaan ja tuun olemaan siellä ku kotonani :) Näin ei tietenkään aina käy, mutta mulla on vaan semmonen tunne, että Espanjassa käy, ja haluun uskoa ja tehä sen ite maholliseks!
Vaihtarivuosista yleensä puhutaan niin, että ihmiset lähtee sinne ettimään itteään, kokemaan uutta ja oppimaan näkemään maailmaa eri tavalla. Noita mäkin oon sinne menossa tekemään, vaikka oon paljon kokenutkin ja tunnen itteni aika hyvin. Mä oon kuitenkin aina valmis näkemään uutta, nimittäin mä rakastan nähä maailmaa, erilaisia ihmisiä ja kulttuureita jne :) Ollaan matkusteltu perheen kanssa aika paljon ja joka ikinen matka on ollu aina mieleenpainuva ja tärkeä kaikin puolin. Musta tuntuu, että täst Espanjan pikku "matkasta" tulee luultavasti myös aika mieleenpainuva ja mä todella toivon, että positiivisella tavalla! :)
Huh, sitten pitäs ajatella sitä, miten tuun ikävöimään Suomea. Mä oon henkeen ja vereen Suomi-ihminen, rakastan tätä maata enkä vois kuvitella asuvani tulevaisuudessa perheen kanssa missään muualla. Että jos mä löydän sielt Espanjasta jonku Guillermon nii saa luvan tulla tänne!! Mut voi kauheeta, oon koko ajan esim kotiutumassa Sibikseen enemmän ja enemmän niin, että en tiiä, miten vaikeeta se lähtö tulee olemaan. Mä haluun sydämeni pohjasta lähteä, mutta olis samalla ihanaa, jos sais elää samaan aikaan elämää myös Suomessa. Perhe ja kaverit, voi kauheeta, en voi ees kuvailla miten ikävä mulle tulee, tiiän sen jo nyt. Vaikka mulla tulis olemaan Espanjassa kuinka ihanaa, mun elämä täällä on myös niin tärkeetä ja onnellista, että ikävä tulee olemaan mieletön. Mutta niin ku vaihto-oppilashaastattelussa sanoin, mä aion selvitä ikävästä yhdellä periaatteella: mä tuun saamaan siitä vaihtarivuodesta niin paljon, että ei sitä voi ansaita ilmaseks. Enkä nyt puhu pelkästä rahasta vaan myös siitä, että se ikävä tulee olemaan pieni maksu siitä kaikesta ihanasta, minkä tuun vaihtarina kokemaan. Mikään ei oo täällä ilmasta, tiesittekö. :) Mutta kaikki lauseet, mitä kaverit ja perhe on sanonu, kuten "miten me tullaan selviimään yhestä vuodesta ilman sua, Sisu" tai "tuntuu jo nyt ihan mahottomalta että sä lähet sinne ja me jäädään tänne" saa mut tuntemaan sen ikävän jo nyt ja välillä se on niin kova, että en oo ihan varma, selviänkö siitä... pakko on selvitä!
Äsken kattelin netistä kuvia Espanjasta ja tuli hinku alkaa kuunnella taas senkielistä musaa ja katella kaikkia sarjoja ja leffoja. Oon ihme Espanja-fiiliksissä nyt, aivot ei pysty ajattelemaan melkeen mitään muuta! Kun tuun takas, (mä rukoilen, että) osaan täydellisesti espanjan kielen, mulla on kansainvälisiä kavereita ja paikka toisessa maassa, mihin voin aina mennä ja tuntea itteni kotoisaks sielläkin! :)
Okei, semmosta vuodatusta tänään. Tästä aiheesta tuun varmasti puhumaan toistekin ennen ens vuoden elokuuta... Espanja, here I come!
perjantai 8. lokakuuta 2010
all over town
what do you see when you see me
the very same thing that makes you bitter
the very same thing that makes you bitter
so you'll say all these outrageous things, that's what you do
yes, but you're no poet man
you just want everyone looking at you
so i'll show no frown
Rakkaat ihmiset, miks maailmassa on epäaitoja ihmisiä? Miks on semmosta porukkaa, joka tekee asioita massan mukana ajattelematta omaa mielipidettään, kuuntelemalla muita ja toimimalla kuulemansa perusteella? Eikö tärkein mielipide oo just se, mikä ihmisellä itellään on - siihen ei mun mielestä muiden sanojen pitäis vaikuttaa. Mä tiedän, että tää on varmaan kliseisin aihe, minkä voi puhuttavakseen valita, mutta kun ollaan tätä just pohdiskeltu kavereiden kanssa ja se on jotenkin ärsyttävän kirkkaana mielessä.
Tiedän, että oon tässä blogissa kirjotellessani jo aika paljon hehkuttanut Sibistä, mutta vielä on pakko sanoa yks asia. Tiedättekö, mikä siinä koulussa on parasta? Sä voit huoletta tulla sinne ihan omana itsenäs ja sut hyväksytään semmosena. Viimeset puoltoista kuukautta, jotka siellä on ehtinyt jo olla, on ollut yhtä mun elämän parhaista ajoista. Mun ei tarvi muuttua siitä ihmisestä, mikä mä oon aamulla kotona, toiseks ihmiseks sillon, kun meen kouluun. On vaan aina se sama Sisu ja mikään ei vois tehä mua onnellisemmaks kuin pysyä aina samanlaisena, omana ittenäni. Rakkaat sibisläiset on mahdollistanu sen viimeinkin kokonaan!=) Se koulu on saanut varmistumaan just siitä, että mä kelpaan semmosena kun oon. Heh, siks me sitä kutsutaan kodiks ja turvapaikaks!
Miks semmosta fiilistä ei vois kaikki kokea, ihan missä vaan? Mä uskon vahvasti, ettei Sibis oo ainoo semmonen paikka, jossa voi olla täysin oma ittensä - mutta miks niitä paikkoja on kuitenkin ihan älyttömän harvassa? Keskiviikkona istuskeltiin pitkään Lepin kanssa Finnkinon tyhjässä aulassa (syistä, miks sinne päädyttiin, ei puhuta...) ja pohdittiin, mikä siinä aitona, omana ittenä pysymisessä on monien mielestä niin vaikeeta? Monilla on syynä se, ettei ne vielä itekään tiedä, keitä ne on - mut toisilla taas on vahva käsitys itestään, mutta ne pelkää, ettei se riitä. No, ne, joille aidot ihmiset ei riitä, ei ite ansaitse mitään aitoja ihmisiä ympärilleen.
Kaikkein hirveintä on, jos "pääsee" aitiopaikalle kattomaan vierestä, kun joku tosi hyvä kaveri joutuu sen tyhmän massan vietäväks, hukkuu sinne ja katoaa sulta kokonaan. Luulis, että yks kerta elämässä riittäis semmosen kokemiseen, mutta ei, vastaavia tilanteita tulee jatkuvasti lisää... how lovely.
Tää on vähän samaa asiaa ku oon ennenkin täällä raapustellut, mutta se on just niin isossa osassa elämää, että minne muualle siitä vois kirjottaa? Toivottavasti te ette ny vallan kyllästy! =)
Vuoden päästä mä lähen Espanjaan vaihto-oppilaaks ja sillon mulle tulee varmasti tilanteita eteen, joissa mun täytyy selvitä yksin, itsenäisesti. Onneks oon parin viime vuoden aikana löytäny itteni aika hyvin (jota Sibiksessä saa toteuttaa viimeinkin 24/7!) joten uskon, että tuun olemaan aika vahvoilla Espanjassa ja haluun uskoa siihen, että pärjään siellä. Espanjasta ja kaikista siihen liittyvistä tunteista ja ajatuksista voin kertoa kunnolla jossain postauksessa erikseen.
Mitä muuta elämään? Bongailen youtubesta uutta musaa ja kirjottelen nimiä ylös, ja kun pääsen kirjastoon, meen heti lainaamaan ko. levyt! Koeviikko loppu pari päivää sitten eikä siitä kokemuksesta voi sanoa muuta ku että vähän pimentoon jäi! Mutta loppujen lopuks mua vaan huvittaa, mut on luotu tekemään jotain muuta ku pänttäilemään liikaa aineisiin, jotka ei mua kauheasti hetkauta. Lukio läskiks -mottoa vois kuitenkin vähän ehkä muuttaa etten nyt ihan vitosrivistöltä näyttäviä todistuksia joka jakson jälkeen sais.
