Näin minä vihellän matkallani

(otsikon biisi: Scandinavian Music Group: Näin minä vihellän matkallani)

Voi kun toi syksy on niin kaunis. Tänään paisto aurinko, näin pitkästä aikaa yhen kaverin ja sitten sukulaisia. Nyt lagaan paikoillani ja kuuntelen musikaalimusaa (wicked, rakkaus!) ja heh, taitaa jälleen kerran olla sama fiilis, mistä viime postauksessa kirjottelin. Omituinen viikonloppufiilis. Tällä kertaa ei kuitenkaan angstaava, vaan vähän tyhjä olo, en oikein tiiä mitä pitäis tehdä. Tai voi kyllä tiedän, pitäs lukea koeviikkoa varten joka uhkaa alkaa tossa tiistaina... lukio läskiks -motto alkaa pään sisällä muuttua pikkuhiljaa idioottimaiseksi neronleimaukseksi mutta who cares, mua ei oo luotu pänttäämään, mieluummin teen omia, luovempia juttujani omalla tavallani. :) Sehän on elämässä tärkeintä, olla oma ittensä.

Siitä ajattelin nyt tähän jotain kirjottaa, vaikka se voi kuulostaa aika kliseiseltä... Oon onnekseni alkanut viimein huomata ja oppia tietämään, kuka mä oon, millanen luonne mulla on, mistä pidän ja mistä en. Kaikki aikuiset puhuu aina siitä, miten mullistavaa aikaa murrosikä nuorille on, kun ne etsii itteään ja siinä samalla kokee paljon uutta, negatiivista ja positiivista. Pienenä se tuntui jotenkin hassulta, että miten muka kaikille nuorille voi tapahtua niin, ettei ne muka ennen murrosikää kunnolla tiedä, ketä ne on - pakkohan kaikkien on tuntea oma itsensä, kun on sen kanssa joka ikinen päivä, tunti ja sekunti! Mutta nyt kun oon oikeasti haeskellut itteäni tässä murrosikävaiheessa, oon tajunnut, että aikuiset on aina olleet oikeassa, kun ne on varoitellut pieniä lapsia murrosiästä ja miten etsiskelevää aikaa se tulee olemaan. Huh, nyt alan oikeasti päästä sen prosessin päätökseen! Oon oppinut, ettei riitä, että oot ittes kanssa koko ajan, joka ikinen sadasosasekunti - sun pitää ne sadasosasekunnit käyttää siihen, että mietit, mitä sä itse elämältä haluat, välittämättä ympäriltä tulevista kehotuksista, paineista ja ongelmista. Nimittäin vaikka sä ootkin ittes kanssa koko ajan, ei tarkoita sitä, että oot omien ajatuksien kanssa - nuoren ympärillä on koko ajan niin paljon muuta porukkaa, että joskus jää liian vähän aikaa miettiä niitä omia asioitaan, tiedättekö.

Mä oon ihan tavallinen nuori - oon käynyt elämässäni läpi paljon ongelmia mutta saanut sitäkin enemmän hyvää. Nyt, kun mä välillä istuskelen yksinäni, mä usein tajuan, kuinka paljon oon elämältä oppinut ja vihdoin alkanut löytää sen oman, syvimmän itteni.

Mä en esimerkiks tykkää surusta, olin mä sitten ite surullinen tai jos joku mun lähellä on. Mutta loppujen lopuks oon saanut tietää tässä parin vuoden sisällä, että ei, suru ei oo pelkästään negatiivista: siitä oppii. On monia asioita, jotka on tehnyt mun surulliseks, mutta melkeen mikään niistä ei oo ollut tarkoituksetonta. Miettikääpä omia, huonoja kokemuksianne - onko teillä muka takananne jotain, mistä ette oo oppineet mitään, esimerkiksi arvostamaan hyvää tms.? En usko, että on.

Mutta vaikka mä en tykkää surusta, mä en vihaa sitä. Mun äiti on aina sanonut mulle, että ei kannata vihata mitään, siihen kuluu vaan turhaa energiaa. Siks mäkään en jaksa vihata mitään ja oon oppinut yrittämään poimia jokaisesta negatiivisesta asiasta jotain hyvää.

Mä rakastan nauttia eri asioista. Mä oon vähän sellainen omanlaatuinen tyyppi, mua sanotaan aika usein vähän yksinkertaseks (mut samalla ne toteaa, että oon siitä huolimatta ihan fiksu tyyppi!), mä esimerkiks saatan rakastaa sydämeni pohjasta joitain ihan pieniä juttuja, kuten vaikka sitä, että saan jonkun nauramaan tai sitä, kun sataa ja paistaa aurinko samaan aikaan! Rakastan sitä, kun ajetaan myöhään illalla jostain autolla kotiin ja istutaan mun siskon kanssa takapenkillä ja pidetään toisiamme kädestä kiinni, vaikkei puhuttais mitään. Mä rakastan ruskaa. Mä rakastan villasukkia. Mä rakastan kahvia ja Sisuja ja Pätkis-patukoita. Ei oo mitään nätimpää ku auringonnousu tai kynttilänvalo talvi-iltana. Ei tarvi tehä paljon, että miellyttäis mua. Musta on kivaa kattoa maailmaa ja kaikkea ilosin silmin. Pitää olla onnellinen, että on päässyt tänne. :)

Tän viikon viikonloppulagaus on positiivista luokkaa. :) Kun istun tässä ja naputtelen tätä Wickedin täydellisten kappaleiden soidessa kajareista, mulla on ihmeen hyvä olo. Mua hymyilyttää kun mietin, miten onnellinen oon. On paljon asioita, jotka saa mun pään sekasin ja vähän hämmennyksiin, mutta mikään ei voi ottaa onnea pois. Kokeilkaa samaa: istukaa alas, miettikää kaikkea hyvää ja pohtikaa, ootteko onnellisia. Jos ette oo, tehkää ittenne onnelliseks! Sillä kuka ei haluis olla onnellinen?

