Keskellä viikkoa sellanen lagausfiilis, että vois vaikka vannoa että on viikonloppu. Syynä eilinen Gloriassa pidetty Sibiksen maailman mahtavin bändikonsertti klo 18-24 (taidettiin olla ainoot jotka oli ihan alusta ihan loppuun. Tai no vika Nightwishia huudattava bändi tais jäädä kuuntelematta...), kävely Lepille, joulutorttujen kokkaus klo kolmelta yöllä, parin tunnin yöunet pelkällä lattialla (tyyny onneks oli!) ja aamulla klo 8.00 liikkatunti. Kun tulin koulusta kotiin, äiti joka oli lähössä töihin kysyi, että "no väsyttääkö?". No, ehkä vähän, äiti.
Nyt soi hiljanen kitaramusa, Ben Harperin Forever ja Another Lonely Day on esim tultu kuunneltua tänään noin 50 kertaa. Mä en voi uskoa, että huomenna on koulua, pianotunti ja kaikki - just nyt on sellanen olo, että haluisin lagata rauhassa ja sitten mennä nukkumaan, eikä huomenna tarvis herätä ennen puolta päivää. Sen sijaan istun tässä päällä siskon kaapista löydetty vanha, hassunnäkönen villapaita, jalassa villasukat, ja mä kaadan kannusta vaniljakastiketta suoraan lusikkaan ja nielen sen, hyräilen Foreveriin ihan vääriä sanoja ja päässä kaiken tän lagituksen takana soi valitettavasti rauhaton tieto siitä, että pitäs soittaa, pitäs siivota huone ja keittiö, pitäs tehä läksyt, pitäs tajuta että kappas vaan, ens viikolla alkaa koeviikko. Äh, en oo varmaan ikinä kaivannut viikonloppua ja VAPAATA, TÄYTTÄ STRESSITTÖMYYTTÄ näin paljon! Viikonloppu lähenee koko ajan, mutta mitä lähemmäs se tulee, sitä lähemmäs tulee myös koeviikko. Millon tulee se aika, kun voi mennä kouluun näkemään ihmisiä ilman stressiä? Okei, tää jakso on ollut hirmu helppo edelliseen verrattuna, mutta silti. Mä haluan ees yhen viikon kun voin olla tekemättä mitään, olla vaan. Oon semmonen ihminen, että mulle on hirmu tärkeetä vaan lagata välillä. Siks voisin nytkin lagata vaikka tuhat vuotta, mutta en voi olla tässä ihan rauhassa, sillä ajatuksissa painaa ne muistutukset siitä kaikesta hommasta, mitä pitäs tehdä. Tuttu tunne varmaan teillekin?
Mitä haluisin nyt, on kesä! En tiiä miks, mutta kattelin viime kesän kuvia ja tuli hirmu ikävä kesäiltoja ja öitä, esim tota kuvan hetkeä, kun oltiin Saksassa ja mentiin kattomaan yhen kaverin kanssa auringonlaskua. Istuttiin semmosella muurilla ja vähän matkan päässä samaisella muurilla istu mies joka soitti kitaraa ja lauloi, tosin päin helvettiä mutta lauloi silti ja toi sillä aikamoisen tunnelman! :) Jotkut ui tuolla vedessä ja oli niin lämmintä ja kaunista. Kun se mies kitaroineen lähti, laitettiin puhelimesta biisejä soimaan, yks oli Coldplayn The Scientist. Sitäkin oon kuunnellu tänään ja vaellellu mielessä tohon hetkeen. Muistoja, ah.
