Ikävä

mä kelaan että kaikki taitaa olla kohdallaan,
mä taidan kuulua tänne,
mun täytyy kävellä näin,
mun täytyy kävellä näin,
kun jotain herää sisälläin
(Anssi Kela: Nummela)


10 päivää edellisestä raapustuksesta, sori! Syysloma tuli ja meni, se meni lloistavien ihmisten kanssa(!!), syksystä mukavasti nauttien ja sitä ikkunasta & ulkona katellen ja ihaillen :) Kohta tulee talvi ja vaikka mä rakastan sitäkin, oo kiltti älä tuu vielä. Tää syksy on ollu nimittäin jotenkin ihan mielettömän kaaaaunis enkä haluis luopuu siitä ihan vielä! Johtuu paljon tosta ruskasta ja muusta kivasta, mutta myös siitä miten paljon kivaa tää syksy on tuonu tullessaan, kaikki uudet ihmiset, uus koulu, uudet ajatukset, kokonaisen uuden maailman. Oh yeeees, I like!


Ku tässä pohdiskelin, mitä mä voisin tänne nyt kirjottaa pitkästä aikaa, mulle tuli vaan mieleen sana ikävä. Elämässä on tosiaan tapahtunu vaikka mitä koko kuluneen syksyn aikana ja vaikka oon siitä mielettömän innoissani ja onnellinen, en oo unohtanu koko sitä "edellistä elämää" joka oli ennen Sibistä ja viime kesää, jolloin tapahtu niin paljon. Kauheeta sanoa, että se kaikki vanha kuuluis jotenkin toiseen elämään, sellaseen, joka tuli ja meni eikä oo tulossa enää takasin. Sanon niin ehkä vaan siks, että siitä alkaa olla jo niin paljon aikaa ja uudet asiat on nyt ykkössijalla omassa mielessä! Silti kaikki entinen on koko ajan voimakkaasti mun kanssa minne mä ikinä menenkin. Kaikki, mitä menneisyydessä on tapahtunu, vaikuttaa nykyisyyteen ja tulevaisuuteen aina, vaikkei haluiskaan... se on hyvä, ja samalla joissain tapauksissa maailman rasittavin & tyhmin totuus.


Edellinen vuos, ysiluokka, oli mun tähänahtisen elämän paras vuos. Mä tajusin vihdoin (onneks jo ysin syksyllä!!) kuinka loistavia ihmisiä meiän luokka oli täynnä. Saatiin vuodessa rakennettua lähes kaikkien luokkalaisten kesken mieletön yhteishenki ja suurimmasta osasta niistä tuli mulle ihan elintärkeitä kavereita. Leirikoulu & leirikoulujatkis keväällä oli vuoden parhaat kokemukset, sain niistä sellasia muistoja, että mikään ei voi koskaan saada mua unohtamaan niitä. Sen lisäks oli ripari & viime kesänä isosena olo ysivitosten riparilla, kolmen viikon kielikurssi Saksassa heinäkuussa ja paljon muuta, mitkä teki edellisvuodesta parhaan. Vaikken mä todellakaan uskaltanut uskoa siihen, näyttää pahasti siltä, että tästä vuodesta on tulossa yhtä hyvä, ellei parempi. En tiiä mikä tuuri muhun on osunut kun saan uuestaan nauttia mahtavasta vuodesta!!


Silti, vaikka nyt lukion ekalla kaikki onkin ihan yhtä hyvin ku ysillä, mulla on ikävä kaikkea sitä, mitä mä sain viime vuonna kokea. Yks hyvä esimerkki on, jos nyt kukaan viime vuoden 9c:läisistä sattuis tänne blogiin kurkkaamaan, meiän menneet ruotsintunnit!! Ne tunnit oli sellasia, joiden joukkoon mahtu ehkä korkeintaan kaks tuntia jolloin mä en nauranut vedet silmissä niin, että vatsaan sattu. Hyvänä kakkosena tuli matikantunnit, joiden maikka ei koskaan varmaan selvii niistä traumoista mitä me loistavalla käytöksellämme annettiin... En siis kauheesti ihmettele, että kun näin sen maikan tossa pari viikkoa sitten leffassa, se kääns katseensa heti pois kun tunnisti mut ja mä meinasin reippaasti moikata!
Joskus vaan istun alas ja mietin hymyillen kaikkia viime vuoden muistoja, ja mielessä käy pieni suru kun tajuaa, ettei vanhoja aikoja koskaan saa takas. Mä pyrin kuitenkin aina muistamaan, että niistä pienistä ja isoista muistoista pitää olla kiitollinen eikä liikaa angstata sitä, että ne on vaan muistoja eikä tuu enää koskaan toistumaan. En antais ikinä pois mun ysiluokkaa ja siihen liittyviä muistoja, ehei, en ikinä, vaikka joskus ikävä niitä kohtaan sattuiskin aika paljon... onneks elämä on jatkunu yhtä onnellisena kun sillon 9c:n kanssa, joten voin muistella asioita hymyillen ilosena siitä, että uusia mahtavia muistoja tulee koko ajan lisää, vaikka sittenkin eri ihmisten kanssa. :))