Mulla oli elämässä ajanjakso, jolloin olin melkeen kaikkea muuta ku onnellinen. Sitten päätin, että mä haluun olla onnellinen, ihan totta. Ja tein itestäni sellasen ja oon sitä vieläkin. Sen pystyy tekemään ite jos vaan oikeesti haluaa.

Heh, nyt meen ettimään kaakaota äidin kaapeista ja sitten meen soittelemaan kitaraa ja kuuntelemaan levyjä, mitä lainasin perjantaina kirjastosta. Postitalon musakirjasto, ah, mun taivas. :)

Yritän tänne raapustella lisää sitten kun ehdin, eli en varmaan vähään aikaan sen koeviikon takia... huoh. No pitää oottaa sitä fiilistä, kun se on ohi :)

Hyvää yötä!(=

Sisu

but because i knew you

i have changed for good

Wicked: For Good

 

Pysähtynyt viikonloppu

Mitä se on, kun joka kerta on yhtä kuulas fiilis kun on sunnuntai?
Tätä se on, kun aina on tää superkuulas fiilis kuin ois sunnuntai
ja leikitään et ois vielä viikonloppu…
Taas samoilla rateilla tuhat kertaa, no niin, no mennään vaan,
ja taas me kaadutaan ja kaadutaan…©Pariisin kevät: Samoilla raiteilla

Joskus se huvittaa, joskus ihmetyttää, joskus ärsyttää, kun joka viikonloppu ajaudun johonkin ihme maailmaan, johonkin kauas todellisuudesta. Mulla on tapana ajatella jotain kauheen syvällistä tai sitten vain lagata paikoillani, istua säkkituolissa ja tuijottaa ulos sateeseen ajattelematta yhtään mitään. Just nyt mulla on taas se sama fiilis, koska on lauantai ja viikonloppu. Mä en jaksa tehdä mitään, Pariisin kevät laulaa vain täydellisiä kappaleitaan kajareissa, eikä mua huvittais just nyt puhua kellekään eikä nauraa tai itkeä, ei laulaa, ei soittaa, ei tehä tyhmiä rästihommia (no, niitä ei kyllä huvita tehä arkenakaan), ei edes liikuttaa päätä sen verran, että kattoisin kelloa. Onneks koneessa on kello. Tosin mitä mä sillä ajantiedolla teen? Mua ei jaksa kiinnostaa sekään, tuntuu kuin koko aikaa ei olis, että se olis pysähtynyt. 


Tää voi kuulostaa angstikohtaukselta, mitä se ei välttämättä oo. Joskus on (kuten nyt, koska huonot uutiset vaikka ne ei koskiskaan itteään saa mut aina ihmeen surulliseks ja angstaavaks, äh liiallinen empatia on välillä rasittavaa niin ku oon Lepille valittanut!), joskus ei – sama fiilis tulee joka viikonloppu mielentilasta riippumatta.


Just nyt osasyynä voi olla myös hieman vähäset yöunet. Ängettiin yöllä porukalla Lepin pikku yksiöön, ihmisiä nukkui lattialla, sänkyyn ängenneinä, ikkunalaudalla, pienellä patjalla jne. Tuli heräiltyä noin viiden minuutin välein, joten rattosa yö oli kyllä! Kohta vois mennä nukkumaan, äh, pää räjähtää tällasessa touhussa noiden sekopäiden kanssa. :) Mutta hyvällä tavalla vaan, tuun muistamaan eilisillan ja -yön pitkään, veikkaisin.

Tiedättekö, tällasina hetkinä ei vois olla parempaa musaa, mitä voi kuunnella, ku Pariisin kevät tai joku muu vastaava, missä on aika syvälliset sanat, mutta musa jotain tosi outoa (mutta hyvää!!). Tulee sellanen olo, ettei oo tämmösten kohtausten aikana ainoo outo asia koko maailmassa. Kokeilkaa vaikka.


Näin ihanan pirteän olon kunniaks mä voisin luetella joitain asioita, mitkä mua ärsyttää, kyllästyttää, surettaa jne. Niitä ei oo paljon, koska en yleensä halua antaa niille mitään arvoa ja oon perusluonteeltani tosi ilonen ihminen, niin kaikki sanoo ja tiedostan sen ihan hyvin itekin. Joten tässä välissä on siis sanottava, että tällanen tyhmä pieni valituskohtaus ei oo kauhean ominaista mulle ja lupaan, ettei tällasia kirjotuksia tuu paljon!


Mutta mikä mua ottaa päähän? Mä tiedän heti, mikä tässä listassa on ihan ykkössijalla: ihmiset, jotka ei ajattele muuta kuin itteään. Mä en voi ymmärtää niitä, jotka ei tajua, ettei ne oo täällä maailmassa yksin, koko universumi on täynnä muutakin porukkaa kuin ne itsekeskeiset idiootit, jotka luulee olevansa koko maailman kuninkaita. Kaikkein hirveintä on, jos joku sun läheinen kaveri muuttuu sellaseksi, unohtaa sut ja kaikki muut ihmiset ja alkaa pyörittää omaa maailmaansa. Siihen on sitten turha yrittää mennä väliin ja yrittää muistuttaa, että tää maailma toimii vaan, jos ottaa muut huomioon eikä aina tee niin ku itelle on parasta. Tee muille niin kuin haluisit muiden tekevän sulle, maailman paras ohje.

