and i will hold on hope

Se tunne, kun ympärillä sataa niin, että kadut tulvii, ukkonen huutaa ja maailma välähtelee salamoista, ja oot ahtautunut pienen katoksen alle isojen matkakassien ja yhden hassusti höpöttävän ihmisen kanssa pikkukaupungin bussiasemalla - ja sade kastelee paljaat jalat ja laulat Jamie Cullumin kanssa i'm singing in the rain, just singing in the rain. Se tunne on ihana.


Se tunne, kun heräät pää pyörällä edellisestä illasta ja voit jättää muut nukkumaan ja lähteä yhden tietyn ihmisen kanssa laiturille puhumaan ja istumaan hiljaa moneksi tunniksi. Se tunne on ihana.

©JJH

 Se tunne, kun kävelet ilman kenkiä ilta-auringon valossa, lämpimällä asvaltilla ja haistat muiden tupakansavupilven. Se tunne on ihana.

Se tunne, kun istut tyynen meren äärellä punaisessa moottoriveneessä ihmisen kanssa, joka pitää sua kädestä kiinni ja kysyy, muistanko mä kyseisen hetken Espanjassa, ja sä vastaat miettimättä kyllä. Se tunne on ihana.


Se tunne, kun juokset tyhjässä metsässä etkä kuule mitään muuta kuin omat hengenvedot ja kävyt kenkien alla, eikä sua pelota vaikka on pimeää, sillä keskityt vaan askeleihin toisensa perään ja lasket niitä espanjaksi, uno dos tres cuatro... Se tunne on ihana.


Se tunne, kun juot alkuyöstä kahvia kaverin hämärässä asunnossa ja istut ihmisten ympäröimänä mustalla sohvalla katse länkkärielokuvassa. Se tunne on ihana.


Se tunne, kun hyppäät hetken mielijohteesta bussiin jonnekin, vaikka pitäisi olla menossa aivan toiseen suuntaan. Se tunne on ihana.

Se tunne, kun heräät muutaman tunnin yöunien jälkeen seitsemältä aamulla vain, että voisit istua keittiössä ja katsella, miten vanhemmat juo aamukahvinsa. Se tunne on ihana.


Se tunne, kun kävelet öisessä sateessa kotiin ja tuntuu, ettei maailmassa ole ketään muuta paitsi sinä ja se ihminen, jolle voit naputella viestin millon vaan. Se tunne on ihana.


Se tunne, kun saat muutaman lämpimän sanan ja vielä lämpimämmän hymyn samoihin liikennevaloihin pysähtyneeltä naiselta, joka on pukeutunut kuin hippi. Se tunne on ihana.


Se tunne, kun saat keskiyöllä puhelun että tule ulos, ja menet ulos puhumaan pojan kanssa, jolla on äänekäs mopo ja jota et oo nähnyt aikoihin. Se tunne on ihana.


Se tunne, kun ymmärrät, että vietät tähänastisen elämäsi parasta kesää. Se tunne on täydellinen.

Ja sitten tulee se tunne, kun kyyneleet valuu sanomalehdelle lukiessasi Norjan tapahtumista. Se tunne sattuu ja inhottaa ja kirvelee ja repii rikki. Siihen auttaa armoton kitaran soitto, joka katkaisee kitarankielet - sekä Mumford & Sons, joka laulaa I will hold on hope.

Hän itse puhuu ja kuulee

Oon kokenut palan täydellisyyttä: aamu-uinti neljän aikoihin, hiljaisen auringonnousun jälkeen lammessa, jonka päällä leijuu läpinäkyvä usva. Vesi oli niin lämmintä ja silkinpehmeää, että olisin voinut jäädä sinne loppuelämäkseni. Kaikki sanat jäi kaikumaan ympäri aukiota, kun joku välillä avas suunsa. Eniten siellä kaikui nauru, mun nauru ja kuuden muun ihmisen nauru. Kuuden täydellisen ihmisen nauru. Kun noustiin juosten vedestä, tärisin koko ruumiiltani - ehkä kylmästä, mutta varmaan vähäsen myös onnesta. Kotiin kävellessä hiekkatie rahisi jalkojen alla ja aurinko kimalteli hiljaa puissa. Ja mä nauroin edelleen, niiden hassujen outojen sekopäiden ihanien ihmisten kanssa.


Täydellistä oli myös grillailu kalliolla isossa porukassa auringon laskiessa, puheleminen tuttujen ja tuntemattomien ja hymyilevien ihmisten kanssa, selvä mutta väsynyt pää ja se, että mulla on kuulemma kiva nauru.