Mitä muuta haluisin? Haluisin olla varma, että pärjään Espanjassa. Haluisin juoda hasselpähkinäsiirappikahvia. Haluisin halata mun siskoa lujaa. Haluisin kattoa nyyhkyleffoja, varsinkin Finding Neverlandin! Haluisin kulkea ulkona ilman kenkiä mekko päällä ja laulaa. Haluisin selvitä koeviikosta ilman, että pitäis lukea. Haluisin osata tanssia. Haluisin grillata vaahtokarkkeja mökillä. Haluisin katella, kun juhannuskokko palaa. Haluisin nauraa niin, että vatsaan sattuu (eilen ungala-bugala-kohtaukset kyllä aiheutti sen!). Haluisin auttaa jotain. Haluisin sanoa jollekin tärkeälle ihmiselle, miten paljon välitän. Haluisin juosta kosteella nurmikolla. Haluisin kävellä maaseudulla hiekkatiellä niin, että on kuuma ja joku kulkee vierellä ja soittaa kitaraa, Ben Harperia kiitos. Haluisin herätä aikasin kesäaamuna ja kattoa, miten koko maailma herää. Haluisin kävellä maailman ympäri. Haluisin tehä elokuvan. Haluisin pitää jotain kädestä kiinni. Haluisin selvitä ikävästä. Haluisin osata lentää. Haluisin osata kokata muutakin kuin nuudeleita, joita en niitäkään kunnolla osaa. Haluisin osata valokuvata. Haluisin vaikka itkeä. Haluisin mennä pulkkamäkeen. Haluisin pelata lätkää. Haluisin soittaa pianoa monta tuntia, vaan soittaa ilman, että pitää keskittyä tekniikkaan. Haluisin laulaa hyvin. Haluisin Sisuja. Haluisin kattoa Everwoodin kaikki tuotantokaudet alusta loppuun. Haluisin osata piirtää. Haluisin enemmän aikaa pitää yhteyttä vanhoihin kavereihin. Haluisin, että kaikki kivat tapahtumat ei aina menis päällekkäin. Haluisin, ettei tää orastava flunssa tulis. Haluisin, että olis jo perjantai ja 10C:n illanvietto. Haluisin olla rakastunu. Haluisin, että Gloria olis useammin. Haluisin mennä lautailemaan. Haluisin Pariisin kevään ja sadan muun keikalle. Haluisin, ettei Anna Puulla olis noussu suosio päähän. Haluisin osata kutoo villasukat. Haluisin kaakaota. Haluisin, että olis viel ruska. Haluisin, että olisin saanu tänään jotain aikaseks. Haluisin tavata ihmisiä, joita en oo aikoihin tavannu. Haluisin tavata uusiakin ihmisiä. Haluisin, että kaikilla olis kaikki hyvin. Haluisin vaan olla, ilman yhtään mitään kiirettä, painetta tai stressiä.
Haluisin niin hirmu paljon kaikkea ja silti ilman tota kaikkea oon silti onnellinen. Hassua se on.
haluan hypätä vieraan auton kyytiin,
hukata ainoat avaimet,
pestä hiukset sadevesiämpärissä,
kävellä kenkäni pilalle
haluan juoda miehen pöydän alle,
väsyttää loput puheillani,
lähteä kun pitäisi jäädä,
jäädä kun pitäisi lähteä
(Scandinavian Music Group: Valmis)
Päivät ne vaan tulee ja menee, kaikkee tapahtuu ja jossain välissä tekis mieli vähän hengähtääkin. Huh, viime viikonloppuna oli ykkösristeily ja sekin sujahti hetkessä, niin hauskaa ku oli!!, ja eilen illalla kun mä menin rättiväsyneenä nukkumaan olisin halunnu nukkua päiviä, viikkoja ja kuukausia. Sen sijaan tänä aamuna piti taas herätä ja tajuta, että edessä on yks syksyn rankimmista viikoista.
Joka ikinen kerta kun mä kuljen noi portaat tänne alakertaan ja vilkasen siskon huoneeseen, nään avonaisen matkalaukun, vaatteita joka puolella huonetta, passin pöydällä, tyhjentyneitä laatikoita ja kellon, joka raksuttaa koko ajan eteenpäin lähestyen keskiviikkoaamua, kun mun sisko ottaa noi kamansa ja lähtee kolmeks kuukaudeks Englantiin. Ja mä jään tänne. Miks mä jään tänne, kun se lähtee toiseen maahan, niin pitkäks aikaa?
Oon ihminen, jolle on tärkeetä olla lähellä ihmisiä, oli ne enemmän tai vähemmän tärkeitä. Oon koko elämäni ollut kiinnostunut ihmisistä ja niiden maailmoista, kaikesta mitä niiden sisällä tapahtuu, ja en vois kuvitella elämää yksin. Mulla on aina ollut hirmu paljon kavereita ja ystäviä ja oon tullut toimeen eri ihmisten kanssa helposti - varsinkin viime vuosina - ja silti nyt, kun sisko häippäsee moneks kuukaudeks muualle, mulla on niin yksinäinen olo.