Nyt mä kuuntelen mielettömän kaunista biisiä, missä soi vaan pelkkä piano, ei laulua eikä siis mitään sanoja - ja silti se biisi sanoo niin paljon, tiedättekö. Mä rakastan tällasta mietiskelymusaa, kun voi vaan sulkee silmänsä ja miettiä kaikkea ilman, että kukaan tulee sun hetkinäiseen omaan maailmaan. Mä en voi kuvaillakaan, kuinka paljon mä rakastan sitä, kun mun ympärillä on ihmisiä - mut välillä, just tällasina hetkinä, musta on ihana olla yksin ja istua, miettiä, olla puhumatta, ilman että kukaan häiritsee. Tällasten hetkien ei tarvi olla pitkiä eikä niitä tarvi olla usein, mutta välillä kuitenkin. Sellasen saa ainakin viimestään sillon, kun menee illalla nukkumaan ja on hiljaa omassa huoneessaan, istuu sängyn reunalla ja kuuntelee musaa ja on sen pienen hetken jossain muualla. Ei mulla oo ollu vuosiin mitään tarvetta paeta toiseen maailmaan siks, että tässä maailmassa ei olis jotenkin hyvä olla - mä oon mielettömän onnellinen siitä, että oon tässä maailmassa!, mutta silti joskus tietyin väliajoin se toinen maailmakin tuntuu kivalta, lyhyen hetken. Toivottavasti joku tajuaa, mitä mä tarkotan...
Onpa tää sekava kirjotus. Mä oon tällanen.
Ajattelin, että voisin joihinkin postauksiin kertoa lyhyesti aina kivoimmasta viime päivinä tapahtuneesta asiasta tai hetkestä, jonka oon kokenut. Viikon sisällä on tapahtunut vaikka mitä mukavaa, mutta nyt mieleen tulee yks asia, jota tapahtuu itse asiassa todella usein, mutta silti se on aina yhtä kivaa. Olin eilen koneella ja mun sisko tuli huoneeseen ja pyys, että halaisin sitä. Halattiin monta minuuttia ja oltiin vaan hiljaa ja mua hymyilytti koko sen ajan kun mietin, kuinka paljon tykkään siitä ihmisestä. Ne, jotka tuntee mut hyvin, tietää kuinka läheinen perhe me ollaan.
Keep on smiling!=) mäki yritän!
Sisu
Vuoden päästä mä lähen Espanjaan vaihto-oppilaaks ja sillon mulle tulee varmasti tilanteita eteen, joissa mun täytyy selvitä yksin, itsenäisesti. Onneks oon parin viime vuoden aikana löytäny itteni aika hyvin (jota Sibiksessä saa toteuttaa viimeinkin 24/7!) joten uskon, että tuun olemaan aika vahvoilla Espanjassa ja haluun uskoa siihen, että pärjään siellä. Espanjasta ja kaikista siihen liittyvistä tunteista ja ajatuksista voin kertoa kunnolla jossain postauksessa erikseen.
Mitä muuta elämään? Bongailen youtubesta uutta musaa ja kirjottelen nimiä ylös, ja kun pääsen kirjastoon, meen heti lainaamaan ko. levyt! Koeviikko loppu pari päivää sitten eikä siitä kokemuksesta voi sanoa muuta ku että vähän pimentoon jäi! Mutta loppujen lopuks mua vaan huvittaa, mut on luotu tekemään jotain muuta ku pänttäilemään liikaa aineisiin, jotka ei mua kauheasti hetkauta. Lukio läskiks -mottoa vois kuitenkin vähän ehkä muuttaa etten nyt ihan vitosrivistöltä näyttäviä todistuksia joka jakson jälkeen sais.
Nyt mä kuuntelen mielettömän kaunista biisiä, missä soi vaan pelkkä piano, ei laulua eikä siis mitään sanoja - ja silti se biisi sanoo niin paljon, tiedättekö. Mä rakastan tällasta mietiskelymusaa, kun voi vaan sulkee silmänsä ja miettiä kaikkea ilman, että kukaan tulee sun hetkinäiseen omaan maailmaan. Mä en voi kuvaillakaan, kuinka paljon mä rakastan sitä, kun mun ympärillä on ihmisiä - mut välillä, just tällasina hetkinä, musta on ihana olla yksin ja istua, miettiä, olla puhumatta, ilman että kukaan häiritsee. Tällasten hetkien ei tarvi olla pitkiä eikä niitä tarvi olla usein, mutta välillä kuitenkin. Sellasen saa ainakin viimestään sillon, kun menee illalla nukkumaan ja on hiljaa omassa huoneessaan, istuu sängyn reunalla ja kuuntelee musaa ja on sen pienen hetken jossain muualla. Ei mulla oo ollu vuosiin mitään tarvetta paeta toiseen maailmaan siks, että tässä maailmassa ei olis jotenkin hyvä olla - mä oon mielettömän onnellinen siitä, että oon tässä maailmassa!, mutta silti joskus tietyin väliajoin se toinen maailmakin tuntuu kivalta, lyhyen hetken. Toivottavasti joku tajuaa, mitä mä tarkotan...
Onpa tää sekava kirjotus. Mä oon tällanen.
Ajattelin, että voisin joihinkin postauksiin kertoa lyhyesti aina kivoimmasta viime päivinä tapahtuneesta asiasta tai hetkestä, jonka oon kokenut. Viikon sisällä on tapahtunut vaikka mitä mukavaa, mutta nyt mieleen tulee yks asia, jota tapahtuu itse asiassa todella usein, mutta silti se on aina yhtä kivaa. Olin eilen koneella ja mun sisko tuli huoneeseen ja pyys, että halaisin sitä. Halattiin monta minuuttia ja oltiin vaan hiljaa ja mua hymyilytti koko sen ajan kun mietin, kuinka paljon tykkään siitä ihmisestä. Ne, jotka tuntee mut hyvin, tietää kuinka läheinen perhe me ollaan.
Keep on smiling!=) mäki yritän!
Sisu
perjantai 1. lokakuuta 2010
Vaikka illat tuhlaa, aamut antavat
(Otsikon biisi: Anna Puu: Kaunis päivä)
Mul ei oo kiire koskaan minnekään,
hoidan kaikki hommat hissuksiin.
Hidas ei oo hölmö, nopeet luulee vaan.
Vauhtii fiksuudeksi kai kuvitellaan.
Hidas ensin miettii päivän pari,
kun toiset laittaa heti tuulemaan.
Juoskoon kuka juoksee, mä nyt kuitenkin
taidan jäädä hetkeks istumaan.
Kauniita on pilvet ja koivut korkeat,
nekin tykkää lepuutella vaan.
©Anna Puu: Idän hitain
Heh, hassu viikko takanapäin ja vasta puolessa välissä mennään! Viikko alkoi pienellä angstauksella Lindan kanssa, kun haukuttiin toi vastakkainen sukupuoli maanrakoon. Ärsytti. Koeviikkokin on mennyt vähän sanoisinko hassusti, äikästä ja matikasta pääsen läpi (goodbye pitkä matikka, welcome lyhyt!), mut hissa jäi vähän pimentoon… Mutta päätin, että turha sitä on stressailla, olis tietenkin kiva päästä läpi, mutta jos ei pääse, uusinta on aina olemassa! Miks huolehtia turhia, kun voi olla huolehtimattakin! Sen avulla päästiin kai siitä tyhmästä angstauksestakin yli ja nyt on ihmeen hyvä fiilis, vaikka kello lähenee puolta yötä kun tätä kirjottelen (julkaisen sitten aamulla, jos tää on ihan kelpuutettavaa tavaraa blogiin, jonka laatu ei kyllä tähänkään asti mikään maan mahtavin oo ollut!), syynä ehkä huominen vapaapäivä. Huomenna herään aikasin, talo on tyhjänä, keitän kahvia ja katon syysaamua ikkunan läpi ennen kuin lähen koululle (mistä lähin oon mennyt vapaaehtoisesti koululle hengaamaan, jos mulla on vapaapäivä? Maailmankirjat taitaa olla vähän sekasin. Sibis tekee hulluks!). Lauantaina pitäis päästä läpi mantsan ykköskurssista jota isompaa scheissea ei maailmasta löydy. Mutta ei stressiä, elämä hymyilee kaiken maailman scheissesta huolimatta!
