nothing's gonna harm you, not while i'm around

Voiluoja miten ikävä mulla on Suomen syksyä ja ruskaa. On kieltämättä kiva kävellä palmujen alla ja juosta niiden varjoon, kun hiekka polttaa varpaita vähän liikaa. On kiva, ettei neljältä aamuyöllä oo liian kylmä istahtaa hameessa ja korkokengissä alas ja puhua espanjaksi syvättömiä ihmisen kanssa, jonka on tuntenut muutaman lyhyen tunnin. On kiva kellua yöllä altaassa ja kattoa kuuta ja puhua ja nauraa vähän, eikä iho mee kananlihalle kylmyydestä.

Mutta ehkä vielä kivempaa olis pujahtaa isoon villapaitaan, vetää farkut jalkaan ja vaikkea tunkea villasukat korkokenkiin sisään, ja vasta sitten puhua niitä syvättömiä uuden tuttavuuden kanssa, ruskanväristen puiden alla, sanoo ikuinen syksy-fani Sisu. Musta on luonnotonta, että kohta syyskuukin katoo muistoihin, enkä oo vieläkään tuntenut kylmää. Tuokaa syksy tänne, niin kaikki on täydellistä.

Koska muuten kaikki on hyvin. Mulla on ympärillä porukkaa, joka saa mut ihanan helposti nauramaan, ja koti, josta osaan jo löytää kahvitarvikkeet, lautaset, hassun superimurin ja äidin karkkivarastot. Hiukset on hassun suolaset lämpimästä merivedestä, ja aamuisin herään espanjalaisiin rytmeihin ja säveliin, jotka soi kaiuttimista ympäri asuntoa. Mulla on vierellä ihminen, joka sanoo suojelevansa mua kaikelta pahalta, ja lenkkeillessäni seittemältä aamulla voin hetken rauhottua ja olla kahden Maroon5:n kanssa.

Koulu. Luokissa on vaan liitutaulu, vihreitä rumia pulpetteja ja opettaja, joka sanelee muistiinpanot sanasta sanaan huitoen samalla viuhkaansa, sillä koulu ei oo kuullutkaan sanaa ilmastointi. 13-vuotiaat pojat huutelee käytävillä perään juu aar bitiful, luokkakavereiden suurinta hupia on lukea mun sanakirjaa, ja englannin opettaja haluaa välttämättä luetella mulle kaikki ne sadat kaupungit, joissa on elämänsä aikana pyörähtänyt. Mulle nauretaan luokassa, kun en tiedä mitä tapahtuu ja huudan vaan que pasa - enkä vieläkään oo varma, onko se pilkkaavaa vai ystävällistä naurua. Mutta niistä hymyistä päätellen ystävällistä. Ja mä ymmärrän jotain opettajien puheesta - muutamia sanoja sieltä täältä, mutta jotain. Ja mä tiedän, että tuun oppimaan espanjan. Tuun ihan oikeesti oppimaan sen. Ja tekis mieli huutaa hallelujaa sen kunniaksi, kovaan ääneen!


Ikävä. Se tuntuu sydämessä sillon, kun makaan yöllä sängyssä ja kuuntelen autoja ja katon epämääräistä norsutaulua ja Metrofolk laulaa kuulokkeissa. Se tuntuu sydämessä sillon, kun tuun kotiin ja oon saanut postikortin tai kirjeen tai paketin joltain, jota en voi rutistaa. Se tuntuu sydämessä sillon, kun nauran muiden mukana luokassa opettajan letkautukselle, jota en ymmärrä. Se tuntuu sydämessä sillon, kun kuulen korvissa veljen kuiskaukset lentoasemalla "mä rakastan sua niin paljon". (Niin sulkku.) Se tuntuu sydämessä sillon, kun kaulassa riippuu medaljonki, jonka sisällä olevassa kuvassa näytetään siskon kanssa tavallisilta sekopäiltä itteiltämme. Se tuntuu sydämessä sillon, kun Omar-karkit loppuu enkä voi marssia kauppaan ostamaan lisää. Oikeestaan se tuntuu sydämessä aina, mutta harvoin se sattuu. Enkä mä itke. Antaa suihkulähteiden itkeä mun puolesta.

