hyvää joulua varpunen

*

Tää suomalaisespanjalainen tyttö ei juuri pidä rosollista eikä graavilohesta eikä siitä, että joulukuusen takana olevasta ikkunasta näkyy vain räntää. Mutta kun löydän itseni istumasta joulukirkosta, jossa ei ole juuri ketään, ja myöhemmin oksentamasta mahataudin takia kirkon portailla, kaipaan rosollia graavilohta lanttuperunaporkkanalaatikkoja lahjapaniikkia ja loskaaloskaaloskaaloskaa. Kaipaan niin, etten oo ihan varma, tuliko vatsatauti viruksesta vai väärästä ruoasta - vai ikävästä. Miksi? Koska haluisin taas ihmetellä, miksi isoveli saa aina mantelin, laulaa kurkun kipeäksi kauniita ja rumia joululauluja, toivotella jouluja tuhansille tutuille täydessä kirkossa ja herätä joulupäivän aamuna lahjojen keskeltä. Joulu ei ole täällä mitenkään erilainen tai outo tai tyhjä - täälläkin nauretaan ja höpistään ruokapöydässä, shamppanjalasit kilisee yöhön, valkoisen muovikuusen alla lojuu muutama paketti, lahjoista saa tuhansia halauksia ja poskisuudelmia, ja televisiossa laulaa ihana karheaääninen mies (voiluoja) - mutta vaikka nautin koko suurenpienellä sydämelläni, pieni ääni siellä sydämessä haluaisi huutaa hyvää joulua suomeksi. Hyvää joulua. Hyvääjouluahyvääjouluahyvääjouluahyvääjoulua.*
 

*

Muutama viikko sitten istuin Barcelonan juna-aseman lattialla ja kirjotin postikortteja, joissa vannotin palaavani kyseiseen kaupunkiin vielä joskus. Koska on palattava. Kahdessa hassussa kiitävän lyhyessä päivässä ehtii rakastua sen taiteilijaihmisiin, överikoristeellisiin rumiinihaniin taloihin, katukivetyksiin, kahveihin ja niiden myyjiin, ahtaisiin krääsäkauppoihin, katutaitelijoihin, oppaita leikkiviin taksikuskeihin ja kaikkeen. Haluisin uudestaan pakoilla barcelonalaispoikaa täydessä discotecassa, tinkiä hintoja miehen kanssa, joka puhuu huonompaa espanjaa kuin minä, kävellä suu auki ympyrää Sagrada Familiassa, kömpiä pois sängystä aamuyöllä muutaman tunnin yöunen jälkeen rutistamaan ja puhelemaan rakkaiden ihmisten kanssa, nähdä kaikki Barcelonan katot, hymyillä kuolemanväsyneenä mutta onnellisena aamiaistarjoilijalle, kävellä juna-asemalla kruunu päässä ja tulla kutsutuksi kuningattareksi, nähdä joka suunnassa ihaniaihania taiteilijakatalaaneja, suunnitella hippielämää Barcelonan nurkissa - olla, elää siellä boheemien paratiisissa. Koska boheemien paratiisi se oli. Ja jos lompakossa olisi nyt enemmän kuin 65 senttiä seuraavan postikortin postimerkkiä varten, juoksisin reppuni kanssa asemalle ja hyppäisin kohti Barcelonaa, uudestaanjauudestaan.  

*

 

*

Alicantessa oon puhellut seitsemään asti aamulla tyhjässä talossa tuntemattoman ihmisen kanssa, käynyt Torreviejassa pakoilemassa kahta hanhea maatilalla, itkenyt joulukorteille, syönyt paahtoleipää aamuyöllä taksissa, päättänyt unohtaa jonkun, herännyt junasta ja huomannut polvella viestin "rakastan sinua, sisko" espanjaksi, turhautunut (vain) viideksi minuutiksi negatiivisen ihmisen ajattelumaailmasta, maannut penkillä ja tuijottanut tähtiä ja puhunut siitä miten pitäisi elää, saanut huvittuneita katseita koulussa puhuessani puhelimessa suomeksi, antanut heti anteeksi, tullut luultuksi hiuksensa värjänneeksi espanjalaiseksi, saanut paperilapun täynnä kohteliaisuuksia, ostanut purkkaa vain jutellakseni kaupanmyyjän kanssa, valittanut kuumuudesta, valittanut kylmyydestä, pujottanut jalkaan ihanat siskon kutomat villasukat, itkenyt sekunnin ajan ihanan tekstiviestin takia, syönyt Fazerin sinistä ja puhunut suomea meluisassa kahvilassa, nähnyt bussin ikkunasta flaminkoja (ehkä), reputtanut vain kolme ainetta, ikävöinyt suomalaista kahvia, selittänyt miten teen itteni onnelliseksi, tanssinut macarenaa, elänyt.
*