Muutama asia hämmentää ja ajattelin niistä näin hiljaisena syysyönä jotain kirjotella ylös, vaikka tänään kun Tuomas kyseli kuulumisia ja sanoin, että menee paremmin ku hyvin, se käski kirjottaa siitä onnellisuudesta runon tai tarinan tai jotain vastaavaa. Ehkä kirjotankin, sitten kun oon saanut tän tyhjänpuhuvan tekstin valmiiks…
Niin. Hämmentävä asia nro 1: Tiedättekö sen fiiliksen, kun huomaatte, että hiljalleen jostain henkilöstä on tulossa teille ihan älyttömän tärkeä – mutta se käyttäytyy teitä kohtaan välillä tosi lämpimästi ja seuraavana päivänä oudon kylmästi? Se on saanut mut nyt miettimään, että mikä tekee ihmisille kaks puolta? Nykyään niin monessa ihmisessä on kuin kaks persoonaa: yhtenä päivänä ne on yhtä hymyä, ne nauraa ja tanssahtelee ympäri maailmaa, ja toisena ne ei muuta tee kuin itkee ja valittaa maailman epäreiluudesta. Okei, maailman iloisimmillekin ihmisille saa totta kai tulla angstipäiviä, mutta jos niiden mieliala vaihtelee päivittäin, se alkaa ihmetyttää. Eikö olis helpompaa, jos kaikki olis pysyvästi samanlaisia – silloin oppis itekin tuntemaan sen oman itsensä kunnolla, niin kuin viime postauksessa kerroin ite oppineeni. Mä en voi uskoa, että maailmassa olisi ihminen, jolle luonnollisesti kuuluis kaks eri persoonaa. Olkaa omia itsejänne ja pysykää sellaisina, maailma olis sillon järkevämpi paikka. Niin ette aiheuta muille ettekä itellenne harmaita hiuksia… näin pyytää nimimerkki Harmaita hiuksia löytyy, hehheh.
Hämmentävä asia nro 2: Huomenna, itse asiassa puolen tunnin päästä, alkaa lokakuu. Missä välissä ehti kesä loppua ja syyskuu alkaa ja mennä? Musta oli esim. aika huolestuttavaa, että me tänään Kampin alakerrassa, kaukoliikenneaseman aulassa (älkää kysykö mitä me siellä tehtiin, en osaa vastata!) istuessa alettiin puhua joulusta. Äsken oli juhannus! Ihan oikeasti, viimesen vuoden ajan aika on menny niin nopeasti, että yhtäkkiä tajuukin, niin kuin mä tänään, että mä en oo enää kesälomalla, en oo ollut pitkään aikaan, eka jakso on kohta mennyt ja lokakuu alkaa. Wait, what? Missä välissä mä olen ehtinyt tehdä mitä? Kohta on ens syksy ja mä lähen vaihtoon (Viva la España! tai jotain vastaavaa) ja mä mietin, että just äsken oli se hetki, kun mä istuin yöllä sängyssäni ja kirjotin läppärilläni jotain tyhjänpäivästä blogipostausta. Huhhuh. Tässä ajanjuoksussa ois sitten tarkotus yrittää nauttia kaikesta, mitä elämässä tapahtuu – ei mulla kohta riitä aika siihenkään! Pakko on riittää! Elämän tiimalasi sais hellittää vähän. Mä en usko olevani ainoa, joka sitä toivoo.
Hämmentävä asia nro 3: Miten syksy voi olla niin kaunis? Kukaan ei voi rakastaa ruskaa enemmän kuin minä, mä vannon! Nykyään jään melkeen joka päivä bussilla kotiin tullessani paljon aikasemmin pois kyydistä, ihan vaan siks että saisin kävellä ulkona ton ihanan ruskan ympäröimänä. Kattokaa nyt sitä! Ees maailman tylsin ihminen ei voi sanoa, että siinä olis jotain vikaa. Älkääkä nyt yrittäkö sanoa mitään siitä kylmyydestä! Saunassako meiän pitäis elää?
Hämmentävä asia nro 4: Mä voisin nukkua.
Heh, mua huvittaa aika paljon tää postaus, koska tässä ei oikeestaan ollut mitään järkeä, mutta niin ku blogin otsikko osottaa, ei mun elämässä paljon mitään järkevää ookaan. Sain ainakin joitain ei-tärkeitä ajatuksiani ylös, niissäkin on välillä oma pointtinsa!
Nyt kone kiinni ja pää tyynyyn, kuulokkeet korviin ja hetkeks toiseen maailmaan. Vaikka tässäkin maailmassa on mielettömän kiva olla. :)
Öitä vaikka lukisittekin tätä päivällä!
Sisu
Mul ei oo kiire koskaan minnekään,
hoidan kaikki hommat hissuksiin.
Hidas ei oo hölmö, nopeet luulee vaan.
Vauhtii fiksuudeksi kai kuvitellaan.
Hidas ensin miettii päivän pari,
kun toiset laittaa heti tuulemaan.
Juoskoon kuka juoksee, mä nyt kuitenkin
taidan jäädä hetkeks istumaan.
Kauniita on pilvet ja koivut korkeat,
nekin tykkää lepuutella vaan.
©Anna Puu: Idän hitain
Heh, hassu viikko takanapäin ja vasta puolessa välissä mennään! Viikko alkoi pienellä angstauksella Lindan kanssa, kun haukuttiin toi vastakkainen sukupuoli maanrakoon. Ärsytti. Koeviikkokin on mennyt vähän sanoisinko hassusti, äikästä ja matikasta pääsen läpi (goodbye pitkä matikka, welcome lyhyt!), mut hissa jäi vähän pimentoon… Mutta päätin, että turha sitä on stressailla, olis tietenkin kiva päästä läpi, mutta jos ei pääse, uusinta on aina olemassa! Miks huolehtia turhia, kun voi olla huolehtimattakin! Sen avulla päästiin kai siitä tyhmästä angstauksestakin yli ja nyt on ihmeen hyvä fiilis, vaikka kello lähenee puolta yötä kun tätä kirjottelen (julkaisen sitten aamulla, jos tää on ihan kelpuutettavaa tavaraa blogiin, jonka laatu ei kyllä tähänkään asti mikään maan mahtavin oo ollut!), syynä ehkä huominen vapaapäivä. Huomenna herään aikasin, talo on tyhjänä, keitän kahvia ja katon syysaamua ikkunan läpi ennen kuin lähen koululle (mistä lähin oon mennyt vapaaehtoisesti koululle hengaamaan, jos mulla on vapaapäivä? Maailmankirjat taitaa olla vähän sekasin. Sibis tekee hulluks!). Lauantaina pitäis päästä läpi mantsan ykköskurssista jota isompaa scheissea ei maailmasta löydy. Mutta ei stressiä, elämä hymyilee kaiken maailman scheissesta huolimatta!
Muutama asia hämmentää ja ajattelin niistä näin hiljaisena syysyönä jotain kirjotella ylös, vaikka tänään kun Tuomas kyseli kuulumisia ja sanoin, että menee paremmin ku hyvin, se käski kirjottaa siitä onnellisuudesta runon tai tarinan tai jotain vastaavaa. Ehkä kirjotankin, sitten kun oon saanut tän tyhjänpuhuvan tekstin valmiiks…
Niin. Hämmentävä asia nro 1: Tiedättekö sen fiiliksen, kun huomaatte, että hiljalleen jostain henkilöstä on tulossa teille ihan älyttömän tärkeä – mutta se käyttäytyy teitä kohtaan välillä tosi lämpimästi ja seuraavana päivänä oudon kylmästi? Se on saanut mut nyt miettimään, että mikä tekee ihmisille kaks puolta? Nykyään niin monessa ihmisessä on kuin kaks persoonaa: yhtenä päivänä ne on yhtä hymyä, ne nauraa ja tanssahtelee ympäri maailmaa, ja toisena ne ei muuta tee kuin itkee ja valittaa maailman epäreiluudesta. Okei, maailman iloisimmillekin ihmisille saa totta kai tulla angstipäiviä, mutta jos niiden mieliala vaihtelee päivittäin, se alkaa ihmetyttää. Eikö olis helpompaa, jos kaikki olis pysyvästi samanlaisia – silloin oppis itekin tuntemaan sen oman itsensä kunnolla, niin kuin viime postauksessa kerroin ite oppineeni. Mä en voi uskoa, että maailmassa olisi ihminen, jolle luonnollisesti kuuluis kaks eri persoonaa. Olkaa omia itsejänne ja pysykää sellaisina, maailma olis sillon järkevämpi paikka. Niin ette aiheuta muille ettekä itellenne harmaita hiuksia… näin pyytää nimimerkki Harmaita hiuksia löytyy, hehheh.