Niin sitä sanotaan, että tunteet leikkii vaihtovuoden alussa vuoristorataa. On se mahdollista, että aamulenkillä kaikki tuntuu liian vaikealta ja uudelta ja kaipaan jotain niin tuttua ja turvallista kuten KExtran pyöreähkö myyjä tai isän haalistunut kahvimuki. Mutta kun tuun koulusta, voin hymyillä niin kuin äiti ja isä hymyilee mulle valokuvissa yöpöydällä, ja kun Espanjan äiti kysyy que pasa, vastaan että oon vaan niin onnellinen.

Välillä kaipaan sitä pientä kättä, joka rutisti mua Madridissa kaikella voimallaan. Kohta voin kuitenkin käpertyä sohvalle ja puhua syvällisiä ihmisten kanssa, jotka on niin erilaisia mutta joista mä tykkään ja jotka tykkää musta, hih. Sí, oon onnellinen Sisu Alicantessa.

just before the rain came down

Mitä pitää tehdä, kun jättää kolmen viikon aikana kodiksi muodostuneen kaupungin kaikkine ihanine ihmisineen, taloineen, äänineen, kahviloineen, kukkakauppoineen ja nauruineen - ja päätyy jonnekin, missä kaikki on taas ihan uutta ja pitäisi osata alottaa kaikki alusta? Voi itkeä, niin kuin mä itkin kun rutistin hyvästiksi pientä poikaa, joka on ikuisesti mun oma pikku prinssi - voi itkeä uudestaan, niin kuin mä itkin Madridin juna-asemalla kun sain maailman kauneimman kirjeen maailman ihanimmalta norjalaistytöltä. Tine, te quiero. Voi tuijottaa junassa ohi vilahtavia kukkuloita ja vuoria ja keltaista maisemaa ilman tuttuja suomalaisia vihreitä metsiä ja kuunnella, miten Radical Face laulaa Welcome Home - ja samalla rukoilla, että on tosiaan menossa kotiin.

Tää koti ei näytä samalta kuin Suomessa, sillä seinällä ei oo Beatles-taulua vaan joku epämääräinen leijona, eikä mulla oo kirjahyllyä, jonka voisin tunkea täyteen turhia ja tärkeitä tavaroita. Kitaraa ei näy yhdessäkään nurkassa ja ikkunan takana on varmaan kaupungin meluisin autotie (jota huomaan kiroavani öisin espanjaksi, jee!). Mutta mulla on leveä sänky, äidin ja isän hymyilevät valokuvat yöpöydällä, Lauran antama Turilas-pehmolelu (halaus!) ja kattoterassilta näkee puolet kaupungista ja sen, miten kuu valaisee koko maailman noustessaan yöllä taivaalle. Ja mulla on kolmen ihmisen perhe, joka saa mut nauramaan, vaikka pää oliskin vähän sekaisin kaikesta tästä muutoksesta ja siitä ajatuksesta, että nyt se elämä täällä vasta alkaa. Ja jep, alhaalla on uima-allas.

Mitä oon tehnyt? Oon istunut kahviloissa ja pinnistellyt ymmärtääkseni puhetta, tuijotellut suihkulähteitä ja kävellyt jalat kipeiksi, jutellut maailman ympäri pyöräilleen miehen kanssa ja nauranut vedet silmissä ikäiseni pojan ja viiskymppisen naisen kanssa asioille, joille en ennen olis uskaltanut nauraa. (Täällä sitä nauretaan vaan!) Oon juossut isoja aaltoja vastaan ja kävellyt paljain jaloin märällä hiekalla ja kattonut, miten jalanjäljet painautuu hiekkaan. Oon istunut puistossa ja tuijottanut leikkiviä lapsia Yonan lauleskellessa korvissa. Oon puhunut pyjamassa syvällisiä aamuyöhön asti kattoterassilla, jossa ei ole ikinä kylmä ja kattonut kuuta ja tuntenut sen lohdutuksen, sillä musta on kiva, että se sama kuu näkyy siellä Suomessakin. Se muistuttaa, että ainakin ollaan samalla planeetalla.