*
Päässä pyöriviä kysymyksiä: miksen voisi jäädä tänne ja olla aina myös Suomessa? Miksi yksi ihminen ei näe että itkevä voi olla vahva? Miksi espanjalaiset käyttää sitä hiusgeeliä niin paljon? (????????) Miksi vain yksi kahvila myy omenajäätelöä? Miksi sä et oo täällä naurattamassa ja keittämässä mulle pahaa ihanaa kahvia, kun yöllä väsyttää? Miksi lentoliput on niin kalliita? Miksi kaikki espanjalaiset syö viinirypäleitä vuoden vaihtuessa? Miksi tortilla de patata, jossa on vain perunaa ja munia, on niin hyvää? Miksi elämä on niin kivaa eikä jotkut näe sitä? Miksihän...
*

*
Mulla on vähän sellainen olo, että oon vapaa. Välillä, lyhyinä hetkinä, en ehkä haluisi vaan haluisin olla jonkun - ja sitten kun ajattelen että olisin jonkun, en haluakaan. Vapaa. Isoin asia, mitä tää vuosi on tuonut tullessaan.
 and I'm free,
free falling, falling
and I'm free,
free falling,
falling

i will try to fix you

"No sabes la esperanza que me has dado,
al conocerte.
Antes lo veia todo muy negro
y ahora veo algo de luz."

"Et voi ymmärtää sitä toivoa, minkä oot antanut,
kun oon saanut tutustua suhun.
Ennen näin kaiken mustana
ja nyt nään jo valoa."
Siinä vaiheessa, kun kuulee noi hiljaiset sanat espanjalaisen ystävän suusta, tajuaa, ettei vaihto-oppilasvuodeltaan (tai koko elämältään) mitään muuta enää tarvikaan.



Mielessä: suklaata ja naurua ja kaks ihanaa ihmistä pöydän päissä kolmelta viime yönä, postista tupsahtavat Suomi-kynttilät ja joulukalenteri, lähestyvä Barcelona-viikonloppu, väsymys, suomenkielisten koulukirjojen ikävöinti, äidin pannari, saunajuoruilu, juhannus, historia espanjaksi, siskon juustokakku ja aina se sama moccachino. Ja Linda. Ja joulu. Joulukalenterista on ilmestynyt jänis ja hiiri ja punainen mökki ja juuri nyt nään ikkunasta naisen pelkässä mekossa. Joulukuu?

tres meses

 

Postista tullut Nyt-liite, äidin lähettämät villasukat, muutama hassu syksyn pudottama puunlehti kadulla, tunnin juoksulenkit, Scandinavian Music Group. Sähköpostit pieniltä serkuilta, harvat sadepisarat ikkunassa, naapuriterassilta leijuva tupakansavu ja 24 tuntia vuorokaudessa auki oleva kauppa. Keittiössä joka aamu odottava, valmiiksi keitetty kahvi ja hymy, kun kiitän siitä. Tyhmät tanssiliikkeet ympäri äidin makuuhuonetta. Sunnuntaipäivät, kun juodaan kahvia ja syödään suklaata ja ennustetaan kädestä. Äidin lahjottama vaaleanpunainen aamutakki ja ihminen, jonka kanssa voi maata sängyllä ja puhua pannukakuista. Temperamenttinen espanjalainen tyttö, joka sanoo suomeksi ”sinusta on paljon”. Venäläisaksentilla puhuva piano-opettaja, tortilla de patata, Google Maps ja oma auto pihassa omalla paikallaan, odottavat ihmiset Suomessa, apteekista saatavat mansikka-strepsilsit ja hiljainen bussiasema. Hassut suudelmat, videovuokraamo, eriparisukat, pitkät illat ja vielä pitemmät aamut. Espanjan kieli (ja se, että ymmärtää Serranon perhettä ilman tekstityksiä, hihi). Paksu peitto, postikortit ja isoisän huono käsiala, hyvät kyyneleet, juustokuu ja isän huonot vitsit tietokoneen kamerassa. Miriam. Vihreä karkkikauppa, jouluvalot kauppakadulla, queso manchego, yllättävät halaukset, oma tila. Hiljaiset keskustelut toisen pienessä huoneessa ja ilmaiset kakkupalat kahvilan kokilta.