Hämmentävä asia nro 2: Huomenna, itse asiassa puolen tunnin päästä, alkaa lokakuu. Missä välissä ehti kesä loppua ja syyskuu alkaa ja mennä? Musta oli esim. aika huolestuttavaa, että me tänään Kampin alakerrassa, kaukoliikenneaseman aulassa (älkää kysykö mitä me siellä tehtiin, en osaa vastata!) istuessa alettiin puhua joulusta. Äsken oli juhannus! Ihan oikeasti, viimesen vuoden ajan aika on menny niin nopeasti, että yhtäkkiä tajuukin, niin kuin mä tänään, että mä en oo enää kesälomalla, en oo ollut pitkään aikaan, eka jakso on kohta mennyt ja lokakuu alkaa. Wait, what? Missä välissä mä olen ehtinyt tehdä mitä? Kohta on ens syksy ja mä lähen vaihtoon (Viva la España! tai jotain vastaavaa) ja mä mietin, että just äsken oli se hetki, kun mä istuin yöllä sängyssäni ja kirjotin läppärilläni jotain tyhjänpäivästä blogipostausta. Huhhuh. Tässä ajanjuoksussa ois sitten tarkotus yrittää nauttia kaikesta, mitä elämässä tapahtuu – ei mulla kohta riitä aika siihenkään! Pakko on riittää! Elämän tiimalasi sais hellittää vähän. Mä en usko olevani ainoa, joka sitä toivoo.
Hämmentävä asia nro 3: Miten syksy voi olla niin kaunis? Kukaan ei voi rakastaa ruskaa enemmän kuin minä, mä vannon! Nykyään jään melkeen joka päivä bussilla kotiin tullessani paljon aikasemmin pois kyydistä, ihan vaan siks että saisin kävellä ulkona ton ihanan ruskan ympäröimänä. Kattokaa nyt sitä! Ees maailman tylsin ihminen ei voi sanoa, että siinä olis jotain vikaa. Älkääkä nyt yrittäkö sanoa mitään siitä kylmyydestä! Saunassako meiän pitäis elää?
Hämmentävä asia nro 4: Mä voisin nukkua.
Heh, mua huvittaa aika paljon tää postaus, koska tässä ei oikeestaan ollut mitään järkeä, mutta niin ku blogin otsikko osottaa, ei mun elämässä paljon mitään järkevää ookaan. Sain ainakin joitain ei-tärkeitä ajatuksiani ylös, niissäkin on välillä oma pointtinsa!
Nyt kone kiinni ja pää tyynyyn, kuulokkeet korviin ja hetkeks toiseen maailmaan. Vaikka tässäkin maailmassa on mielettömän kiva olla. :)
Öitä vaikka lukisittekin tätä päivällä!
Sisu
lauantai 25. syyskuuta 2010
Näin minä vihellän matkallani
(otsikon biisi: Scandinavian Music Group: Näin minä vihellän matkallani)
Siitä ajattelin nyt tähän jotain kirjottaa, vaikka se voi kuulostaa aika kliseiseltä... Oon onnekseni alkanut viimein huomata ja oppia tietämään, kuka mä oon, millanen luonne mulla on, mistä pidän ja mistä en. Kaikki aikuiset puhuu aina siitä, miten mullistavaa aikaa murrosikä nuorille on, kun ne etsii itteään ja siinä samalla kokee paljon uutta, negatiivista ja positiivista. Pienenä se tuntui jotenkin hassulta, että miten muka kaikille nuorille voi tapahtua niin, ettei ne muka ennen murrosikää kunnolla tiedä, ketä ne on - pakkohan kaikkien on tuntea oma itsensä, kun on sen kanssa joka ikinen päivä, tunti ja sekunti! Mutta nyt kun oon oikeasti haeskellut itteäni tässä murrosikävaiheessa, oon tajunnut, että aikuiset on aina olleet oikeassa, kun ne on varoitellut pieniä lapsia murrosiästä ja miten etsiskelevää aikaa se tulee olemaan. Huh, nyt alan oikeasti päästä sen prosessin päätökseen! Oon oppinut, ettei riitä, että oot ittes kanssa koko ajan, joka ikinen sadasosasekunti - sun pitää ne sadasosasekunnit käyttää siihen, että mietit, mitä sä itse elämältä haluat, välittämättä ympäriltä tulevista kehotuksista, paineista ja ongelmista. Nimittäin vaikka sä ootkin ittes kanssa koko ajan, ei tarkoita sitä, että oot omien ajatuksien kanssa - nuoren ympärillä on koko ajan niin paljon muuta porukkaa, että joskus jää liian vähän aikaa miettiä niitä omia asioitaan, tiedättekö.
Mä oon ihan tavallinen nuori - oon käynyt elämässäni läpi paljon ongelmia mutta saanut sitäkin enemmän hyvää. Nyt, kun mä välillä istuskelen yksinäni, mä usein tajuan, kuinka paljon oon elämältä oppinut ja vihdoin alkanut löytää sen oman, syvimmän itteni.
Mä en esimerkiks tykkää surusta, olin mä sitten ite surullinen tai jos joku mun lähellä on. Mutta loppujen lopuks oon saanut tietää tässä parin vuoden sisällä, että ei, suru ei oo pelkästään negatiivista: siitä oppii. On monia asioita, jotka on tehnyt mun surulliseks, mutta melkeen mikään niistä ei oo ollut tarkoituksetonta. Miettikääpä omia, huonoja kokemuksianne - onko teillä muka takananne jotain, mistä ette oo oppineet mitään, esimerkiksi arvostamaan hyvää tms.? En usko, että on.
Mutta vaikka mä en tykkää surusta, mä en vihaa sitä. Mun äiti on aina sanonut mulle, että ei kannata vihata mitään, siihen kuluu vaan turhaa energiaa. Siks mäkään en jaksa vihata mitään ja oon oppinut yrittämään poimia jokaisesta negatiivisesta asiasta jotain hyvää.
Mä rakastan nauttia eri asioista. Mä oon vähän sellainen omanlaatuinen tyyppi, mua sanotaan aika usein vähän yksinkertaseks (mut samalla ne toteaa, että oon siitä huolimatta ihan fiksu tyyppi!), mä esimerkiks saatan rakastaa sydämeni pohjasta joitain ihan pieniä juttuja, kuten vaikka sitä, että saan jonkun nauramaan tai sitä, kun sataa ja paistaa aurinko samaan aikaan! Rakastan sitä, kun ajetaan myöhään illalla jostain autolla kotiin ja istutaan mun siskon kanssa takapenkillä ja pidetään toisiamme kädestä kiinni, vaikkei puhuttais mitään. Mä rakastan ruskaa. Mä rakastan villasukkia. Mä rakastan kahvia ja Sisuja ja Pätkis-patukoita. Ei oo mitään nätimpää ku auringonnousu tai kynttilänvalo talvi-iltana. Ei tarvi tehä paljon, että miellyttäis mua. Musta on kivaa kattoa maailmaa ja kaikkea ilosin silmin. Pitää olla onnellinen, että on päässyt tänne. :)
Tän viikon viikonloppulagaus on positiivista luokkaa. :) Kun istun tässä ja naputtelen tätä Wickedin täydellisten kappaleiden soidessa kajareista, mulla on ihmeen hyvä olo. Mua hymyilyttää kun mietin, miten onnellinen oon. On paljon asioita, jotka saa mun pään sekasin ja vähän hämmennyksiin, mutta mikään ei voi ottaa onnea pois. Kokeilkaa samaa: istukaa alas, miettikää kaikkea hyvää ja pohtikaa, ootteko onnellisia. Jos ette oo, tehkää ittenne onnelliseks! Sillä kuka ei haluis olla onnellinen?