Mua ärsyttää myös koulu. No, ketä ei ärsyttäis, mutta mua ärsyttää se jotenkin niin oudolla tavalla, niin voimakkaasti. Siis mä rakastan mennä kouluun, sillä SIBIS, sitä parempaa koulua ei oo, se on ku toinen koti ja 10C toinen perhe! Mut se opiskelu. Kun mä istun siellä tunneilla, otetaan esimerkiks mantsan tunnit, huhhuh, mä mietin melkeen joka kerta, että mitä mä oikeen teen siellä, musta ei tuu maantieteilijää, ei mitään historiamiestänaista, ei pappia eikä opotunneista oo mitään hyötyä. Ja kaikkein pahin on pitkä matikka. Mä en ymmärrä yhtään asiaa, mitä se maikka selittää, ja ihan oikeasti, mä en liiottele nyt ollenkaan. Mulla ei oo ollu yhtäkään matikan tuntia, jona mä en olis laskenut päiviä siihen, kun jakso vaihtuu ja voi vaihtaa lyhyeeseen matikkaan. Mihin mä tarviin pitkää? Miks mä ikinä valitsin sen? Mä en voi tajuta! Ainoot tunnit, joissa mä tunnen olevani ihan oikeessa paikassa, on äikkä ja musajutut. Musta tulee kirjailija ja musamaikka, enkä mä tarvi niitä muita aineita, en ees yleissivistykseen. Mä pärjään hyvin ilmankin. Peruskoulussa mulla meni koulu ihan hyvin, vaikken mä paljon töitä tehnytkään sen eteen, mutta just nyt se lukio läskiks –motto on niin tiukasti voimassa, että… ja koeviikko lähestyy. Hyvin menee. Voi, miks koulu ei vois vaan olla äikkää ja musaa ja hypäreitä ja ruokiksia ja välkkiä, hautautumista porukan kanssa baulan ihanaan sohvaan ja kaiken turhan ja tärkeen puhumista? Tätä ollaan ihan tosissamme mietitty.

Mua ottaa päähän myös ihmiset, jotka ei voi istua bussissa ikkunan vieressä vaan siinä käytäväpaikalla ja jättää sen ikkunapaikan tyhjäksi, vaikka bussissa on sata ihmistä jotka haluais päästä istumaan, muttei viitti ängetä niiden käytäväpaikkaistujien yli ikkunan viereen. Mua ärsyttää bussikuskit, jotka ei todellakaan oo myöhässä aikataulusta, eikä ne voi siitä huolimatta oottaa kahta sekuntia, kun joku juoksee vähän kauempaa ehtiäkseen bussiin, vaan lähtevät ajelemaan eteenpäin ja kattovat taustapeilistä oikeen tahallisen ärsyttävästi niitä, jotka ei sitten ehdi sinne bussiin sisään. Mä en kestä ihmisiä, jotka pettää luottamuksen ja ihmettelee sen jälkeen, miksen mä luota niihin enää. Mä en jaksa hullua tuulta, jotka kaataa puut sun niskaan. Mä inhoan sitä, kuinka aika menee aina joko liian nopeasti tai liian hitaasti. Mä inhoan tilannetta, kun joku ihminen on niin sanotusti ”niin lähellä, mutta niin kaukana”, oli sitten kysymys kaverisuhteesta tai kusessa olemisesta tai ihan mistä tahansa. Mä en ymmärrä, miks kaikkien on aina pakko saada ihan kaikki, mitä ne haluaa. Mä en tykkää, kun raha on aina loppu. Mä vihaan Finnkinon leffalippujen hintoja, ylipitkiä automatkoja, kylmiä suihkuja, ikävää, surua, sitä, kun ei voi auttaa toista, riitoja, meidän pianon epävireisyyttä ja yli 25-vuotiaita, jotka kiroilee. Mua ottaa päähän, ettei mulla oo tässä kahvia. Pakko mennä keittämään.

Joskus mä mietin, mikä tällasten lagausviikonloppujen merkitys on. Loppujen lopuks ne voi olla mukavia, kun saa rauhassa keräiltyä yksin voimia niin, että jaksaa taas nauttia maanantaina alkavasta viikosta. Nyt sitä kahvia.

Juon kahvini miten sattuu, mustana maidolla kylmänä kuumana,
pidän miehistä joilla on järkeä, ja niistä joita katsotaan kadulla.
Osaan laulaa kuin enkeli ja samalla en ollenkaan,
itken elokuvissa, mutta kotona en uskalla.
Mitä tahansa minusta odotat, sitä en ole,
mitä tahansa minusta haluat, et taida saada kuitenkaan.
Jos olisin tässä pidempään, saattaisin pitääkin sinusta,
tai sitten kyllästyisin tutkivaan katseeseesi.
Jos painaisit selkäni seinää vasten, voisin huokaista,
tai työntää nauraen kasvosi kauemmaksi.
… tai sitten keitän muina naisina kahvia ja unohdan
mustana maidolla kylmänä kuumana, juon sen miten sattuu.
©Scandinavian Music Group: Mustana maidolla kylmänä kuumana


Huh, tuli pitkä teksti. Sillon ku tekee mieli vuodattaa sanoja, sillon niitä yleensä tulee. Tässä tulos!


Sisu


 

A Sorta Fairytale

(Otsikon biisi: Tori Amos: A Sorta Fairytale)


Huoh! Tajusin tässä kiireen ja kaiken häsellyksen keskellä, etten oo muutamaan päivään tänne kirjottanut. Mutta eilen illalla, kun kävelin myöhään ratikalta kotiin, mielessä pyöri ideoita, mitä voisin tänne raapustaa jos tänään ehdin! Ja näyttää siltä että just ja just ehdin, vaikka olis sata muutakin asiaa tehtävänä...