Los placeres pequeños me hacen feliz.


Olen elossa ja elän ja teen hulluja asioita mutta nauraen ja nauttien ja laulaen ja ja ja ja. Kaikki on hyvin.

Ja kivointa on, että ne yllättävät halaukset tulee kuulemma siksi, että ne pitää musta niin paljon. Ja kivointakivointa on se, että ne pitää musta sellasena Sisuna kuin oon Suomessa. "Mee sinne Sisuna ja tuu Sisuna takaisin." Ollut mielessä joka päivä näiden tasan 3 kuukauden aikana.

dicen que soy una chica con manias pequeñas

Oon peittojen alla ja ikkunaan iskee sadepisaroita ja Paolo Nutini soi. Jos en olis eilisiltana istunut tuhannennen kerran ravintolan terassilla ja ihmetellyt ääneen että voiluoja on marraskuu ja mulla on mekko päällä eikä viluta, voisin nyt jopa kuvitella olevani Suomessa. Ehkä mulla on verhot kiinni hämäränkaipuun lisäksi myös siksi, etten halua vähään aikaan nähdä espanjalaista katumaisemaa. Kaikki on edelleen hyvin ja hymyilen joka päivä ja viheltelen matkallani (SMG), mutta pari viime viikkoa oon samaan aikaan halunnut olla Suomessa. Siellä elämä vaan jatkuu ja muuttuu vaikka niin toivoin, että kaikki olis niin kun ennen, kun palaan. Tiesin, ettei niin tulis olemaan, mutta toivoinpa silti.

Mutta onneks täällä tapahtuu kivoja juttuja. Kokemiani asioita: täydellinen aamu, jollon istun tuntikausia kattoterassilla aamukahvin kanssa ja kuuntelen norjalaista musiikkia ja täytän sillä iPodini ja ajattelen tuhannennen kerran että toi hassu sulkku ihminen mun vieressä on kyllä sellanen sielunkumppani että. Täydellinen ilta, joka on täynnä naurua ja tyhmiä juttuja ja nukkuvien naamaanpiirtämistä ja sänkyynteippaamista ja lisää naurua (hihi, ollaan todella 17-18-vuotiaita!). Hyppytunnit, jolloin tanssitaan koulun käytävillä ja puhutaan halloweenista, matikanopettajasta, Rammsteinista ja Disney-elokuvista. Hetket, jolloin makaan rättiväsyneenä äidin sängyllä ja kuuntelen sen rauhottelevia elämänohjeita ja stereoista soivaa itämaista musiikkia ja tunnen olevani kotona. Luokkakaverit ihmettelee luokan seinällä olevan kartan nähdessään, kuinka kaukana Suomi oikeasti on - ja niin se onkin - se ihana ja ikuinen koti on niinniin kaukana, mutta silti tunnen kodin täälläkin. Tää on vaan vähän erilainen koti, mutta koti silti.


Oon lukenut viisi tuntia kokeeseen päästäkseni siitä vaan läpi, epäonnistunut totaalisesti yrittäessäni kokata espanjalaista tortilla de patataa, katellut keskellä kaupunkia olevaa akvaariota, lähes kuollut ihanista kylmistä väreistä, joita kadulla kulkeva rumpusoittoryhmä sai mussa aikaan, rakastunut jääjogurttiin, istunut kokeessa, jossa opettaja huudattaa täysillä we will rock you:ta ja tanssii ja huutaa musiikin yli tehkää nyt sitä koetta vaan!, tallettanut laatikkoon ihanat junaliput Barcelonaan, kirjottanut toiveeni keltaselle paperilapulle ja ripustanut sen toivomuspuuhun, soittanut rahasta välittämättä Suomeen vain kuullakseni veljen äänen, istunut kahvilassa syömässä omia eväitä, tajunnut kuunnelleeni 3 tuntia espanjankielistä puhetta ja ymmärtäneeni kaiken, ja alkanut laskea päiviä jouluun.