Juanesin La Camisa Negra soi äidin stereoista, ulkona autojen hälinä ei lopu (välillä kaipaan niiden tilalle Madridin tuttua ihmisten puheensorinaa...), huomenna alkaa koulu ja tänään haluisin mennä juoksemaan, nukkua lisää ja leikata vähän pörrötukkaani. Tänään sain aamiaisella paketin kotoa, joka melkeen tuoksui oman kodin huoneilta. Tuoksu on erilainen kuin täällä - mutta silti tääkin on koti, toinen koti johon kiinnyn päivä päivältä enemmän.

PS. Voisitteko rukoilla mun kanssa, että täälläkin sataisi joskus? Mulla ei oo kumppareita mukana, mutta voisin mennä paljain jaloin hyppelemään sateeseen niin kuin tekisin Suomessa. Ehkä siksi oonkin tuijotellut niitä suihkulähteitä, kun ne näyttää kauniilta sateelta.

HALAUS!
Sisu

esta soy yo

 Aika on taas liukunut eteenpäin ja oon löytänyt itteni paikoista, joihin haluan ja en halua takaisin. Oon löytänyt itteni juoksemasta pakoon lintua ympäri asuntoa, tanssimasta lattareita geelitukkapojan ja vanhan papan kanssa, nauramasta lattialta niin etten saa oikeasti henkeä ja syömästä metrilakuja, jotka sain ilmaseksi, koska oon kuulemma kauppiaan asiakas numero uno!

Oon istunut tuntikaupalla puistossa ja puhunut ihanan ihmisen kanssa ja katsonut samalla, miten espanjalaiset pikkupojat yrittää rohkaista kaveriaan puhumaan nätille pikkutytölle. Oon juossut samassa puistossa seittemältä aamulla auringonnousun kanssa kilpaa, ihan yksin omien askeleideni kanssa, ja yrittänyt pitää kuntoa yllä.

Oon istunut terassilla ihanassa seurassa Madridin yössä ja syönyt tapaksia ja katellut miten ihmiset tulee ja menee. Oon juossut korkokengät jalassa mukulakivillä ja rakastunut Starbucksin Frappuchino-kahviin. Oon tehnyt sopimuksen, että ryhdyn tän vuoden jälkeen hipiksi, ja päättänyt ostaa upean järkkärin ja alkaa kuvata ihmisten kenkiä, koska kengät näkee niin paljon maailmaa. Vähän niin ku mä nään niin paljon nyt. 

 Oon kuunnellut katusoittajaa metrossa ja viettänyt tuntikausia tavaratalon levyosastolla. Oon soittanut sähköpianoa samassa kaupassa kuunnellen musiikkia päässäni. Oon rakastanut tunnetta, kun oon huomannut ystävystyväni taas uusiin ihmisiin. Oon istunut yöllä puistossa kolmen ihanan kanssa ja nauranut epäonnistuneelle illalle.

 Oon nähnyt espanjalaisten kasvojen tilalla suomalaisten tuttujen kasvoja ja säikähtänyt vähän. Oon saanut kosinnan kuusivuotiaalta ja rupatellut hedelmäkauppiaan kanssa olematta varma, ymmärtääkö kumpikaan toisiaan. Oon katellut juna-asemalla allasta, jossa uiskentelee kilpikonnia ja miettinyt vähän, miksi juna-asemalla on kilpikonnia. Oon opettanut suomea innokkaille norjalaisille ja ottanut kuvia, joissa tärkeämpää on seinän graffitit eikä kuvauskohteen sivistävä merkitys.

Ja oon istunut tunnin paikoillani ja kuunnellut maailman parasta katusellistiä - ja välillä noussut laittamaan lisää ja lisää rahaa hattuun.

Enkä oo itkenyt ikävästä kuin sen yhden viiden minuutin hetken. Alicante kutsuu lauantaina ja ajatukset on sekaisin, koska kaikki on niin hyvin ja silti haluisin nähdä lisää ja alottaa elämäni. Mutta sitä ennen haluun kattoa auringonlaskua Madridin joella ja laittaa vielä kerran mekon päälle ja ripustaa kukkapinnin päähän tyttöjen iltaa varten - ja sanoa näille kaikille, miten paljon rakastan. Mutta rakastan myös teitä ja ikävöin, koko ajan.