Mä oon kahtena edellisenä iltana kokenut jotain mielettömän hienoa! Maanantaina mä olin rakkaan siskoni kanssa kattomassa Wicked-musikaalia ja eilen äikän kurssin kanssa Euroopan taivaan alla -näytelmää. Ja en voi kuvaillakaan, miten mahtavia ne oli molemmat! Wickedin musa, tarina, sanoma ja kaikki oli niin hienoa, että mä sekä nauroin ja itkin koko sen kolmituntisen shown aikana. Sama kävi sitten seuraavana iltana Ryhmäteatterissa: näytelmän huumori, näyttelijät, tarina ja lavankäyttö oli kaikin puolin upeeta! Mä en oo ehkä ikinä nauranut mitään näytelmää kattoessa niin paljon. Ihan mieletöntä! Ja propsit on annettava kommentille "in Finland we have this thing called Sisu!" =)


Sitten ku sieltä kotiin tullessani hiippailin kotiin, aloin miettiä mitä olin niinä iltoina nähnyt ja tulin ajatelleeks erilaisia tarinoita. Tiedättekö, mua kiinnostaa tosi paljon kaikki maailman tarinat: mä rakastan kirjottaa ite tarinoita, mä rakastan kattoa leffoja, joskus on ihanaa lukea, mä rakastan biisejä, joissa on joku tarina ja lisäks mä rakastan sydämeni pohjasta kuunnella ihmisiä, niiden huolia & onnellisia juttuja - eli niiden tarinoita! Mua kiehtoo aika paljon, mitä eri asioita eri ihmisille elämän aikana tapahtuu. Mä en tiedä miks, mutta niin se on vaan aina ollut.


Mun lempileffoja on The Notebook, Beauty and the Beast, Stand by Me ja 500 Days of Summer ihan vaan sen takia, koska niissä kaikissa on joku selkee ja kaunis tarina. Ne koskettaa mua kaikki ihan ihmeellisellä tavalla, ja pakko myöntää, että oon ihan tippa linssissä joka kerta kun katon niitä! (Notebookista pakko sanoa, että jos joku teistä haluu nähä joskus oikeen TODELLISEN rakkausleffan, kattokaa se! parempaa rakkausleffaa ei oo, voittaa titanicin!) Mä rakastan sitä, kun leffoissa on hyvät näyttelijät, hyvä musa, hyvä ohjaaja - mut kaikkein tärkeintä on hyvä tarina. Ja hyvä tarina on sellanen, missä kuvataan tarpeeks henkilöiden luonteenpiirteet ja kerrotaan jotain mielenkiintosta niiden elämästä niin, että saadaan se tarinan vastaanottaja nauramaan ja itkemään. Ja noi leffat, niissä on ton perusteella aivan mahtava tarina! :)


Mä oon pitkään miettinyt, kummat on parempia ja tärkeempiä mulle, kirjat vai elokuvat. Tosiasiahan on se, että mä en juurikaan lue, mä kirjotan. Äiti on aina ollu mulle niin, että mun pitäs lukea enemmän, mutta mä korvaan sen lukemisen kautta tulevan sivistyksen kirjottamisella. Mä tykkään enemmän ite päättää, mitä henkilöille tapahtuu ja millasia ne on. Mutta sitä mitä ite kirjottaa, voi mun mielestä kutsua kirjoiksi, vaikkei niitä vielä Suomalaisessa kirjakaupassa myydäkään. Siks kirjat on iso osa mua: ne voi olla, vaikkei niitä juuri lukiskaan.
Leffoissa sitten on taas ihan toinen juttu: musta on kiva kattoa niitä, vaikka tarinankulku on aina päätetty jo valmiiksi enkä mä voi sitä muuttaa. Ehkä se on helpompi hyväksyä sillon, kun näkee sen tarinan liikkuvana kuvana, näkee näyttelijöiden kaikki ilmeet ja eleet - se tekee tarinan miellyttävämmäks seurata, mun mielestä.


Musta on myös mielettömän kivaa kattoa bussista ihmisiä ja miettiä niiden elämäntarinoita. Samoin, kun nään jonkun pienen yksityisyrityksen, esim pienen vaatekaupan jossain Helsingin kadulla, en ikinä voi olla miettimättä, miten se kauppa on saanut alkunsa, mitä sen omistaja ajatteli sitä perustaessaan, pelottiks sitä, pärjääks koko kauppa jne.! Mä vaan oon tällanen, haluisin tietää esim syyt ihmisten arvoihin ja ajatuksiin, millanen niiden lapsuus on ollut, onks niillä hyvät välit perheensä kanssa, mitä ne haluu tulevaisuudeltaan, mitä ne ajattelee maailmasta nyt, mitä ne on ennen ajatellut ja mitä ajattelee tulevaisuudessa... 
Samoin leffoja katellessa ja sillon harvoin kirjoja lukiessa mä pohdin usein, mitä niiden tarinoiden luojat on ajatelleet sitä leffaa/kirjaa tehdessään. Mistä ne on saaneet ideansa, mikä on omaa ja mikä toisen keksimää jne. Mun suuri haave on julkasta kirjoja, ja siitä seuraava haave on käsikirjottaa tai ohjata leffa. Jos mä onnistun noissa haaveissa, aion ihan vaan ihmisiä, jotka on samanlaisia tarinoiden pohtijoita ku minä, varten liittää työhöni selostuksen, mistä oon saanut tarinaani idean ja miks tein sen. Musta se on tärkeetä tietää.