Elämä siis hypähtelee eteenpäin ja on jo alkanut löytää arkeaan. Aamulla herään pilkkopimeästä huoneesta, mutta suihkusta tullessani on jo valosaa, koska aurinko on ehtinyt nousta. Keittiössä soi Michael Jackson ja Queen ja muut klassikot, ja hellan ääressä heiluu laulava nainen ja pöydässä juo kaakaotaan sulonen pikkupoika. Koulumatkalla ei puhuta saksalaisen kaksosveljen (lue: parhaan kaverin) kanssa muuta kuin se lyhyt keskustelu, kun se aina ekoissa liikennevaloissa kysyy miten nukuin. Muu matka on molempien omia ajatuksia ja välillä toiselle hymyilemistä, koska ei niitä sanoja aina tarvitse. Koulussa nauran ja ahdistun matikasta ja höpötän espanjaa ja opin jotain. Kotona odottaa lounas ja illalla löydän itteni kahviloista tai espanjalaisista kodeista tai pianotunnilta tai Skypestä. Ja kun illalla nukahdan, väsyttää mutta hymyilyttää.



Mutta silti joskus hymyn ja naurun lisäksi päästän muutaman kyyneleen - yleensä vaan kaks tai kolme kerrallaan, mutta silti muutaman, koska ikävä. Mitä ikävöin Suomesta? Omalla tutulla ostarilla kaiuttimista ikuisesti soivia typeriä ABBA-kipaleita, eteisen laatikosta löytyviä tuhansia villasukkapareja, Sibiksen ulkoportailla istumista, epävireeseen aina ajautuvaa kitaraa, Beatles-taulua, tilavaa keittiönpöytää, kuralätäkköjä, Kampin kaukoliikennettä(!), Vapianon kanapastaa, kaiken ympärillä kuuluvan puheen ymmärtämistä, Elisan naurua, Lepin keittiötuolia, Laurin viissenttisiä, kaikkia teitä, moccachinoa, jonkun odottelemista Stockan kellon alla, nelosratikkaa, Hirudoid Forte-mainosta ja viime kesää.


Tunnelma tänään: oon väsynyt siihen, että yksi ihminen ei pyydä anteeksi eikä kiitä, ja että oon liian heikko sanomaan asiasta (en kyllä täällä oo kertaakaan tuntenut itteäni heikoksi vaan yllättävän vahvaksi - ehkä siis oon liian kiltti sanomaan, niinkuin ne mulle sanoo). Oon väsynyt siihen, että virheiden seasta täällä ei osata nähdä onnistumisia. Oon väsynyt siihen, että olohuoneessa ei oo pianoa ja että tärkeisiin viesteihin ei saa vastausta. Oon väsynyt siihen, että en tuu näkemään lunta ja että tänään on kaupat kiinni, koska eilen espanjalaiset halus juhlia halloweenia. Oon väsynyt siihen, että täällä halataan kyllä mutta kukaan ei osaa rutistaa yhtä kovaa kun siskot - tai sitten en vaan tunne samoin muiden halauksista. Oon väsynyt iltapäivien helteeseen ja autojen hälinään ja jalassa olevaan hiertymään ja nakuttavaan herätyskelloon Nyt väsyttää kaikki sen verran, että epäonnistuessani kahvin keitossa ne pari lyhyttä kyyneltä ilmaantui taas. Mutta ne tuli ja meni ja ehkä huomenna mikään ei väsytä enää.
Nyt istun edelleen pimeässä huoneessa tukka takkusella nutturalla, kylmä kahvi pöydällä ja talossa on vihdoinkin hiljasta. Kohta voisin lähteä käppäilemään katulamppujen valoon ennen kuin pääsen avaamaan suomi-sana-arkkuni ja sanomaan Skypessä siskolle kaiken, minkä haluan ilman että tielle tulee kielimuuri tai sääntö olla kohtelias, aina. Koska välillä oon väsynyt myös siihen, että en voi sanoa sitä mitä ajattelen, vaikka olisi ehkä syytä huomauttaa jostain. No, siihen oon tottunut Suomessakin.
Egotrippi ja Pandan lakut pitää mut nyt suomalaisissa järjissäni. Ne myy täällä Pandan punasia lakuja!!