Mulla oli elämässä ajanjakso, jolloin olin melkeen kaikkea muuta ku onnellinen. Sitten päätin, että mä haluun olla onnellinen, ihan totta. Ja tein itestäni sellasen ja oon sitä vieläkin. Sen pystyy tekemään ite jos vaan oikeesti haluaa.
Heh, nyt meen ettimään kaakaota äidin kaapeista ja sitten meen soittelemaan kitaraa ja kuuntelemaan levyjä, mitä lainasin perjantaina kirjastosta. Postitalon musakirjasto, ah, mun taivas. :)
Yritän tänne raapustella lisää sitten kun ehdin, eli en varmaan vähään aikaan sen koeviikon takia... huoh. No pitää oottaa sitä fiilistä, kun se on ohi :)
Hyvää yötä!(=
Sisu
but because i knew you
i have changed for good
Wicked: For Good
lauantai 18. syyskuuta 2010
Pysähtynyt viikonloppu
Mitä se on, kun joka kerta on yhtä kuulas fiilis kun on sunnuntai?
Tätä se on, kun aina on tää superkuulas fiilis kuin ois sunnuntai
ja leikitään et ois vielä viikonloppu…
Taas samoilla rateilla tuhat kertaa, no niin, no mennään vaan,
ja taas me kaadutaan ja kaadutaan…©Pariisin kevät: Samoilla raiteilla
Joskus se huvittaa, joskus ihmetyttää, joskus ärsyttää, kun joka viikonloppu ajaudun johonkin ihme maailmaan, johonkin kauas todellisuudesta. Mulla on tapana ajatella jotain kauheen syvällistä tai sitten vain lagata paikoillani, istua säkkituolissa ja tuijottaa ulos sateeseen ajattelematta yhtään mitään. Just nyt mulla on taas se sama fiilis, koska on lauantai ja viikonloppu. Mä en jaksa tehdä mitään, Pariisin kevät laulaa vain täydellisiä kappaleitaan kajareissa, eikä mua huvittais just nyt puhua kellekään eikä nauraa tai itkeä, ei laulaa, ei soittaa, ei tehä tyhmiä rästihommia (no, niitä ei kyllä huvita tehä arkenakaan), ei edes liikuttaa päätä sen verran, että kattoisin kelloa. Onneks koneessa on kello. Tosin mitä mä sillä ajantiedolla teen? Mua ei jaksa kiinnostaa sekään, tuntuu kuin koko aikaa ei olis, että se olis pysähtynyt.
Tää voi kuulostaa angstikohtaukselta, mitä se ei välttämättä oo. Joskus on (kuten nyt, koska huonot uutiset vaikka ne ei koskiskaan itteään saa mut aina ihmeen surulliseks ja angstaavaks, äh liiallinen empatia on välillä rasittavaa niin ku oon Lepille valittanut!), joskus ei – sama fiilis tulee joka viikonloppu mielentilasta riippumatta.
Just nyt osasyynä voi olla myös hieman vähäset yöunet. Ängettiin yöllä porukalla Lepin pikku yksiöön, ihmisiä nukkui lattialla, sänkyyn ängenneinä, ikkunalaudalla, pienellä patjalla jne. Tuli heräiltyä noin viiden minuutin välein, joten rattosa yö oli kyllä! Kohta vois mennä nukkumaan, äh, pää räjähtää tällasessa touhussa noiden sekopäiden kanssa. :) Mutta hyvällä tavalla vaan, tuun muistamaan eilisillan ja -yön pitkään, veikkaisin.
Tiedättekö, tällasina hetkinä ei vois olla parempaa musaa, mitä voi kuunnella, ku Pariisin kevät tai joku muu vastaava, missä on aika syvälliset sanat, mutta musa jotain tosi outoa (mutta hyvää!!). Tulee sellanen olo, ettei oo tämmösten kohtausten aikana ainoo outo asia koko maailmassa. Kokeilkaa vaikka.
Näin ihanan pirteän olon kunniaks mä voisin luetella joitain asioita, mitkä mua ärsyttää, kyllästyttää, surettaa jne. Niitä ei oo paljon, koska en yleensä halua antaa niille mitään arvoa ja oon perusluonteeltani tosi ilonen ihminen, niin kaikki sanoo ja tiedostan sen ihan hyvin itekin. Joten tässä välissä on siis sanottava, että tällanen tyhmä pieni valituskohtaus ei oo kauhean ominaista mulle ja lupaan, ettei tällasia kirjotuksia tuu paljon!
Mutta mikä mua ottaa päähän? Mä tiedän heti, mikä tässä listassa on ihan ykkössijalla: ihmiset, jotka ei ajattele muuta kuin itteään. Mä en voi ymmärtää niitä, jotka ei tajua, ettei ne oo täällä maailmassa yksin, koko universumi on täynnä muutakin porukkaa kuin ne itsekeskeiset idiootit, jotka luulee olevansa koko maailman kuninkaita. Kaikkein hirveintä on, jos joku sun läheinen kaveri muuttuu sellaseksi, unohtaa sut ja kaikki muut ihmiset ja alkaa pyörittää omaa maailmaansa. Siihen on sitten turha yrittää mennä väliin ja yrittää muistuttaa, että tää maailma toimii vaan, jos ottaa muut huomioon eikä aina tee niin ku itelle on parasta. Tee muille niin kuin haluisit muiden tekevän sulle, maailman paras ohje.
Mua ärsyttää myös koulu. No, ketä ei ärsyttäis, mutta mua ärsyttää se jotenkin niin oudolla tavalla, niin voimakkaasti. Siis mä rakastan mennä kouluun, sillä SIBIS, sitä parempaa koulua ei oo, se on ku toinen koti ja 10C toinen perhe! Mut se opiskelu. Kun mä istun siellä tunneilla, otetaan esimerkiks mantsan tunnit, huhhuh, mä mietin melkeen joka kerta, että mitä mä oikeen teen siellä, musta ei tuu maantieteilijää, ei mitään historiamiestänaista, ei pappia eikä opotunneista oo mitään hyötyä. Ja kaikkein pahin on pitkä matikka. Mä en ymmärrä yhtään asiaa, mitä se maikka selittää, ja ihan oikeasti, mä en liiottele nyt ollenkaan. Mulla ei oo ollu yhtäkään matikan tuntia, jona mä en olis laskenut päiviä siihen, kun jakso vaihtuu ja voi vaihtaa lyhyeeseen matikkaan. Mihin mä tarviin pitkää? Miks mä ikinä valitsin sen? Mä en voi tajuta! Ainoot tunnit, joissa mä tunnen olevani ihan oikeessa paikassa, on äikkä ja musajutut. Musta tulee kirjailija ja musamaikka, enkä mä tarvi niitä muita aineita, en ees yleissivistykseen. Mä pärjään hyvin ilmankin. Peruskoulussa mulla meni koulu ihan hyvin, vaikken mä paljon töitä tehnytkään sen eteen, mutta just nyt se lukio läskiks –motto on niin tiukasti voimassa, että… ja koeviikko lähestyy. Hyvin menee. Voi, miks koulu ei vois vaan olla äikkää ja musaa ja hypäreitä ja ruokiksia ja välkkiä, hautautumista porukan kanssa baulan ihanaan sohvaan ja kaiken turhan ja tärkeen puhumista? Tätä ollaan ihan tosissamme mietitty.
