Ikävä

mä kelaan että kaikki taitaa olla kohdallaan,
mä taidan kuulua tänne,
mun täytyy kävellä näin,
mun täytyy kävellä näin,
kun jotain herää sisälläin
(Anssi Kela: Nummela)


10 päivää edellisestä raapustuksesta, sori! Syysloma tuli ja meni, se meni lloistavien ihmisten kanssa(!!), syksystä mukavasti nauttien ja sitä ikkunasta & ulkona katellen ja ihaillen :) Kohta tulee talvi ja vaikka mä rakastan sitäkin, oo kiltti älä tuu vielä. Tää syksy on ollu nimittäin jotenkin ihan mielettömän kaaaaunis enkä haluis luopuu siitä ihan vielä! Johtuu paljon tosta ruskasta ja muusta kivasta, mutta myös siitä miten paljon kivaa tää syksy on tuonu tullessaan, kaikki uudet ihmiset, uus koulu, uudet ajatukset, kokonaisen uuden maailman. Oh yeeees, I like!


Ku tässä pohdiskelin, mitä mä voisin tänne nyt kirjottaa pitkästä aikaa, mulle tuli vaan mieleen sana ikävä. Elämässä on tosiaan tapahtunu vaikka mitä koko kuluneen syksyn aikana ja vaikka oon siitä mielettömän innoissani ja onnellinen, en oo unohtanu koko sitä "edellistä elämää" joka oli ennen Sibistä ja viime kesää, jolloin tapahtu niin paljon. Kauheeta sanoa, että se kaikki vanha kuuluis jotenkin toiseen elämään, sellaseen, joka tuli ja meni eikä oo tulossa enää takasin. Sanon niin ehkä vaan siks, että siitä alkaa olla jo niin paljon aikaa ja uudet asiat on nyt ykkössijalla omassa mielessä! Silti kaikki entinen on koko ajan voimakkaasti mun kanssa minne mä ikinä menenkin. Kaikki, mitä menneisyydessä on tapahtunu, vaikuttaa nykyisyyteen ja tulevaisuuteen aina, vaikkei haluiskaan... se on hyvä, ja samalla joissain tapauksissa maailman rasittavin & tyhmin totuus.


Edellinen vuos, ysiluokka, oli mun tähänahtisen elämän paras vuos. Mä tajusin vihdoin (onneks jo ysin syksyllä!!) kuinka loistavia ihmisiä meiän luokka oli täynnä. Saatiin vuodessa rakennettua lähes kaikkien luokkalaisten kesken mieletön yhteishenki ja suurimmasta osasta niistä tuli mulle ihan elintärkeitä kavereita. Leirikoulu & leirikoulujatkis keväällä oli vuoden parhaat kokemukset, sain niistä sellasia muistoja, että mikään ei voi koskaan saada mua unohtamaan niitä. Sen lisäks oli ripari & viime kesänä isosena olo ysivitosten riparilla, kolmen viikon kielikurssi Saksassa heinäkuussa ja paljon muuta, mitkä teki edellisvuodesta parhaan. Vaikken mä todellakaan uskaltanut uskoa siihen, näyttää pahasti siltä, että tästä vuodesta on tulossa yhtä hyvä, ellei parempi. En tiiä mikä tuuri muhun on osunut kun saan uuestaan nauttia mahtavasta vuodesta!!


Silti, vaikka nyt lukion ekalla kaikki onkin ihan yhtä hyvin ku ysillä, mulla on ikävä kaikkea sitä, mitä mä sain viime vuonna kokea. Yks hyvä esimerkki on, jos nyt kukaan viime vuoden 9c:läisistä sattuis tänne blogiin kurkkaamaan, meiän menneet ruotsintunnit!! Ne tunnit oli sellasia, joiden joukkoon mahtu ehkä korkeintaan kaks tuntia jolloin mä en nauranut vedet silmissä niin, että vatsaan sattu. Hyvänä kakkosena tuli matikantunnit, joiden maikka ei koskaan varmaan selvii niistä traumoista mitä me loistavalla käytöksellämme annettiin... En siis kauheesti ihmettele, että kun näin sen maikan tossa pari viikkoa sitten leffassa, se kääns katseensa heti pois kun tunnisti mut ja mä meinasin reippaasti moikata!
Joskus vaan istun alas ja mietin hymyillen kaikkia viime vuoden muistoja, ja mielessä käy pieni suru kun tajuaa, ettei vanhoja aikoja koskaan saa takas. Mä pyrin kuitenkin aina muistamaan, että niistä pienistä ja isoista muistoista pitää olla kiitollinen eikä liikaa angstata sitä, että ne on vaan muistoja eikä tuu enää koskaan toistumaan. En antais ikinä pois mun ysiluokkaa ja siihen liittyviä muistoja, ehei, en ikinä, vaikka joskus ikävä niitä kohtaan sattuiskin aika paljon... onneks elämä on jatkunu yhtä onnellisena kun sillon 9c:n kanssa, joten voin muistella asioita hymyillen ilosena siitä, että uusia mahtavia muistoja tulee koko ajan lisää, vaikka sittenkin eri ihmisten kanssa. :))