Aamulla heräsin pienelle sohvalle käpertyneenä Vilin kämpästä, johon oltiin ihmisten kanssa ängetty ja istuttu pitkälle aamuyöhön köyhien nuorten gourmé-ateriaa (lue: kermaperunoita) kokaten ja syöden, nauraen ja paljon tyhjiä ja tärkeitä asioita sanoen.


Viikon aikana on tuntunut hyvältä ja pahalta, nyt tuntuu hyvältä ja pahalta, mutta haluun olla onnellinen ja siks myös olen. Noi ihmiset saa sen aikaan. Join viikon ripari-isostelun aikana niin monta kuppia kahvia, että nyt kun oon juonut vuorokauden sisällä vaan yhden, päähän sattuu eikä kaapissa ole lisää. Se on ainoa asia, minkä annan nyt vaivata. Muut asiat saa kadota jonnekin kauas, täksi illaksi ja huomiseksi ja ylihuomiseksi ja vaikka kaikiksi päiviksi. Eteisen lattialla istuminen kahvikuppi kädessä ja isän äänen kuuleminen lankapuhelimen toisesta päästä auttoi asiaa.


Kuukaus, viikko ja viis päivää Espanjan seikkailuihin. Tällä hetkellä se tuntuu hyvältä, viiden minuutin päästä liian pelottavalta. Siks nousen nyt ja painun talosta ulos sekoilemaan ja unohtamaan kaiken koko yöksi. Ulkona sataa ja tykkään siitä, haluaisin lisää kahvia ja jos ei olisi elinikäistä sopimusta, polttaisin yhden tupakan. Sitä varten on kaks Sisu-askia.


Keep on smiling!
Sisu

rakastatko mua sellaisena kuin olen

Kävely lauantaiyönä paljain jaloin, pää vähän sekaisin kaverilta kotiin. Makaaminen keskiyöllä kaverin kattoterassilla. Jääkahvi ja lyhyt jutustelu kahvilassa, jossa kaveri oli töissä musta esiliina päällään. (Ja alennus siitä kahvista.) Hyvät elokuvat, kauppareissu aikaisin aamulla, 7 kilometrin kävely keskustasta kotiin, öinen musiikkihetki keittiössä kolmen parhaan ystävän kanssa, karaoken laulaminen ranskaksi, uudet ihmiset, hiusten letitys, istuskelu rantakivillä, akustinen musiikki, uusi kukkamekko, kitaran sointi nurmikolla ja Teemu Selänteen halaus. Ihania asioita tältä viikolta.

Lenkit, siivous, pieni ahdistus ja olemattomat vatsalihakset. Huonoja asioita tältä viikolta.


Tänään kiipeän kallioille nauramaan porukassa, jossa voin huoletta olla outo. Huomenna herään väsyneenä, heitän tavarat laukkuun ja suuntaan (ehkä) viimeistä kertaa 41 pienen ihmisen isoseksi ja nautin. Eikä väsymys haittaa, kun kahvi on koko viikon ilmaista.

astu sisään huoneeseeni

sotkuiseen, valitan

istu siihen, tahtoisitko

teetä ja tarinan?

näin puhelen, vaan kuulet

kysymyksen miljoonien sydänten,

kai kuulet sen?

rakastatko mua

sellaisena kuin olen

vaiko vain kuvaa

joksi mun pitää muuttua

Metrofolk - Rakastatko mua (veljen orkesteri, joka sai juuri levynsä ulos. Olen pieni ylpeä sisko.)