Mua ottaa päähän myös ihmiset, jotka ei voi istua bussissa ikkunan vieressä vaan siinä käytäväpaikalla ja jättää sen ikkunapaikan tyhjäksi, vaikka bussissa on sata ihmistä jotka haluais päästä istumaan, muttei viitti ängetä niiden käytäväpaikkaistujien yli ikkunan viereen. Mua ärsyttää bussikuskit, jotka ei todellakaan oo myöhässä aikataulusta, eikä ne voi siitä huolimatta oottaa kahta sekuntia, kun joku juoksee vähän kauempaa ehtiäkseen bussiin, vaan lähtevät ajelemaan eteenpäin ja kattovat taustapeilistä oikeen tahallisen ärsyttävästi niitä, jotka ei sitten ehdi sinne bussiin sisään. Mä en kestä ihmisiä, jotka pettää luottamuksen ja ihmettelee sen jälkeen, miksen mä luota niihin enää. Mä en jaksa hullua tuulta, jotka kaataa puut sun niskaan. Mä inhoan sitä, kuinka aika menee aina joko liian nopeasti tai liian hitaasti. Mä inhoan tilannetta, kun joku ihminen on niin sanotusti ”niin lähellä, mutta niin kaukana”, oli sitten kysymys kaverisuhteesta tai kusessa olemisesta tai ihan mistä tahansa. Mä en ymmärrä, miks kaikkien on aina pakko saada ihan kaikki, mitä ne haluaa. Mä en tykkää, kun raha on aina loppu. Mä vihaan Finnkinon leffalippujen hintoja, ylipitkiä automatkoja, kylmiä suihkuja, ikävää, surua, sitä, kun ei voi auttaa toista, riitoja, meidän pianon epävireisyyttä ja yli 25-vuotiaita, jotka kiroilee. Mua ottaa päähän, ettei mulla oo tässä kahvia. Pakko mennä keittämään.
Joskus mä mietin, mikä tällasten lagausviikonloppujen merkitys on. Loppujen lopuks ne voi olla mukavia, kun saa rauhassa keräiltyä yksin voimia niin, että jaksaa taas nauttia maanantaina alkavasta viikosta. Nyt sitä kahvia.
Juon kahvini miten sattuu, mustana maidolla kylmänä kuumana,
pidän miehistä joilla on järkeä, ja niistä joita katsotaan kadulla.
Osaan laulaa kuin enkeli ja samalla en ollenkaan,
itken elokuvissa, mutta kotona en uskalla.
Mitä tahansa minusta odotat, sitä en ole,
mitä tahansa minusta haluat, et taida saada kuitenkaan.
Jos olisin tässä pidempään, saattaisin pitääkin sinusta,
tai sitten kyllästyisin tutkivaan katseeseesi.
Jos painaisit selkäni seinää vasten, voisin huokaista,
tai työntää nauraen kasvosi kauemmaksi.
… tai sitten keitän muina naisina kahvia ja unohdan
mustana maidolla kylmänä kuumana, juon sen miten sattuu.
©Scandinavian Music Group: Mustana maidolla kylmänä kuumana
Huh, tuli pitkä teksti. Sillon ku tekee mieli vuodattaa sanoja, sillon niitä yleensä tulee. Tässä tulos!
Sisu
Tätä se on, kun aina on tää superkuulas fiilis kuin ois sunnuntai
ja leikitään et ois vielä viikonloppu…
Taas samoilla rateilla tuhat kertaa, no niin, no mennään vaan,
ja taas me kaadutaan ja kaadutaan…©Pariisin kevät: Samoilla raiteilla
Joskus se huvittaa, joskus ihmetyttää, joskus ärsyttää, kun joka viikonloppu ajaudun johonkin ihme maailmaan, johonkin kauas todellisuudesta. Mulla on tapana ajatella jotain kauheen syvällistä tai sitten vain lagata paikoillani, istua säkkituolissa ja tuijottaa ulos sateeseen ajattelematta yhtään mitään. Just nyt mulla on taas se sama fiilis, koska on lauantai ja viikonloppu. Mä en jaksa tehdä mitään, Pariisin kevät laulaa vain täydellisiä kappaleitaan kajareissa, eikä mua huvittais just nyt puhua kellekään eikä nauraa tai itkeä, ei laulaa, ei soittaa, ei tehä tyhmiä rästihommia (no, niitä ei kyllä huvita tehä arkenakaan), ei edes liikuttaa päätä sen verran, että kattoisin kelloa. Onneks koneessa on kello. Tosin mitä mä sillä ajantiedolla teen? Mua ei jaksa kiinnostaa sekään, tuntuu kuin koko aikaa ei olis, että se olis pysähtynyt.
Tää voi kuulostaa angstikohtaukselta, mitä se ei välttämättä oo. Joskus on (kuten nyt, koska huonot uutiset vaikka ne ei koskiskaan itteään saa mut aina ihmeen surulliseks ja angstaavaks, äh liiallinen empatia on välillä rasittavaa niin ku oon Lepille valittanut!), joskus ei – sama fiilis tulee joka viikonloppu mielentilasta riippumatta.
Just nyt osasyynä voi olla myös hieman vähäset yöunet. Ängettiin yöllä porukalla Lepin pikku yksiöön, ihmisiä nukkui lattialla, sänkyyn ängenneinä, ikkunalaudalla, pienellä patjalla jne. Tuli heräiltyä noin viiden minuutin välein, joten rattosa yö oli kyllä! Kohta vois mennä nukkumaan, äh, pää räjähtää tällasessa touhussa noiden sekopäiden kanssa. :) Mutta hyvällä tavalla vaan, tuun muistamaan eilisillan ja -yön pitkään, veikkaisin.
Tiedättekö, tällasina hetkinä ei vois olla parempaa musaa, mitä voi kuunnella, ku Pariisin kevät tai joku muu vastaava, missä on aika syvälliset sanat, mutta musa jotain tosi outoa (mutta hyvää!!). Tulee sellanen olo, ettei oo tämmösten kohtausten aikana ainoo outo asia koko maailmassa. Kokeilkaa vaikka.
Näin ihanan pirteän olon kunniaks mä voisin luetella joitain asioita, mitkä mua ärsyttää, kyllästyttää, surettaa jne. Niitä ei oo paljon, koska en yleensä halua antaa niille mitään arvoa ja oon perusluonteeltani tosi ilonen ihminen, niin kaikki sanoo ja tiedostan sen ihan hyvin itekin. Joten tässä välissä on siis sanottava, että tällanen tyhmä pieni valituskohtaus ei oo kauhean ominaista mulle ja lupaan, ettei tällasia kirjotuksia tuu paljon!
Mutta mikä mua ottaa päähän? Mä tiedän heti, mikä tässä listassa on ihan ykkössijalla: ihmiset, jotka ei ajattele muuta kuin itteään. Mä en voi ymmärtää niitä, jotka ei tajua, ettei ne oo täällä maailmassa yksin, koko universumi on täynnä muutakin porukkaa kuin ne itsekeskeiset idiootit, jotka luulee olevansa koko maailman kuninkaita. Kaikkein hirveintä on, jos joku sun läheinen kaveri muuttuu sellaseksi, unohtaa sut ja kaikki muut ihmiset ja alkaa pyörittää omaa maailmaansa. Siihen on sitten turha yrittää mennä väliin ja yrittää muistuttaa, että tää maailma toimii vaan, jos ottaa muut huomioon eikä aina tee niin ku itelle on parasta. Tee muille niin kuin haluisit muiden tekevän sulle, maailman paras ohje.
Mua ärsyttää myös koulu. No, ketä ei ärsyttäis, mutta mua ärsyttää se jotenkin niin oudolla tavalla, niin voimakkaasti. Siis mä rakastan mennä kouluun, sillä SIBIS, sitä parempaa koulua ei oo, se on ku toinen koti ja 10C toinen perhe! Mut se opiskelu. Kun mä istun siellä tunneilla, otetaan esimerkiks mantsan tunnit, huhhuh, mä mietin melkeen joka kerta, että mitä mä oikeen teen siellä, musta ei tuu maantieteilijää, ei mitään historiamiestänaista, ei pappia eikä opotunneista oo mitään hyötyä. Ja kaikkein pahin on pitkä matikka. Mä en ymmärrä yhtään asiaa, mitä se maikka selittää, ja ihan oikeasti, mä en liiottele nyt ollenkaan. Mulla ei oo ollu yhtäkään matikan tuntia, jona mä en olis laskenut päiviä siihen, kun jakso vaihtuu ja voi vaihtaa lyhyeeseen matikkaan. Mihin mä tarviin pitkää? Miks mä ikinä valitsin sen? Mä en voi tajuta! Ainoot tunnit, joissa mä tunnen olevani ihan oikeessa paikassa, on äikkä ja musajutut. Musta tulee kirjailija ja musamaikka, enkä mä tarvi niitä muita aineita, en ees yleissivistykseen. Mä pärjään hyvin ilmankin. Peruskoulussa mulla meni koulu ihan hyvin, vaikken mä paljon töitä tehnytkään sen eteen, mutta just nyt se lukio läskiks –motto on niin tiukasti voimassa, että… ja koeviikko lähestyy. Hyvin menee. Voi, miks koulu ei vois vaan olla äikkää ja musaa ja hypäreitä ja ruokiksia ja välkkiä, hautautumista porukan kanssa baulan ihanaan sohvaan ja kaiken turhan ja tärkeen puhumista? Tätä ollaan ihan tosissamme mietitty.