Rakkautta ja kiitosta, että jaksatte lukea vaikka postaustahti onkin mitä on! Ikävöin ja rakastan teitä eilen, tänä aamuna, nyt ja ens viikon maanantaina. Un beso & abrazo, Sisu

me gusta volver, me gustas tú

Tykkään hirmu paljon istua kahdelta yöllä puistonpenkillä ja syödä suklaata ja katella tähtiä ja puhua vähän. Tykkään kokata muffinsseja ja kattoa elokuvia kynttilän valossa kuuteen asti aamulla, ihan niinkun Suomessa. Tykkään nauraa ja heittää tyhmiä juttuja ja puhua loppuun vähän syvällisiä, espanjaksi. Tykkään kävellä yöllä rannalla ja kattoa täysikuun alla vyöryviä aaltoja ja kirjottaa hiekkaan vaihtarikavereiden kanssa extranjeros, sillä niitähän me ollaan. Tykkään kuulla, että mulla on hyvä persoonallisuus ja etten kuulemma saa ikinä palata Suomeen.

Tykkään saada useita "como estas" -viestejä, kun jään kipeänä kotiin sänkyyn makamaan. Tykkään saada vastapuristettua appelsiinimehua parantamaan oloa, ihan niinkun Suomessa. Tykkään opetella käyttämään espanjalaisten versiota Facebookista. Tykkään juoda aamukahvin iltapäivällä. Tykkään mennä piknikille puistoon (lue: paratiisiin), jossa palmut huojuu ja vesiputoukset kohisee. Tykkään tulla koulusta kotiin ja avata paketin, jossa on Sisuja ja Lauran ihania höpötyksiä. Tykkään rauhotella pientä poikaa, joka on nähnyt painajaista.

Tykkään kertoa kaupanmyyjälle olevani Suomesta ja saada lähtiessäni huudon perään "kiitos paljon!", siis suomeksi. Tykkään herätä ja tajuta, että oon nähnyt ensimmäisen uneni espanjaksi (jossa pyysin kauniisti espanjaksi kaupanryöstäjää olemaan tappamatta mua ja muita ihmisiä). Tykkään syödä tapaksia kymmenien kiltteihin pukeutuneiden, juomalauluja kailottavien skottien ympäröimänä. Tykkään maata pehmeällä hiekalla ja kuunnella, miten Manu Chao laulaa Me gustas tú. Tykkään kahvitella tuntikausia ja tajuta löytäneeni sielunkumppanin, josta en kyllä ikinä päästä irti. Tykkään huomata omaksuneeni espanjalaisten käsilläpuhumisen (nyt ne heiluu paljon napakammin kun Suomessa!).  

Tykkään istua bussissa ja heilua espanjankielisen musiikin tahdissa. Tykkään mennä kotiin siestan ajaksi ja palata iltapäivällä pariksi tunniksi kouluun. Tykkään ostaa hedelmäkaupasta kokonaisen melonin eurolla. Tykkään olla ehkä vähän ihastunut, jos satunkin olemaan. Tykkään päästä soittamaan pianoa ekan kerran puoleentoista kuukauteen ja kuulemma saada jollekin ihanat kylmät väreet aikaan. Tykkään ihailla toisen korua ja saada seuraavana päivänä samanlaisen lahjaksi. Tykkään saada ystävällisiä hymyjä, missä vaan kävelen.

Tykkään elää täällä espanjaa höpöttäen, nauraen, terveesti ikävöiden, tutustuen, nauttien, tanssien, laulaen ja hymyillen, näiden kipaleiden soidessa.
Manu Chao - Me gustas tú
Maroon 5 - Moves Like Jagger
Coldplay - Fix You
Michael Bublé - Home
hihi ja Shakira - Loca. Porque somos un poco locas.

me gusta la mar, me gustas tú
me gusta la moto, me gustas tú
me gusta correr, me gustas tú
me gusta la lluvia, me gustas tú
me gusta volver, me gustas tú
me gusta la noche, me gustas tú
Ahora voy a comer y despues voy a volver al insti! Espero que todo esté bien allí! :) hihii, siinä sulle espanjaa, Heli! Halaukset!