sotkuinen talo ja tyhjä pää

Asunto oli täynnä avaamattomia kirjeitä, vaatekasoja, siideritölkkejä, ryppyisiä työlistoja ja roskia, kun raivasin tänään viikon jälkeen tieni kotiin. Oli ihanaa viskoa omat vaatteet kasojen jatkoksi ja pistää elämä risaseks, kun olin vihdoin päässyt hetkeksi pois vanhempien silmien alta. Kävin istumassa ennätyspitkän ajan kampaajalla puolen vuoden tauon jälkeen, jonka aikana päätin olla lähtemättä tänä perjantai-iltana mihinkään ja olla itteni kanssa, kun talokin kumisi tyhjyyttään. Hain ruokaa ja elokuvan ja olin näkevinäni Terhi Kokkosen. Yritin palauttaa äidin paksua kirjaa kirjaston postiluukusta, joiden luulin pienenä olevan niitä varten, jotka pelkäsi palauttaa myöhästyneitä levyjä vihasille kirjastotädeille. Mä en pelännyt, vaan palautin ne tomerasti tiskiin. En mä vieläkään pelkää, en pelkää mitään, paitsi ehkä vähän itseäni ja menetystä ja jotain. Niin. Hetki sitten revin rikkinäiset sukkahousut jalasta, kaivoin kaapista viimeiset leivänkannikat ja leiriydyin tähän pyyhkimään silmistä viimeset kyyneleet, jotka Slummien miljonääri sai aikaan. Nyt mä itken vähän, takapihalla valkoset kukat katsoo mua silmiin, ootan että sade alkaisi, on nälkä enkä halua syödä, pitäisi raahata laukku yläkertaan ja nukkua, mutta en halua sitäkään, voisin ehkä hyräillä Reginan mukana mutten saa ääntä ulos. Tuntuu hassulta, soitin tänään kaverille, joka oli sillä hetkellä astumassa koneeseen kohti Espanjaa. 50:n päivän päästä mäkin oon. Haluisin niin paljon puhua siitä jonkun kanssa ja samalla en yhtään. Voisin mennä makaamaan lattialle ja tyhjentää pään. Huomeniltana ainakin vedän sen sekasin ihmisten ympäröimänä ja hukun maailmaan.

Mitä oli juhannus? Pitkiä öitä ja vielä pitempiä aamuja, tyhjiä viinilaseja pitkällä pöydällä, auringonlaskun ja -nousun taitekohdan katselua, uintia silkinpehmeässä vedessä, naurua ja pientä väsymystä. Mieleen jäi öinen veneelläajo, maailman kaunein auringonlasku ja istuskelu aurinkoisella kuistilla, kun ootin aamukahvin tippumista sulkku rinkelikuvioinen muki kädessä. Juhannusyönä keräsin seittemän kukkaa tyynyn alle, ja tuleva aviomies on unen mukaan George Clooney. En vastustele. Samana yönä ukkosti vähän, ja makasin pitkään valveilla kuunnellen, miten sade rummutti aitan kattoa ja tuntui kutsuvan ulos hyppimään. Pysyin kuitenkin sängyssäni ja kattelin, miten sisko nukkui huoneen toisella puolen.
Ihmisten seura oli niin turvallista ja kivaa, mutta välillä myös löysin itteni tanssimasta yksin Ultra Bran tahdissa aitan heikossa valossa. Mä taidan ikuisesti olla tällanen hölmö oman tien kulkija, joka tuppaa aina hakeutumaan omaan rauhaansa, ihan vaan hetkeksikin. 

kauneinta mitä olin kuukausiin nähnyt
seisoin pitkään Hai-saappaat jalassa vedessä ja tuijotin

Sain kuulla muutamaan kertaan kasvaneeni taas vuoden aikana. Ehkä ne tarkoitti kasvua leveyssuunnassa tai sitten aikuistumista. Viime aikoina on ajatuksissa pyörinyt hämärät kuvat omasta asunnosta. Taskunpohjalla ei ole kuin muutama kolikko ja lompakossa pari tyhjää seteliä, joten se asunto on vielä kaukana - mutta yksi askel sitä kohti on sen kuvitteleminen, joskus. Ainakin mä tiedän, millaisen päiväpeiton haluaisin ja mihin laittaisin Beatles-mukini. Mä odotan ihania luomisvimmoja hiljasessa asunnossa, sekavia viini-iltoja ihmisten kanssa, puolipukeissa oleskelua ja lattialla lojuvia tavaroita, joista kukaan ei voi valittaa. Aion tutustua kerrostaloni postinjakajaan ja tarjota sille piristäviä aamukahveja. Aion kutsua kotiini henkilöitä, jotka saa perhoset lentelemään ja jotka syö irvistelemättä pohjaanpalaneita ruokiani. Aion tiskata Eppujen huutaessa pienistä kaiuttimista ja soitella kitaraa enemmän kuin koskaan. Ja pahoitella melua naapureille.


Vielä muutaman öisen tunnin ajan voin kuvitella näiden huoneiden olevan pelkästään mun. Sitten avaan oven niille kahdelle tytölle, joiden kanssa asunto tuntuu hyvältä jakaa.

yötäni syleilen mutta hiljaisuutta ei voi omistaa

mut pidän kiinni,

sillä kaiken muun voi multa varastaa

ja olet noussut, seisot siinä katsellen

ulos ikkunasta, jotain ihmetellen

ja olet vain

Egotrippi