Mua ottaa päähän myös ihmiset, jotka ei voi istua bussissa ikkunan vieressä vaan siinä käytäväpaikalla ja jättää sen ikkunapaikan tyhjäksi, vaikka bussissa on sata ihmistä jotka haluais päästä istumaan, muttei viitti ängetä niiden käytäväpaikkaistujien yli ikkunan viereen. Mua ärsyttää bussikuskit, jotka ei todellakaan oo myöhässä aikataulusta, eikä ne voi siitä huolimatta oottaa kahta sekuntia, kun joku juoksee vähän kauempaa ehtiäkseen bussiin, vaan lähtevät ajelemaan eteenpäin ja kattovat taustapeilistä oikeen tahallisen ärsyttävästi niitä, jotka ei sitten ehdi sinne bussiin sisään. Mä en kestä ihmisiä, jotka pettää luottamuksen ja ihmettelee sen jälkeen, miksen mä luota niihin enää. Mä en jaksa hullua tuulta, jotka kaataa puut sun niskaan. Mä inhoan sitä, kuinka aika menee aina joko liian nopeasti tai liian hitaasti. Mä inhoan tilannetta, kun joku ihminen on niin sanotusti ”niin lähellä, mutta niin kaukana”, oli sitten kysymys kaverisuhteesta tai kusessa olemisesta tai ihan mistä tahansa. Mä en ymmärrä, miks kaikkien on aina pakko saada ihan kaikki, mitä ne haluaa. Mä en tykkää, kun raha on aina loppu. Mä vihaan Finnkinon leffalippujen hintoja, ylipitkiä automatkoja, kylmiä suihkuja, ikävää, surua, sitä, kun ei voi auttaa toista, riitoja, meidän pianon epävireisyyttä ja yli 25-vuotiaita, jotka kiroilee. Mua ottaa päähän, ettei mulla oo tässä kahvia. Pakko mennä keittämään.
Joskus mä mietin, mikä tällasten lagausviikonloppujen merkitys on. Loppujen lopuks ne voi olla mukavia, kun saa rauhassa keräiltyä yksin voimia niin, että jaksaa taas nauttia maanantaina alkavasta viikosta. Nyt sitä kahvia.
Juon kahvini miten sattuu, mustana maidolla kylmänä kuumana,
pidän miehistä joilla on järkeä, ja niistä joita katsotaan kadulla.
Osaan laulaa kuin enkeli ja samalla en ollenkaan,
itken elokuvissa, mutta kotona en uskalla.
Mitä tahansa minusta odotat, sitä en ole,
mitä tahansa minusta haluat, et taida saada kuitenkaan.
Jos olisin tässä pidempään, saattaisin pitääkin sinusta,
tai sitten kyllästyisin tutkivaan katseeseesi.
Jos painaisit selkäni seinää vasten, voisin huokaista,
tai työntää nauraen kasvosi kauemmaksi.
… tai sitten keitän muina naisina kahvia ja unohdan
mustana maidolla kylmänä kuumana, juon sen miten sattuu.
©Scandinavian Music Group: Mustana maidolla kylmänä kuumana
Huh, tuli pitkä teksti. Sillon ku tekee mieli vuodattaa sanoja, sillon niitä yleensä tulee. Tässä tulos!
Sisu
keskiviikko 15. syyskuuta 2010
A Sorta Fairytale
(Otsikon biisi: Tori Amos: A Sorta Fairytale)
Huoh! Tajusin tässä kiireen ja kaiken häsellyksen keskellä, etten oo muutamaan päivään tänne kirjottanut. Mutta eilen illalla, kun kävelin myöhään ratikalta kotiin, mielessä pyöri ideoita, mitä voisin tänne raapustaa jos tänään ehdin! Ja näyttää siltä että just ja just ehdin, vaikka olis sata muutakin asiaa tehtävänä...
Mä oon kahtena edellisenä iltana kokenut jotain mielettömän hienoa! Maanantaina mä olin rakkaan siskoni kanssa kattomassa Wicked-musikaalia ja eilen äikän kurssin kanssa Euroopan taivaan alla -näytelmää. Ja en voi kuvaillakaan, miten mahtavia ne oli molemmat! Wickedin musa, tarina, sanoma ja kaikki oli niin hienoa, että mä sekä nauroin ja itkin koko sen kolmituntisen shown aikana. Sama kävi sitten seuraavana iltana Ryhmäteatterissa: näytelmän huumori, näyttelijät, tarina ja lavankäyttö oli kaikin puolin upeeta! Mä en oo ehkä ikinä nauranut mitään näytelmää kattoessa niin paljon. Ihan mieletöntä! Ja propsit on annettava kommentille "in Finland we have this thing called Sisu!" =)
Sitten ku sieltä kotiin tullessani hiippailin kotiin, aloin miettiä mitä olin niinä iltoina nähnyt ja tulin ajatelleeks erilaisia tarinoita. Tiedättekö, mua kiinnostaa tosi paljon kaikki maailman tarinat: mä rakastan kirjottaa ite tarinoita, mä rakastan kattoa leffoja, joskus on ihanaa lukea, mä rakastan biisejä, joissa on joku tarina ja lisäks mä rakastan sydämeni pohjasta kuunnella ihmisiä, niiden huolia & onnellisia juttuja - eli niiden tarinoita! Mua kiehtoo aika paljon, mitä eri asioita eri ihmisille elämän aikana tapahtuu. Mä en tiedä miks, mutta niin se on vaan aina ollut.
Mun lempileffoja on The Notebook, Beauty and the Beast, Stand by Me ja 500 Days of Summer ihan vaan sen takia, koska niissä kaikissa on joku selkee ja kaunis tarina. Ne koskettaa mua kaikki ihan ihmeellisellä tavalla, ja pakko myöntää, että oon ihan tippa linssissä joka kerta kun katon niitä! (Notebookista pakko sanoa, että jos joku teistä haluu nähä joskus oikeen TODELLISEN rakkausleffan, kattokaa se! parempaa rakkausleffaa ei oo, voittaa titanicin!) Mä rakastan sitä, kun leffoissa on hyvät näyttelijät, hyvä musa, hyvä ohjaaja - mut kaikkein tärkeintä on hyvä tarina. Ja hyvä tarina on sellanen, missä kuvataan tarpeeks henkilöiden luonteenpiirteet ja kerrotaan jotain mielenkiintosta niiden elämästä niin, että saadaan se tarinan vastaanottaja nauramaan ja itkemään. Ja noi leffat, niissä on ton perusteella aivan mahtava tarina! :)
Mä oon pitkään miettinyt, kummat on parempia ja tärkeempiä mulle, kirjat vai elokuvat. Tosiasiahan on se, että mä en juurikaan lue, mä kirjotan. Äiti on aina ollu mulle niin, että mun pitäs lukea enemmän, mutta mä korvaan sen lukemisen kautta tulevan sivistyksen kirjottamisella. Mä tykkään enemmän ite päättää, mitä henkilöille tapahtuu ja millasia ne on. Mutta sitä mitä ite kirjottaa, voi mun mielestä kutsua kirjoiksi, vaikkei niitä vielä Suomalaisessa kirjakaupassa myydäkään. Siks kirjat on iso osa mua: ne voi olla, vaikkei niitä juuri lukiskaan.
Leffoissa sitten on taas ihan toinen juttu: musta on kiva kattoa niitä, vaikka tarinankulku on aina päätetty jo valmiiksi enkä mä voi sitä muuttaa. Ehkä se on helpompi hyväksyä sillon, kun näkee sen tarinan liikkuvana kuvana, näkee näyttelijöiden kaikki ilmeet ja eleet - se tekee tarinan miellyttävämmäks seurata, mun mielestä.