SISU

me encanta Alicante

SADE! Kun kuulin ekat pisarat kattoa vasten, ryntäsin kattoterassille ja seisoin siellä pisaroiden kastelemana ikuisuuden. Oli ilta tai yö tai niiden välimuoto, ja kaikki tuntui jotenkin niin ihanan kotoisalta, koska oli syyskuun loppu ja vihdoin satoi. Viikkoa myöhemmin perjantaiyönä satoi taas ja me repästiin korkokengät jalasta ja juostiin lätäkköihin ja naurettiin ja tehtiin piruetteja ja herättiin seuraavana aamuna kipeinä. Mutta onnellisina.

Viime sunnuntaina kiipesin nauravien ihmisten kanssa taivaaseen. Alicanten ison kukkulan päällä seisoo linna, jonka muurien läpi voi nähdä, miten nätti maailma voi olla. Meri jatkui jonnekin loputtomiin, talot ja ihmiset ja autot oli minimaalisia siellä alhaalla, tuuli halas mua lämpimästi, eikä ollut kiire mihinkään. Taivas oli niin lähellä, että mun teki mieli vaan levittää kädet ja lähteä lentoon, hih.

Mitä on tapahtunut? Oon herännyt yhen kerran näkemään viimesen hetken auringonnoususta, joka kestää täällä vaan viis minuuttia. Oon karannut koulun muurien läpi kahvilaan istumaan ja nauramaan tyhmästi kahden tyhmänihanan ihmisen kanssa. Oon ahdistunut rahanmenosta ja ostanut silti frappelattea (rakkaus! kova kilpailija moccachinon rinnalle), puhunut tuntikausia illan hämärtyessä elämästä ja koti-ikävästä, nauttinut tyttöjen illasta, löytänyt vähän suomea puhuvan espanjalaisnaisen, kirjottanut kirjeitä oppitunneilla, ahdistunut toisen kosketuksesta (niinkuin aina), tuntenut kylmiä väreitä onnesta, ikävöinyt yhtä pientä ystävää niin paljon ja liikaa, syönyt huvikseni yöpalaa aamuyöllä pilkkopimeässä keittiössä ja kuunnellut hiljaisuutta, oottanut viikonloppua niinkuin Suomessa, pelannut pöytäfutista pienen nauravan ihmisen kanssa, yrittänyt taivutella espanjalaispoikaa lopettamaan hiusgeelin käytön (mahdoton tehtävä!), syönyt palmujen alla jäätelöä kahdelta yöllä, ja istunut maassa kapealla kävelykadulla ja nauranut kovaa ihan vaan siksi, että tykkään Espanjasta ja Alicantesta.

Nyt soi John Mayer ja mua väsyttää niin, etten oo ihan varma, oonko valveilla vai en. Kun ilta tulee, yks frappelatte ja syvällinen keskustelu jonkun kanssa kuulostaisi kivalta. Täällä ihmiset ei vietä yhtäkään päivää neljän seinän sisällä, ja mustakin on nähtävästi tulossa kovaa vauhtia espanjalainen sillä saralla. Mutta just nyt haluun olla ihan vähän aikaa yksin, hautautua peittojen väliin ja kuunnella maailmaa ihan vaan itteni kanssa, vaikka oonkin siksi kuulemma vähän omituinen. Omituinen onnellinen Sisu.



 Repussa odottaa koskemattomat koulukirjat ja väsymys tuo ikävää pintaan, mutta mun ikkunan ohi lentelee kauniita pikkulintuja, keittiöstä tulee hyvä tuoksu niinkuin aina, yksi ihana ihminen tulee vielä tänään käymään, huomenna saatan tuntea ihastuksen perhosia vatsassa ja elämä rakentuu koko ajan hirmu kivaksi. Ihaninta on se, että osaan tehdä itteni onnelliseksi espanjalaiseen tyyliin. Supisuomalainen Sisu Espanjassa ei ookaan niin suuri haaste kun ootin. Hih.

nothing's gonna harm you, not while i'm around

Voiluoja miten ikävä mulla on Suomen syksyä ja ruskaa. On kieltämättä kiva kävellä palmujen alla ja juosta niiden varjoon, kun hiekka polttaa varpaita vähän liikaa. On kiva, ettei neljältä aamuyöllä oo liian kylmä istahtaa hameessa ja korkokengissä alas ja puhua espanjaksi syvättömiä ihmisen kanssa, jonka on tuntenut muutaman lyhyen tunnin. On kiva kellua yöllä altaassa ja kattoa kuuta ja puhua ja nauraa vähän, eikä iho mee kananlihalle kylmyydestä.