Eilen me istuttiin olkkarissa, mä nojatuolissa ja se sohvalla, ja katottiin toisiamme samalla kun itkettiin silmämme tyhjiks ja samalla naurettiin meiän surkeudelle, sille, ettei osata selvitä tästä ilman semmosia hassuja itkusessioita. Mutta kun oikeesti miettii, tulee mieleen kysymys, että miks ihmeessä me ei muka voitas itkeä? Kaikki mun sisarukset on mun parhaita kavereita, ne tuntee mut paremmin ku kukaan ei-perheenjäsen-kaveri, ja ajatus siitä, että kun kaks niistä vanhimmista on jo muuttanut pois ja nyt yks lähtee vielä Englantiin, saa kyyneleet silmiin nytkin. En haluu kuvitella sitä tunnetta, kun tuun keskiviikkona koulusta kotiin ja talo on tyhjä. Äiti ja isä voi olla kotona, mutta vaikka mä niitä tuhannesti rakastankin, talo on silti mulle tyhjä. Mä voin jo nyt kuulla sen hiljasuuden, mikä syntyy, kun mun sisko ei tuukaan alakerrasta halaamaan ja nauramaan mun kanssa asioille niin, että vatsaan sattuu. Sen sijaan mä varmaan romahdan siihen eteiseen ja itken vaan. Sisko tulee takasin, viimeistään helmikuussa, mutta siihen on niin paljon aikaa, sitä ennen on joulu ja uusvuos ja toka koeviikko, jolloin mä tarttisin sen tukea ja kannustusta. Sitä ennen on ne miljoonat illat, kun kuljen noi portaat tänne alakertaan ja vilkasen siskon huoneeseen, enkä nää vaatteita ympäri lattiaa tai petaamatonta sänkyä. Sitä ennen on ne miljoonat hetket, kun en haluis nähdä ketään muuta kuin sen tytön, joka ei ikinä petaa sänkyään ja viskoo vaatteita ympäri huonetta kun ei jaksa laittaa kaappiin. Siinä me ollaan ihan samanlaisia, niin kuin kaikessa muussakin.
Tää kaikki saa mut pysähtymään kaiken tän häslingin keskellä ja miettimään niitä jokaista ihmistä, joita ilman en vois elää. Alan miettiä ihmisiä, joita en tuu koskaan menettämään ja jotka aina tulee olemaan mun rinnalla, ja niitä, jotka on joskus tupsahtaneet mun elämäntarinaan ja jääneet jossain vaiheessa jonnekin matkan varrelle. Mietin, miten onnekas oonkaan ollut kun oon saanu tavata niin paljon erilaista porukkaa ja saanut mahollisuuden turvautua niihin vaikeina hetkeinä. Mä pohdiskelen sitä, kuinka moni todella tuntee mut läpikotasin ja hyväksyy mut täysin semmosena kun oon. Nykyhetken kavereista varmaan lähes suurin osa, mutta kuinka moni niistä voi tosiaan samastua muhun ihan täysin, tietää musta aivan kaiken, olla melkeen niin kuin olis minä? Mun sisarukset, ne on ainoat mun elämässä. Enempää en tarvikaan. Mä voin olla jopa kiitollinen, että niitä on kolme kappaletta, kun joillain ei oo yhtään. Mä siis toivon, ja uskonkin!!, että jokainen löytää elämänsä aikana ne, joille voi jokaista sanaa tarkottaen soittaa seuraavan Anna Puun biisin.
sinä olet minä, enemmän kuin kukaan
kun sä lähdet maailmasta, tulen silloin mukaan
sinutta on tyhjyys,
sinutta oon vaan
lintu siivetön tai kala kuivan maan
sinä olet minä
sä kun olet rinnallani
voin vain nauraa ja kiittää
olet mulle autuus
ainutlaatuisin
vierelläsi kuljen minne menetkin
sinä olet minä
(Anna Puu: Sinä olet minä)
Tiiän, että vaikka mulla on ihanat muut sisarukset, jotka asuu kuitenkin muualla, maailman parhaat vanhemmat ja kaikki ihanat kaverit ja muut tärkeet ihmiset, tuun tuntemaan oloni niin yksinäiseks, kun keskiviikko koittaa. Tuun ikävöimään kolmen kuukauden aikana niin paljon ihmistä, jonka nään ekana aamulla ja vikana illalla. Ihmistä, jonka kanssa ei riidellä lähes koskaan. Ihmistä, jolle voin soittaa vaikka oltais samassa asunnossa, toinen ylä- ja toinen alakerrassa. Ihmistä, joka joskus vaan kattoo mua ja sanoo sulkuks (=SULONEN, jos joku ei ymmärrä tota maailman yksinkertasinta sanaa!!). Ihmistä, jonka kanssa voi laittaa stereot täysille ja riehua Sibeliuksen, musikaalimusan, Foo Fightersin tai J. Karjalaisen tahtiin. Ihmistä, joka on oikeesti minä.
Tää postaus nyt oli aika henkilökohtasta tavaraa, mutta halusin kirjottaa tästä jonnekin jotain. Musta on mielettömän ihanaa ja mahtavaa, jos teillä on myös sama fiilis jostain ihmisestä, jos te voitte kuvitella jonkun ihmisen nimen tässä tekstissä noiden "mun sisko" -ilmauksien tilalle. On niin hirmu tärkeetä, että sun vierellä kulkee elämän läpi ihminen/ihmisiä, joiden kädestä voit millon vaan ottaa kiinni - sillonkin, kun ne olis toisessa maassa, vaikka toisel puolel maailmaa.