Huh, nyt oon saanut löpistyä (onks se mikään sana?) tarinoista aika pitkän pätkän, joka on ollut varmaan aika sekavaa, sillä oon vaan naputtanut tähän katkonaisia ajatuksia samalla, kun oon tehnyt miljoonaa muuta juttua ja kuunnellut Wickedin pysähdyttävää musaa. Nyt lähen syömään mokkapaloja ja sitten ZUMBAAN siskon kaa! ;) ihanaa iltaa ja päivänjatkoaa kaikille, kirjottelemisiin!=)


Sisu

Minä en unohda sinua koskaan, vaikka en muistaisi omaa nimeäni...

(Otsikon biisi: Pariisin kevät: Meteoriitti)


Asia, mistä mä en ikinä haluu tinkiä, on kaverit. Muutamia sekopäitä oli meillä viettämässä iltaa ja yötä, ja voi että kun mä rakastan muistoja, joita sellaset yöt tuo. Koko yö meni syvällisissä keskusteluissa, kahvin juonnissa, purkkicroissanteja valmistaessa (hyvä me!), nauraessa, itkiessä, musan kuuntelussa & soittamisessa, tanssimassa, väsymyksessä, pirteydessä ja vielä lisää nauraessa! Ja yhtäkkiä, noin 12 tunnin aikana oltiin taas lähestytty toisiamme useita asteita. Yhessä yössä - se on vaan niin ihmeellistä, miten paljon niin lyhyt ajanjakso voi saada aikaan. Ja nyt, vaikka en oo nukkunut sekuntiakaan koko yönä ja väsymys painaa, mä vaan jaksan hymyillä. :) Yöt - ah, mä taidan tykätä niistä kaikkein eniten.


Kun kävelin pienessä tihkusateessa äsken kotiin saatettuani noi bussipysäkille, aloin miettiä, mitkä onkaan niitä tärkeimpiä muistoja, mitä elämän varrella on kertynyt. Niitä on satoja, tuhansia, miljoonia, enkä millään aio luetella kaikkia, tietenkään. Siinä kävellessä mulle kuitenkin tuli mieleen muutamia, aivan yksinkertaisia, mutta silti niin korvaamattomia muistoja, joista tuli halu kirjoittaa muutama sana.
Sateesta tuli mieleen se varhainen aamu edellisenä viikonloppuna ennen koulun alkua tänä syksynä, kun kaverit oli olleet meillä myöhään yöhön ja olin jäänyt yksin vasta silloin, kun aamu alkoi hiljalleen nousta. Mä mietin hetken, otin takin ja lähdin ulos kävelemään. Kello oli ehkä kuusi, eikä missään liikkunut kukaan. Ilma oli ihanan kostea ja Scandinavian Music Group lauloi ihania kappaleitaan iPodin kuulokkeissa. Tuntui kuin mä olisin hetken ollut maailmassa ihan yksin, ja sen pienen hetken ajan se tuntui mukavalta.
Sateessa kävelystä tuli myös mieleen yöt, kun Saksassa kielikurssilla ollessa käveltiin kotiin. Mulla oli mekko päällä ja kävelin ilman kenkiä, ja me hyräiltiin yllätysyllätys SMG:tä ja käveltiin hiljaa, ilman kiirettä. Se oli kuin leffasta, oikeesti, varsinkin sillon, kun alkoi hiljalleen sataa. Yksiä parhaimmista muistoista koko reissulta!
Sitten tuli mieleen hetki, kun isosena ollessa mentiin vikana yönä koko muun leirin nukkuessa yhden kaverin kanssa laiturille kattomaan auringonnousua. Tiedättekö, mä olin aina sitä ennen pitänyt auringonlaskua mielettömän kauniina enkä ollut koskaan kokenut kunnolla sen vastakohtaa, auringonnousua. Silloin mä koin sen. Me puhuttiin syvällisiä, järven pinnalla hohti sumu ja jossain siellä kaukana aurinko nousi hitaasti ja pian valaisi taas koko maailman. Tää kuulostaa nyt kauheen syvälliseltä, mutta ehkä mä oon aika syvällinen ihminen! Ja mä vaan nautin tollasista hetkistä, tositosi paljon.


Ne tärkeimmät muistot on sellasia, jotka ei unohdu koskaan, vaikkei niitä kovin usein ajattelisikaan. On hassua, miten muistan joitain monen vuoden takaisia asioita niin ku ne olis tapahtunut eilen - tärkeät jää aina pysyvästi mieleen, aina. Ja joskus, kun nykyhetkessä ajatukset on jostain syystä sekasin, voi hetkeks paeta nykyisyyttä muistoihin sen sijaan. Mä teen sitä itse asiassa aika usein: lukittaudun huoneeseeni, laitan hiljasta musiikkia ja käyn mielessäni läpi tärkeitä ja vähemmän tärkeitä elämän taitekohtia. Kun lopulta tuun huoneestani ulos, nään maailman taas ihan uudella tavalla. Muistot on niin iso osa mua, että niiden ajattelu, kerääminen ja muisteleminen on jotain, mitä mä rakastan kunnolla!


Nyt mä voisin mennä nukkumaan. Vetää farkut jalasta, pujottautua johonkin isoon t-paitaan ja painaa pään tyynyyn ja nukkua siihen asti, kunnes siskot tulee kotiin ja ryntää herättämään mua. Ihan vain siksi, koska ne haluaa ärsyttää, sillä ne rakastaa mua. Jos mä menen nyt, mä ehdin nukkumaan pari tuntia. Auttaako se? Jos mä vain jäisin tähän, kuuntelisin Midlakea ja SMG:tä ja nukkuisin valveilla...


ei kukaan koskaan ollut niin kuin sinä
ei kukaan koskaan ollut niin kuin sinä
meen nukkumaan
vasta kun on valoisaa
ja kauniimpaa
Scandinavian Music Group: Tällaisena kesäyönä

Se saa ja vie mukanaan

Ai mikä vie mukanaan? No musiikki!