Mutta ehkä vielä kivempaa olis pujahtaa isoon villapaitaan, vetää farkut jalkaan ja vaikkea tunkea villasukat korkokenkiin sisään, ja vasta sitten puhua niitä syvättömiä uuden tuttavuuden kanssa, ruskanväristen puiden alla, sanoo ikuinen syksy-fani Sisu. Musta on luonnotonta, että kohta syyskuukin katoo muistoihin, enkä oo vieläkään tuntenut kylmää. Tuokaa syksy tänne, niin kaikki on täydellistä.

Koska muuten kaikki on hyvin. Mulla on ympärillä porukkaa, joka saa mut ihanan helposti nauramaan, ja koti, josta osaan jo löytää kahvitarvikkeet, lautaset, hassun superimurin ja äidin karkkivarastot. Hiukset on hassun suolaset lämpimästä merivedestä, ja aamuisin herään espanjalaisiin rytmeihin ja säveliin, jotka soi kaiuttimista ympäri asuntoa. Mulla on vierellä ihminen, joka sanoo suojelevansa mua kaikelta pahalta, ja lenkkeillessäni seittemältä aamulla voin hetken rauhottua ja olla kahden Maroon5:n kanssa.

Koulu. Luokissa on vaan liitutaulu, vihreitä rumia pulpetteja ja opettaja, joka sanelee muistiinpanot sanasta sanaan huitoen samalla viuhkaansa, sillä koulu ei oo kuullutkaan sanaa ilmastointi. 13-vuotiaat pojat huutelee käytävillä perään juu aar bitiful, luokkakavereiden suurinta hupia on lukea mun sanakirjaa, ja englannin opettaja haluaa välttämättä luetella mulle kaikki ne sadat kaupungit, joissa on elämänsä aikana pyörähtänyt. Mulle nauretaan luokassa, kun en tiedä mitä tapahtuu ja huudan vaan que pasa - enkä vieläkään oo varma, onko se pilkkaavaa vai ystävällistä naurua. Mutta niistä hymyistä päätellen ystävällistä. Ja mä ymmärrän jotain opettajien puheesta - muutamia sanoja sieltä täältä, mutta jotain. Ja mä tiedän, että tuun oppimaan espanjan. Tuun ihan oikeesti oppimaan sen. Ja tekis mieli huutaa hallelujaa sen kunniaksi, kovaan ääneen!


Ikävä. Se tuntuu sydämessä sillon, kun makaan yöllä sängyssä ja kuuntelen autoja ja katon epämääräistä norsutaulua ja Metrofolk laulaa kuulokkeissa. Se tuntuu sydämessä sillon, kun tuun kotiin ja oon saanut postikortin tai kirjeen tai paketin joltain, jota en voi rutistaa. Se tuntuu sydämessä sillon, kun nauran muiden mukana luokassa opettajan letkautukselle, jota en ymmärrä. Se tuntuu sydämessä sillon, kun kuulen korvissa veljen kuiskaukset lentoasemalla "mä rakastan sua niin paljon". (Niin sulkku.) Se tuntuu sydämessä sillon, kun kaulassa riippuu medaljonki, jonka sisällä olevassa kuvassa näytetään siskon kanssa tavallisilta sekopäiltä itteiltämme. Se tuntuu sydämessä sillon, kun Omar-karkit loppuu enkä voi marssia kauppaan ostamaan lisää. Oikeestaan se tuntuu sydämessä aina, mutta harvoin se sattuu. Enkä mä itke. Antaa suihkulähteiden itkeä mun puolesta.

Niin sitä sanotaan, että tunteet leikkii vaihtovuoden alussa vuoristorataa. On se mahdollista, että aamulenkillä kaikki tuntuu liian vaikealta ja uudelta ja kaipaan jotain niin tuttua ja turvallista kuten KExtran pyöreähkö myyjä tai isän haalistunut kahvimuki. Mutta kun tuun koulusta, voin hymyillä niin kuin äiti ja isä hymyilee mulle valokuvissa yöpöydällä, ja kun Espanjan äiti kysyy que pasa, vastaan että oon vaan niin onnellinen.