Elämässä on (ainakin mulla) tullu myös eteen semmosia tilanteita, että joku ihminen on antanut sulle elämässä tosi paljon ja ollut iso osa sua, ja sitten kun menetät sen, ikävä sattuu niin paljon, että sitä on vaikea ees kuvailla. Mieleen tulee automaattisesti kysymys siitä, oliko ne hyvät muistot sen ihmisen kanssa niin hyviä, että niiden takia kannattaa kärsiä ikävästä - vai olisko ollut parempi, jos sitä ihmistä ei olis koskaan tavannutkaan? Sillon ei olis saanut sitä kaikkea hyvää, mutta olis säästynyt pahalta. Kumpi siis vie voiton, hyvä vai paha?
Hyvä. Just nyt mulla on mieletön ikävä ihmistä, joka teki mut suurimmaks osaks semmoseks kun mä nyt oon (hyvässä ja pahassa). Joskus oon niin turhautunut, etten jaksa ajatella koko asiaa, ja joskus taas ikävä on niin iso, etten osaa muuta ajatellakaan. Tällaseen tilanteeseen on tullu törmättyä elämän aikana aika moneenkin otteeseen, mutta silti se jaksaa aina yllättää. Sitä tekis mitä vaan, että ikävästä pääsis eikä tätä tuskaisempaa tunnetta varmaan ookaan - siks en ihmettele, miks monet ihmiset luovuttaa ja alkaa toivoa, ettei olis koskaan tavannutkaan sitä ihmistä, joka ikävän on aiheuttanut. Mun mielestä, ja vain ehkä mun mielestä, ikävälle ei saa antaa liian suurta valtaa. Vaikka tekis kuinka mieli laittaa kajarit huudattamaan surullista musaa ja hautautua peittojen alle itkemään ikävän murtamana, älkää tehkö sitä, sillä mitä järkeä siinä oikeestaan on? Mitä siitä hyötyy? Vaikka ikävä sattuiskin paljon ja tuntuis repivän sydämen irti, sä et häviä yhtään mitään, jos jaksat hymyillä ja ottaa innolla vastaan uusia kivoja juttuja. Hymyileminen auttaa pääsemään ikävästä yli nopeemmin kuin se sänkyyn kuoleminen angstimusan soidessa taustalla. Uskokaa huviksenne.


Kaikilta ihmisiltä, joita mä joskus ikävöin, mä oon oppinut ihan mielettömästi. Monien kavereiden kohdalla oon esim oppinut, mitä on todellinen ystävyys, kuolleet sukulaiset on opettaneet nauttimaan elämästä jne. Ja kun mä joskus istun alas, laitan sitä vähän surullisempaa musaa soimaan ja mietin ihmisiä ja asioita, joita mulla on ikävä, mä keskityn siihen kaikkeen hyvään mitä ne toi tullessaan mun elämään. Kaikilla asioilla on tarkotuksensa, mä uskon siihen vahvasti. Niin myös niillä ihmisillä, jotka joskus vaan tuntuvat piipahtavan teiän elämässä ihanina, mutta jättävät sittenkin teihin pahat arvet lähtiessään pois. Jos sellasten tarkotusta ei vielä tajua, sen tulee ymmärtämään myöhemmin. Mä voin pitää tätä vaikka lupauksena teille. :)


Keeeeeeep on smiling! :)
Sisu


so much of me
is made of what i learned from you
you'll be with me
like a handprint on my heart
(Wicked: For Good)

ens vuonna Espanja... que?

Näin vähän tylsemmän muotoisena iltana rupesin lueskelemaan vaihdossa olevien ihmisten blogeja ja huhhuh miten mun aivot täytty Espanjasta ja mun tulevasta vaihtarivuodesta, johon on enää 10 kuukautta (saman verran kuin aion siellä viettää). Tuntuu ku siihen olis ikuisuus mut samalla mielessä on koko ajan totuus siitä, että lähtöön on vaan alle vuos. Ihmiset, mä lähen vuodeks Espanjaan, ihan toiseen maailmaan ja elämään toisenlaista elämää - voiks se olla totta?