Äh, voisko olla kliseisempää kirjotusaihetta ku se, kuinka ihanaa musiikki voi olla? Ei ehkä, mutta tänään se oli (taas kerran) niin vahvana mielessä, että haluisin nyt kuvailla sitä jotenkin.

Olin äsken pianotunnilla ja sain uudeks kappaleeks niin kauniin biisin, että aloin melkeen itkeä kun mun opettaja soitti sen kerran läpi. Mielessä on pyöriny parin viimesen päivän aikana yhtä sun toista, mut siinä vaiheessa, kun kuuntelin sitä kappaletta, unohdin äkkiä kaiken muun ja jäin vaan kuuntelemaan, miten ne sävelet kietoutu yhteen ja sai aikaan niin ihanan kokonaisuuden että huhhuh. Ku pyöräilin kotiin mulla oli edelleen sama, pysähtynyt fiilis ku sitä kappaletta kuunnellessa oli. Rupesin heti soittamaan, kun pääsin kotiin.

Tänään ennen pianoa istuin huoneessani ja kuuntelin kaikkia mahollisiman hienoja, rauhallisia kappaleita. (Tässä välissä pakko sanoa, että kuunnelkaa Tori Amoksen Gold Dust, jos haluutte kuulla oikeesti jotain oikeen, oikeen kaunista!) Istuin semmoset puol tuntia vaan paikoillani ja kuuntelin, olin jossain ihan eri maailmassa, en nähny eteeni vaikka tuijotinki siihen suuntaan... ah, mä rakastan, kun musiikki tekee sellasta! Päivä ei vois alkaa paremmin, jos saa mahollisuuden kuunnella jonkun ilosen kappaleen kajareista ennen ku lähtee bussipysäkille ja iPodista bussissa istuessa. Ihanimmat unet tulee yöllä, kun oon ennen nukkumaanmenoa kuunnellut jotain mahollisimman rauhallista ja voin nukahtaa siihen. Monesti herään aamulla iPodin kuulokkeet korvissa.

Ennen mulle oli tärkeetä tehdä myös omia kappaleita, ilmasta siten kunnolla miltä itestä tuntuu eikä jonkun toisen biisin kautta. Nykyään en enää tee sitä niin usein - sanotuksia raapustelen paljon, mutta melodian ja harmonian miettiminen jää taka-alalle ja yhä useemmin kokonaan tekemättä. Niistä raapusteluista onkin enemmänkin syntynyt runoja ja voisin kirjoitella niitä tännekin, mutta joku mussa saa mut perääntymään siitä aikeesta... Niitä vois periaatteessa lukea kuka vaan, mutta samalla niistä voi rivien välistä lukea jotain tosi henkilökohtasta, että tykkään loppujen lopuks pitää ne vaan itelläni. Mutta ehkä joskus, hamassa tulevaisuudessa, tännekin voi ilmestyä jotain pieniä osia niistä...=)

Mä haluaisin osata säveltää jotain mielettömän nättejä melodioita. Sitä varten mä oon varmaan sävellyssovitus-ryhmässä, vaikka vielä tähän asti oon ollu aaaaaivan pihalla... no, parannusta ja sherlock-elämyksiä odotellessa! Mutta melodiat, ah, jos ne on sävelletty hyvin: yksinkertaisesti mutta paljon puhuvasti... mä en tiedä mitään parempaa. Mun mielestä maailmassa on niin paljon kaunista: hyvät ihmiset, onnellisuus, tarinat leffoissa & kirjoissa, maalaukset, luonto, aamut, illat, se kun paistaa aurinko ja sataa samaan aikaan, auringonnousu, ruska... okei en innostu luettelemaan kaikkia! Mutta noita kaikkia kauniimpaa osaa olla joku kaunis, vaikka oliskin lyhyt!, melodia. Ehkä mä oon vaan kasvanut siihen, että musiikki vie voiton kyllä elämän kauneuskilpailuissa, koska oon sitä niin paljon saanu kuulla ja tehä itekin. Aaaaaaaaaaa kunpa voisin vaan sanoilla kuvailla miten paljon rakastan musaakkia!

Jos multa kysyy, mikä on maailman paras kappale, mitä on ikinä tehty, mä vastaan, että Elton Johnin Your song. Sillä on mulle tosi henkilökohtanen merkitys, mutta vaikka ei oliskaan, se olis silti ihan yhtä tärkeä ja lähellä sydäntä. Ne Bernie Taupinin sanat ja Eltonin tekemä sävel - ei oo parempaa. Se biisi on niin YKSINKERTASEN KAUNIS, että se täyttää kaikki ne vaatimukset, mitä hyvältä kappaleelta ootan. Sano muut mitä sano. Eltonin keikalla viime lokakuussa mä itkin, kun se soitti sen.

Klassisessa musassa on monta lempparia. Sibeliuksen toka sinfonia aaaaah, ja sit myös Des-duuri romanssi pianolla mitä soittelin tossa viime syksynä tunneilla, ja sit niinku Senjan kaa yks äikäntunti juteltiin, Rahmaninovin toka pianokonsertto on niin mahtavuutta!=)  Viime syksynä oltiin Sakarin kaa (rakas veljeni!) kuuntelemassa Finlandiatalolla ku Denis Matsujev soitti sen, ja koko sen 40 minuuttia mitä se suurin piirteen kestää, mä istuin vaan paikoillani ihan jotenki HYVÄSSÄ shokissa ja kuuntelin niin herpaantumatta etten ikinä oo kuunnellu samalla tavalla missään klassisen musan konsertissa, joita on kuitenki tultu koluttua ihan mukavasti läpi. 