Elämässä on (ainakin mulla) tullu myös eteen semmosia tilanteita, että joku ihminen on antanut sulle elämässä tosi paljon ja ollut iso osa sua, ja sitten kun menetät sen, ikävä sattuu niin paljon, että sitä on vaikea ees kuvailla. Mieleen tulee automaattisesti kysymys siitä, oliko ne hyvät muistot sen ihmisen kanssa niin hyviä, että niiden takia kannattaa kärsiä ikävästä - vai olisko ollut parempi, jos sitä ihmistä ei olis koskaan tavannutkaan? Sillon ei olis saanut sitä kaikkea hyvää, mutta olis säästynyt pahalta. Kumpi siis vie voiton, hyvä vai paha?
Hyvä. Just nyt mulla on mieletön ikävä ihmistä, joka teki mut suurimmaks osaks semmoseks kun mä nyt oon (hyvässä ja pahassa). Joskus oon niin turhautunut, etten jaksa ajatella koko asiaa, ja joskus taas ikävä on niin iso, etten osaa muuta ajatellakaan. Tällaseen tilanteeseen on tullu törmättyä elämän aikana aika moneenkin otteeseen, mutta silti se jaksaa aina yllättää. Sitä tekis mitä vaan, että ikävästä pääsis eikä tätä tuskaisempaa tunnetta varmaan ookaan - siks en ihmettele, miks monet ihmiset luovuttaa ja alkaa toivoa, ettei olis koskaan tavannutkaan sitä ihmistä, joka ikävän on aiheuttanut. Mun mielestä, ja vain ehkä mun mielestä, ikävälle ei saa antaa liian suurta valtaa. Vaikka tekis kuinka mieli laittaa kajarit huudattamaan surullista musaa ja hautautua peittojen alle itkemään ikävän murtamana, älkää tehkö sitä, sillä mitä järkeä siinä oikeestaan on? Mitä siitä hyötyy? Vaikka ikävä sattuiskin paljon ja tuntuis repivän sydämen irti, sä et häviä yhtään mitään, jos jaksat hymyillä ja ottaa innolla vastaan uusia kivoja juttuja. Hymyileminen auttaa pääsemään ikävästä yli nopeemmin kuin se sänkyyn kuoleminen angstimusan soidessa taustalla. Uskokaa huviksenne.


Kaikilta ihmisiltä, joita mä joskus ikävöin, mä oon oppinut ihan mielettömästi. Monien kavereiden kohdalla oon esim oppinut, mitä on todellinen ystävyys, kuolleet sukulaiset on opettaneet nauttimaan elämästä jne. Ja kun mä joskus istun alas, laitan sitä vähän surullisempaa musaa soimaan ja mietin ihmisiä ja asioita, joita mulla on ikävä, mä keskityn siihen kaikkeen hyvään mitä ne toi tullessaan mun elämään. Kaikilla asioilla on tarkotuksensa, mä uskon siihen vahvasti. Niin myös niillä ihmisillä, jotka joskus vaan tuntuvat piipahtavan teiän elämässä ihanina, mutta jättävät sittenkin teihin pahat arvet lähtiessään pois. Jos sellasten tarkotusta ei vielä tajua, sen tulee ymmärtämään myöhemmin. Mä voin pitää tätä vaikka lupauksena teille. :)


Keeeeeeep on smiling! :)
Sisu


so much of me
is made of what i learned from you
you'll be with me
like a handprint on my heart
(Wicked: For Good)