Välillä kaipaan sitä pientä kättä, joka rutisti mua Madridissa kaikella voimallaan. Kohta voin kuitenkin käpertyä sohvalle ja puhua syvällisiä ihmisten kanssa, jotka on niin erilaisia mutta joista mä tykkään ja jotka tykkää musta, hih. Sí, oon onnellinen Sisu Alicantessa.

just before the rain came down

Mitä pitää tehdä, kun jättää kolmen viikon aikana kodiksi muodostuneen kaupungin kaikkine ihanine ihmisineen, taloineen, äänineen, kahviloineen, kukkakauppoineen ja nauruineen - ja päätyy jonnekin, missä kaikki on taas ihan uutta ja pitäisi osata alottaa kaikki alusta? Voi itkeä, niin kuin mä itkin kun rutistin hyvästiksi pientä poikaa, joka on ikuisesti mun oma pikku prinssi - voi itkeä uudestaan, niin kuin mä itkin Madridin juna-asemalla kun sain maailman kauneimman kirjeen maailman ihanimmalta norjalaistytöltä. Tine, te quiero. Voi tuijottaa junassa ohi vilahtavia kukkuloita ja vuoria ja keltaista maisemaa ilman tuttuja suomalaisia vihreitä metsiä ja kuunnella, miten Radical Face laulaa Welcome Home - ja samalla rukoilla, että on tosiaan menossa kotiin.

Tää koti ei näytä samalta kuin Suomessa, sillä seinällä ei oo Beatles-taulua vaan joku epämääräinen leijona, eikä mulla oo kirjahyllyä, jonka voisin tunkea täyteen turhia ja tärkeitä tavaroita. Kitaraa ei näy yhdessäkään nurkassa ja ikkunan takana on varmaan kaupungin meluisin autotie (jota huomaan kiroavani öisin espanjaksi, jee!). Mutta mulla on leveä sänky, äidin ja isän hymyilevät valokuvat yöpöydällä, Lauran antama Turilas-pehmolelu (halaus!) ja kattoterassilta näkee puolet kaupungista ja sen, miten kuu valaisee koko maailman noustessaan yöllä taivaalle. Ja mulla on kolmen ihmisen perhe, joka saa mut nauramaan, vaikka pää oliskin vähän sekaisin kaikesta tästä muutoksesta ja siitä ajatuksesta, että nyt se elämä täällä vasta alkaa. Ja jep, alhaalla on uima-allas.

Mitä oon tehnyt? Oon istunut kahviloissa ja pinnistellyt ymmärtääkseni puhetta, tuijotellut suihkulähteitä ja kävellyt jalat kipeiksi, jutellut maailman ympäri pyöräilleen miehen kanssa ja nauranut vedet silmissä ikäiseni pojan ja viiskymppisen naisen kanssa asioille, joille en ennen olis uskaltanut nauraa. (Täällä sitä nauretaan vaan!) Oon juossut isoja aaltoja vastaan ja kävellyt paljain jaloin märällä hiekalla ja kattonut, miten jalanjäljet painautuu hiekkaan. Oon istunut puistossa ja tuijottanut leikkiviä lapsia Yonan lauleskellessa korvissa. Oon puhunut pyjamassa syvällisiä aamuyöhön asti kattoterassilla, jossa ei ole ikinä kylmä ja kattonut kuuta ja tuntenut sen lohdutuksen, sillä musta on kiva, että se sama kuu näkyy siellä Suomessakin. Se muistuttaa, että ainakin ollaan samalla planeetalla.

Juanesin La Camisa Negra soi äidin stereoista, ulkona autojen hälinä ei lopu (välillä kaipaan niiden tilalle Madridin tuttua ihmisten puheensorinaa...), huomenna alkaa koulu ja tänään haluisin mennä juoksemaan, nukkua lisää ja leikata vähän pörrötukkaani. Tänään sain aamiaisella paketin kotoa, joka melkeen tuoksui oman kodin huoneilta. Tuoksu on erilainen kuin täällä - mutta silti tääkin on koti, toinen koti johon kiinnyn päivä päivältä enemmän.

PS. Voisitteko rukoilla mun kanssa, että täälläkin sataisi joskus? Mulla ei oo kumppareita mukana, mutta voisin mennä paljain jaloin hyppelemään sateeseen niin kuin tekisin Suomessa. Ehkä siksi oonkin tuijotellut niitä suihkulähteitä, kun ne näyttää kauniilta sateelta.

HALAUS!
Sisu