Tiiättekö, oon niin ilonen, että tajuun klassista musaa. En tietenkään kuuntele sitä niin paljon ku kevyttä, mutta musta on aina kiva mennä konsertteihin ja istua se tunti pari ja kuunnella, mennä hetkeks toiseen maailmaan. Klassisen kautta pääsee nimittäin ihan eri maailmaan ku kevyen. Mä rakastan molempia.

Nyt nukkumaan ja sitä ennen kuuntelemaan pari hyvää biisiä. Yks niistä on seuraava Eppujen biisi, jonka sanat... on jotain täydellistä ja jotka sopii jollain tavalla yhteen mun tilanteeseen just nyt.

Öitä rakkaat lukijat!=)

Sisu

Takaisin sateeseen astelen, silmänurkkiani kastelen,

sinua muistelen, sinut päästäni pois puistelen...

Eppu Normaali: Suolaista sadetta

Pariisin kevät ei ku Helsingin syksy

Kun olit pieni niin sun mummos sanoi:
”Linja-autojen ja rakkauden perässä voi juosta tai odottaa seuraavaa.”
Liikennevaloissa ihmisten ajatukset vaeltavat paikkaan mieluisaan.
©Pariisin kevät: Pikku Huopalahti

Yhtäkkiä on syksy ja mä oon bussissa koulumatkoilla istuessani huomannut, ettei tytöillä oo enää mekkoja päällä ja kaikki on vetäneet takit niskaan. Mäkin vedän aamuisin heti villasukat jalkaan ja kaulahuivi on kaulan ympärille kieputettuna läpi koko päivän.

Mä tykkään syksystä (okei, kylmyyteen menee välillä hermot, mutta ei kai siitä niin lämpimän kesän jälkeen saa valittaa!!). Syksyisin vallitsee sellanen ihmeellinen tunnelma, ja mä rakastan istua aamulla bussissa ja katsoa, kuinka ihmiset yrittää sekopäässä tuulessa ehtiä bussiin tai kuinka ne pysähtyy aamukiireessä liikennevaloihin ja ehtii siinä hetken ajatella jotain mukavampaa kuin sitä kiirettä ja stressiä. Se tunnelma on varmaankin tullut siitä, että äkkiä loma on ohi ja arki iskee niskaan – ja se arki pitkän loman jälkeen on ihan oikeasti tosi mukavaa. Monet varmaan ihmettelee, että kenen mielestä arki voi olla kivaa, mutta mun mielestä se vaan on, vaikka mä olisinkin sitten oikee poikkeustapaus, kun ajattelen näin! Parin kuukauden päästä – tai viimeistään sillä ekalla koeviikolla – mä en enää oo tätä mieltä, mutta vielä tässä vaiheessa oon ehdottomasti, sanotte mitä sanotte!

Mä rakastan etenkin Helsingin syksyä. Vuoden 2008 syksynä mä käväisin Pariisissa, ja sielläkin oli tosi kaunista siihen aikaan, mutta jostain syystä Helsinki ja siellä loistavat ruskan värit vetää mua eniten puoleensa. Mähän sanoin, että oon Suomi-tyttö! Mä rakastan kaikkein eniten tässä kaupungissa niitä hieman vanhempia taloja ja Sibelius-lukion (maailman paras koulu, huom!!) rakennus on ehdottomasti loistava esimerkki siitä. Se vanha arkkitehtuuri (kuulostanpas mä viisaalta) tulee mun mielestä parhaiten esiin syksyllä, varsinkin silloin, kun tää harmaus alkaa kirkastua ruskan vaikutuksesta. Odottakaa vaan siihen!


Syksyaamuina musta on ihanaa herätä, ottaa niin pitkä kuuma suihku kuin vaan ehtii, vetää lämmintä päälle, varsinkin ne villasukat!!, ja sitten juosta bussille. Vaikka aikaiset herätykset välillä ärsyttävät – yläasteella mä olisin vasta heräillyt siinä vaiheessa, kun mun pitää nyt jo istua bussissa – siinä varhaisessa aamussa on silti jotain mielettömän kivaa. Mä istun bussissa noin tunnin ja sen aikana mä ehdin nähdä aitiopaikalta, miten koko Helsinki herää taas uuteen päivään. Mä saatan olla teistä outo, mutta mä vaan nautin tämmösistä jutuista: mä tykkään katella maailmaa ja aamut, ah!, ne on parhaita hetkiä siihen hommaan. Aamun kruunaa se, kun mä oon lähellä koulua, hyppään bussista ja haen kahvin, ja lähden sitten kävelemään koululle ja siellä on vielä vasta vähän porukkaa ja ihanan hiljaista, jossain joku ehkä hyräilee jotain. Mua hymyilyttää aina, kun mä kiipeän niitä ihanan loputtomia portaita ylös.

Mitä mä nyt haluaisin, olis kuppi kaakaota ja yks euro huomista aamukahvia varten. Nyt pieni kitaranrämpyttelyhetki ja sitten nukkumaan! Goooooooooood night! =)

Sisu

alku!

Mä en tiedä, pitäiskö tällasen blogin aluksi kertoa, että mulla ei ole lemmikkejä, mä asun pääkaupunkilaisessa lähiössä ja talon vieressä kulkee moottoritie. Näillä esimerkeillä mä vaan tarkotan sitä, etten tiedä, pitäiskö mun kuvailla itseäni kaikkia yksityiskohtia myöten. Musta on parempi, ettette te tuntemattomat tiedä niin tarkkaan, kuka mä olen "virallisest". Tän blogin ideana on vaan tuoda mun omia ajatuksia esiin, nimittäin mun mielestä sillä, kuinka monta kissaa sulla on, ei oo paljonkaan merkitystä sen rinnalla, mitä sä esim. pidät tärkeenä elämässä, mikä tekee sut onnelliseks, mikä vihaseks jnejne!