Musta on myös mielettömän kivaa kattoa bussista ihmisiä ja miettiä niiden elämäntarinoita. Samoin, kun nään jonkun pienen yksityisyrityksen, esim pienen vaatekaupan jossain Helsingin kadulla, en ikinä voi olla miettimättä, miten se kauppa on saanut alkunsa, mitä sen omistaja ajatteli sitä perustaessaan, pelottiks sitä, pärjääks koko kauppa jne.! Mä vaan oon tällanen, haluisin tietää esim syyt ihmisten arvoihin ja ajatuksiin, millanen niiden lapsuus on ollut, onks niillä hyvät välit perheensä kanssa, mitä ne haluu tulevaisuudeltaan, mitä ne ajattelee maailmasta nyt, mitä ne on ennen ajatellut ja mitä ajattelee tulevaisuudessa...
Samoin leffoja katellessa ja sillon harvoin kirjoja lukiessa mä pohdin usein, mitä niiden tarinoiden luojat on ajatelleet sitä leffaa/kirjaa tehdessään. Mistä ne on saaneet ideansa, mikä on omaa ja mikä toisen keksimää jne. Mun suuri haave on julkasta kirjoja, ja siitä seuraava haave on käsikirjottaa tai ohjata leffa. Jos mä onnistun noissa haaveissa, aion ihan vaan ihmisiä, jotka on samanlaisia tarinoiden pohtijoita ku minä, varten liittää työhöni selostuksen, mistä oon saanut tarinaani idean ja miks tein sen. Musta se on tärkeetä tietää.
Huh, nyt oon saanut löpistyä (onks se mikään sana?) tarinoista aika pitkän pätkän, joka on ollut varmaan aika sekavaa, sillä oon vaan naputtanut tähän katkonaisia ajatuksia samalla, kun oon tehnyt miljoonaa muuta juttua ja kuunnellut Wickedin pysähdyttävää musaa. Nyt lähen syömään mokkapaloja ja sitten ZUMBAAN siskon kaa! ;) ihanaa iltaa ja päivänjatkoaa kaikille, kirjottelemisiin!=)
Sisu
Huoh! Tajusin tässä kiireen ja kaiken häsellyksen keskellä, etten oo muutamaan päivään tänne kirjottanut. Mutta eilen illalla, kun kävelin myöhään ratikalta kotiin, mielessä pyöri ideoita, mitä voisin tänne raapustaa jos tänään ehdin! Ja näyttää siltä että just ja just ehdin, vaikka olis sata muutakin asiaa tehtävänä...
Mä oon kahtena edellisenä iltana kokenut jotain mielettömän hienoa! Maanantaina mä olin rakkaan siskoni kanssa kattomassa Wicked-musikaalia ja eilen äikän kurssin kanssa Euroopan taivaan alla -näytelmää. Ja en voi kuvaillakaan, miten mahtavia ne oli molemmat! Wickedin musa, tarina, sanoma ja kaikki oli niin hienoa, että mä sekä nauroin ja itkin koko sen kolmituntisen shown aikana. Sama kävi sitten seuraavana iltana Ryhmäteatterissa: näytelmän huumori, näyttelijät, tarina ja lavankäyttö oli kaikin puolin upeeta! Mä en oo ehkä ikinä nauranut mitään näytelmää kattoessa niin paljon. Ihan mieletöntä! Ja propsit on annettava kommentille "in Finland we have this thing called Sisu!" =)
Sitten ku sieltä kotiin tullessani hiippailin kotiin, aloin miettiä mitä olin niinä iltoina nähnyt ja tulin ajatelleeks erilaisia tarinoita. Tiedättekö, mua kiinnostaa tosi paljon kaikki maailman tarinat: mä rakastan kirjottaa ite tarinoita, mä rakastan kattoa leffoja, joskus on ihanaa lukea, mä rakastan biisejä, joissa on joku tarina ja lisäks mä rakastan sydämeni pohjasta kuunnella ihmisiä, niiden huolia & onnellisia juttuja - eli niiden tarinoita! Mua kiehtoo aika paljon, mitä eri asioita eri ihmisille elämän aikana tapahtuu. Mä en tiedä miks, mutta niin se on vaan aina ollut.
Mun lempileffoja on The Notebook, Beauty and the Beast, Stand by Me ja 500 Days of Summer ihan vaan sen takia, koska niissä kaikissa on joku selkee ja kaunis tarina. Ne koskettaa mua kaikki ihan ihmeellisellä tavalla, ja pakko myöntää, että oon ihan tippa linssissä joka kerta kun katon niitä! (Notebookista pakko sanoa, että jos joku teistä haluu nähä joskus oikeen TODELLISEN rakkausleffan, kattokaa se! parempaa rakkausleffaa ei oo, voittaa titanicin!) Mä rakastan sitä, kun leffoissa on hyvät näyttelijät, hyvä musa, hyvä ohjaaja - mut kaikkein tärkeintä on hyvä tarina. Ja hyvä tarina on sellanen, missä kuvataan tarpeeks henkilöiden luonteenpiirteet ja kerrotaan jotain mielenkiintosta niiden elämästä niin, että saadaan se tarinan vastaanottaja nauramaan ja itkemään. Ja noi leffat, niissä on ton perusteella aivan mahtava tarina! :)
Mä oon pitkään miettinyt, kummat on parempia ja tärkeempiä mulle, kirjat vai elokuvat. Tosiasiahan on se, että mä en juurikaan lue, mä kirjotan. Äiti on aina ollu mulle niin, että mun pitäs lukea enemmän, mutta mä korvaan sen lukemisen kautta tulevan sivistyksen kirjottamisella. Mä tykkään enemmän ite päättää, mitä henkilöille tapahtuu ja millasia ne on. Mutta sitä mitä ite kirjottaa, voi mun mielestä kutsua kirjoiksi, vaikkei niitä vielä Suomalaisessa kirjakaupassa myydäkään. Siks kirjat on iso osa mua: ne voi olla, vaikkei niitä juuri lukiskaan.
Leffoissa sitten on taas ihan toinen juttu: musta on kiva kattoa niitä, vaikka tarinankulku on aina päätetty jo valmiiksi enkä mä voi sitä muuttaa. Ehkä se on helpompi hyväksyä sillon, kun näkee sen tarinan liikkuvana kuvana, näkee näyttelijöiden kaikki ilmeet ja eleet - se tekee tarinan miellyttävämmäks seurata, mun mielestä.
Musta on myös mielettömän kivaa kattoa bussista ihmisiä ja miettiä niiden elämäntarinoita. Samoin, kun nään jonkun pienen yksityisyrityksen, esim pienen vaatekaupan jossain Helsingin kadulla, en ikinä voi olla miettimättä, miten se kauppa on saanut alkunsa, mitä sen omistaja ajatteli sitä perustaessaan, pelottiks sitä, pärjääks koko kauppa jne.! Mä vaan oon tällanen, haluisin tietää esim syyt ihmisten arvoihin ja ajatuksiin, millanen niiden lapsuus on ollut, onks niillä hyvät välit perheensä kanssa, mitä ne haluu tulevaisuudeltaan, mitä ne ajattelee maailmasta nyt, mitä ne on ennen ajatellut ja mitä ajattelee tulevaisuudessa...
Samoin leffoja katellessa ja sillon harvoin kirjoja lukiessa mä pohdin usein, mitä niiden tarinoiden luojat on ajatelleet sitä leffaa/kirjaa tehdessään. Mistä ne on saaneet ideansa, mikä on omaa ja mikä toisen keksimää jne. Mun suuri haave on julkasta kirjoja, ja siitä seuraava haave on käsikirjottaa tai ohjata leffa. Jos mä onnistun noissa haaveissa, aion ihan vaan ihmisiä, jotka on samanlaisia tarinoiden pohtijoita ku minä, varten liittää työhöni selostuksen, mistä oon saanut tarinaani idean ja miks tein sen. Musta se on tärkeetä tietää.
Huh, nyt oon saanut löpistyä (onks se mikään sana?) tarinoista aika pitkän pätkän, joka on ollut varmaan aika sekavaa, sillä oon vaan naputtanut tähän katkonaisia ajatuksia samalla, kun oon tehnyt miljoonaa muuta juttua ja kuunnellut Wickedin pysähdyttävää musaa. Nyt lähen syömään mokkapaloja ja sitten ZUMBAAN siskon kaa! ;) ihanaa iltaa ja päivänjatkoaa kaikille, kirjottelemisiin!=)
Sisu
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)