Mä mietin usein, että miten oikeen päädyin tähän. Mä en tykkää valehtelusta, joten totuus tulee tässä, vaikka se saisikin kaikki (myös mut itteni!) nauramaan: neljä vuotta sitten mä innostuin Serranon perheestä ehkä vähän liikaakiin. Mä kiinnostuin ennen kaikkea Espanjan kielestä, kulttuurista ja ihmisistä niin paljon, että halusin päästä kokemaan sen kaiken läheltä. Mä olin jo pitkään haaveillut vaihtariksi lähdöstä ja Serranot (ihan tosi, siitä sarjasta tää kaikki lähti!!) sai mut tajuamaan, että Espanja olis mulle se oikea paikka. Ja kyllä, saa nauraa sille, että joku tv-sarja voi vaikuttaa ihmiseen niin paljon, mutta loppujen lopuks mä haluan kiittää, että sitä sarjaa ikinä edes näytettiin Suomessa - ilman sitä mä en luultavasti olis vaihto-oppilasjärjestön listoilla lähdössä elokuussa 2011 kohti Espanjaa.
Syynä ei nyt tietenkään ollut pelkkä Ylen tv-sarja, se vaan sai mut ensimmäistä kertaa huomioimaan Espanjan muunakin kuin helteisenä maana jossain kauempana Euroopassa. Mä oon aina viihtynyt rauhallisissa, kauniissa paikoissa, ja kuva pienestä kaupungista ihanien maisemien keskellä alkoi tuoda mieleen aika usein ajatuksia Espanjasta, Italiasta tai muusta vastaavasta paikasta. Serranot oli saaneet mut rakastumaan espanjan kieleen niin paljon, että Espanja vei Italiasta voiton ja yhtenä iltana sanoin äidille, että mä lähen sinne vaihtoon, se on mun unelma, jonka aion toteuttaa. Kolme viikkoo Saksassa kielikurssilla vahvisti vielä sen, miten kiinnostunut oon elämisestä vähän aikaa ihan toisessa kulttuurissa. Ja nyt, pitkän unelmoinnin ja ihanien kuvitelmien jälkeen mä todella oon lähdössä vaihtoon ja heh, sitä ajatellessani mä en voi muuta ku hymyillä :)


Mitä mun ajatuksissa sitten tällä hetkellä liikkuu? Pelottaako mua, jännittääkö mua, oonko ihan valmis jo lähtemään, enkö jaksa oottaa - huh, ajatukset on välillä niin sekasin, etten itekään tiedä! Se nyt on ihan varmaa, että KYLLÄ, mua pelottaa ja jännittää ja oon aivan paniikissa! Mutta samalla mulla on niin mielettömän hyvä fiilis ja mä tiedän sydämessäni, että mulla tulee olemaan siellä ihanaa ja vaikka mä joudun jättämäänkin lähes koko elämäni ja kaikki elintärkeät asiat Suomeen vuodeksi, mä oon valmis lähtemään. Tätä mä oon halunnut ja haluan vieläkin - ehkä jopa enemmän nyt, kun tiiän pääseväni!
Mikä mua pelottaa? Monikin asia! Päällimmäisenä mielessä on varmasti se, että en oo vielä lukenut Espanjaa ja vaikka meenkin sitä iltalukioon keväällä pari kurssia opiskelemaan, ekat pari kuukautta tulee siellä Espanjan maalla olemaan aikamoista hapuilua kun kieli ei varmaan oo kauhean hyvin hallussa! Mä kuitenkin odotan innolla sitä kun saan katella, kun ne espanjalaiset yrittää vääntää mulle englantia, missä ne tunnetusti ei kauheen hyviä ole. :) Mua myös jännittääkö, osuuko mun ja sen perheen kemiat yhteen ja voinko mä tuntea ne omaks perheeks sen vuoden ajan, nimittäin perhe ja perhesiteet on aina olleet mulle tärkeintä elämässä ja mä toivon, että voisin kokea samanlaista yhteenkuuluvuutta siellä kun täällä mun oman perheen kanssa (tosin mä tuun tuskin missään ikinä tuntemaan ihan yhtä vahvaa yhteenkuuluvuutta kuin ihan ikiomien perheenjäsenieni kanssa...). 
Kaikki sosiaalisuuteen liittyvät asiat - kuten just perhe tai vaikka uudet kaverit! - ei kuitenkaan jännitä mua liikaa, sillä mä tiedän, kuinka sosiaalista ja puheliasta porukkaa espanjalaiset on. Mä uskon vahvasti, että mut otetaan innolla porukkaan ja tuun olemaan siellä ku kotonani :) Näin ei tietenkään aina käy, mutta mulla on vaan semmonen tunne, että Espanjassa käy, ja haluun uskoa ja tehä sen ite maholliseks!