Te tuutte huomaamaan, että mä käytän kirjotuksissani paljon lainauksia eri biiseistä (joiden tekijät aion kyllä laittaa ylös ettei tuu valitusta lakimiehiltä!!), koska monesti ne osaa kuvata mun fiiliksiä lyhyesti ja ytimekkäästi, eikä tiedän tarvi lukea sivukaupalla mun jaaritteluja, kun yritän saada taottua teidän päähän, mitä mieltä mä olen jostakin asiasta. Suurin osa biisilainauksista tulee olemaan suomeksi, sillä mä oon viime aikoina rakastunut kunnolla suomenkielisiin biiseihin, vaikka kuuntelen paljon enkunkielistäkin musaa (ja siis mä kuuntelen musaa yleensäkin ihan mukavan paljon, näin tiedoksi. oon niitä musahulluja!). Musta suomalaiset lyriikat on kuitenkin vaan jotenkin parempia - asioita ei sanota niin suoraan ku enkussa ja siksi ne on musta kauniimpia. Suomalaiset lyyrikot käyttää vertauskuvia ja mä rakastan niitä musassa! Tässä yks kaunis päivä istuttiin pari tuntia kavereiden kanssa mäkissä (huom. istuttiin eikä vietetty syömällä niitä kahta tuntia!! tai kyllä sitä jotain tais suuhunkin mennä...) ja puhuttiin kaikesta. Yhtenä aiheena oli juost suomen- ja enkunkieliset kipaleet. Molemmissa on puolensa, mutta henkilökohtaisesti mä vaan rakastan suomea! Oon sellanen Suomi-tyttö muutenkin. :) Tuutte huomaamaan senkin!


Mitä mä aion kirjottaa tänne, se riippuu ihan mielentilasta. Mä voin kertoa, mitä mielenkiintosta mä näin bussin ikkunasta aamulla kouluun mennessäni tai illansuussa sieltä tullessani. Mä voin kertoa, mille mä nauroin tänään tai mikä melkeen sai itkemään. Mä voin puhua tuntikausia musiikista tai suositella leffoja, mä voin ladella kavereiden keskeisiä inside-juttuja, kehua vuodenaikoja, haukkua koeviikkoja (joista eka alkaa kolmen viikon päästä ja jonka tiiän jo nyt tulevan olemaan oikee tuskien taival! haha mun "lukio läskiks" eli LL-motto ei ehkä niiden 7 päivän aikana tunnukaan niin hyvältä idealta, miltä se on tähän asti tuntunu)... mä voin naurattaa, vihastuttaa ja itkettää teitä! Mä halaun vaan kirjottaa sitä, mitä mieleen tulee, ja pitää lukijat hereillä. Mä lupaan, että yritän välttää tylsiä kirjotuksia! Tylsinä hetkinä sellasia kuitenkin voi valitettavasti tulla... mutta ehkä ne kuuluu elämään. Osaatte sitten ainakin arvostaa niitä mun vähän vähemmän tylsiä sepustuksia! :)


Mä en kirjota joka päivä, mutten kerran vuodessakaan. Kirjotus tai pari viikossa kuulostaa ihan multa. Joskus tulee paljon tekstiä, joskus muutama rivi. Tää selostus siitä, mitä mun blogissa tulee olemaan, tuntuu turhalta, koska kohta tulee sellanen fiilis, että te tiedätte tulevasta jo kaiken ja annatte olla. Olkaa kilttejä ja lukekaa vaikka mä oonkin jo ihan kiitettävästi esitelmöinyt mitä meinaan kirjottaa. 


Sen verran mä voin kuitenkin jotain itestäni kertoa (että ees vähän tiiätte, kuka mä oon), että KYLLÄ, oon teini-ikänen ja lukiossa enkä siis 70-vuotias mamma joka täällä yrittää kuulostaa mahollisimman nuorekkaalta. Mua kutsutaan Sisuksi (koska mä syön paljon Sisuja, jos joku meinaa kysyä miksi!) ja sillä nimellä aattelin täälläkin esiintyä. Mua on kuvailtu aika iloseksi tapaukseksi: mä en tykkää ikävistä jutuista ja siks harvemmin annan niiden vaikuttaa muhun. Mottoja on "rento meininki!" ja "kaikki kääntyy vielä parhain päin". Ja tällä hetkellä siis myös se "lukio läskiks!". Niillä mennään eteenpäin!
Mä tykkään kaikesta, mikä vaan saa hymyn huulille. Tärkeimmät kolme asiaa on aina olleet mulle perhe, kaverit ja musa. Se on ehkä asia, mikä teiän pitää tietää jo valmiiks, vaikka sekin varmaan tulee aika selväksi tulevien kirjotusten aikana, jos jaksatte niitä lukea. Mutta joo, tää riittää kai tältä kertaa. Ens kerralla tulee jotain vähän järkevämpää eli blogin eka virallinen, tiettyyn aiheeseen liittyviä ajatuksia sisältävä kirjotus! Kyseisestä aiheesta mulla ei kyllä vielä oo hajuakaan, mutta eiköhän se jostain pamahda silmien eteen!


Hauskaaaaaa päivänjatkoa älkääkä valittako kylmästä säästä, se pitää teiät vaan hereillä!! Paitsi sillon on oikeus valittaa jos unohtaa takin kotiin niinku minä!


Sisu