Vaihtarivuosista yleensä puhutaan niin, että ihmiset lähtee sinne ettimään itteään, kokemaan uutta ja oppimaan näkemään maailmaa eri tavalla. Noita mäkin oon sinne menossa tekemään, vaikka oon paljon kokenutkin ja tunnen itteni aika hyvin. Mä oon kuitenkin aina valmis näkemään uutta, nimittäin mä rakastan nähä maailmaa, erilaisia ihmisiä ja kulttuureita jne :) Ollaan matkusteltu perheen kanssa aika paljon ja joka ikinen matka on ollu aina mieleenpainuva ja tärkeä kaikin puolin. Musta tuntuu, että täst Espanjan pikku "matkasta" tulee luultavasti myös aika mieleenpainuva ja mä todella toivon, että positiivisella tavalla! :)


Huh, sitten pitäs ajatella sitä, miten tuun ikävöimään Suomea. Mä oon henkeen ja vereen Suomi-ihminen, rakastan tätä maata enkä vois kuvitella asuvani tulevaisuudessa perheen kanssa missään muualla. Että jos mä löydän sielt Espanjasta jonku Guillermon nii saa luvan tulla tänne!! Mut voi kauheeta, oon koko ajan esim kotiutumassa Sibikseen enemmän ja enemmän niin, että en tiiä, miten vaikeeta se lähtö tulee olemaan. Mä haluun sydämeni pohjasta lähteä, mutta olis samalla ihanaa, jos sais elää samaan aikaan elämää myös Suomessa. Perhe ja kaverit, voi kauheeta, en voi ees kuvailla miten ikävä mulle tulee, tiiän sen jo nyt. Vaikka mulla tulis olemaan Espanjassa kuinka ihanaa, mun elämä täällä on myös niin tärkeetä ja onnellista, että ikävä tulee olemaan mieletön. Mutta niin ku vaihto-oppilashaastattelussa sanoin, mä aion selvitä ikävästä yhdellä periaatteella: mä tuun saamaan siitä vaihtarivuodesta niin paljon, että ei sitä voi ansaita ilmaseks. Enkä nyt puhu pelkästä rahasta vaan myös siitä, että se ikävä tulee olemaan pieni maksu siitä kaikesta ihanasta, minkä tuun vaihtarina kokemaan. Mikään ei oo täällä ilmasta, tiesittekö. :) Mutta kaikki lauseet, mitä kaverit ja perhe on sanonu, kuten "miten me tullaan selviimään yhestä vuodesta ilman sua, Sisu" tai "tuntuu jo nyt ihan mahottomalta että sä lähet sinne ja me jäädään tänne" saa mut tuntemaan sen ikävän jo nyt ja välillä se on niin kova, että en oo ihan varma, selviänkö siitä... pakko on selvitä!


Äsken kattelin netistä kuvia Espanjasta ja tuli hinku alkaa kuunnella taas senkielistä musaa ja katella kaikkia sarjoja ja leffoja. Oon ihme Espanja-fiiliksissä nyt, aivot ei pysty ajattelemaan melkeen mitään muuta! Kun tuun takas, (mä rukoilen, että) osaan täydellisesti espanjan kielen, mulla on kansainvälisiä kavereita ja paikka toisessa maassa, mihin voin aina mennä ja tuntea itteni kotoisaks sielläkin! :)


Okei, semmosta vuodatusta tänään. Tästä aiheesta tuun varmasti puhumaan toistekin ennen ens vuoden elokuuta... Espanja, here I come!

all over town

what do you see when you see me
the very same thing that makes you bitter

so you'll say all these outrageous things, that's what you do

yes, but you're no poet man

you just want everyone looking at you

so i'll show no frown

Rakkaat ihmiset, miks maailmassa on epäaitoja ihmisiä? Miks on semmosta porukkaa, joka tekee asioita massan mukana ajattelematta omaa mielipidettään, kuuntelemalla muita ja toimimalla kuulemansa perusteella? Eikö tärkein mielipide oo just se, mikä ihmisellä itellään on - siihen ei mun mielestä muiden sanojen pitäis vaikuttaa. Mä tiedän, että tää on varmaan kliseisin aihe, minkä voi puhuttavakseen valita, mutta kun ollaan tätä just pohdiskeltu kavereiden kanssa ja se on jotenkin ärsyttävän kirkkaana mielessä.

Tiedän, että oon tässä blogissa kirjotellessani jo aika paljon hehkuttanut Sibistä, mutta vielä on pakko sanoa yks asia. Tiedättekö, mikä siinä koulussa on parasta? Sä voit huoletta tulla sinne ihan omana itsenäs ja sut hyväksytään semmosena. Viimeset puoltoista kuukautta, jotka siellä on ehtinyt jo olla, on ollut yhtä mun elämän parhaista ajoista. Mun ei tarvi muuttua siitä ihmisestä, mikä mä oon aamulla kotona, toiseks ihmiseks sillon, kun meen kouluun. On vaan aina se sama Sisu ja mikään ei vois tehä mua onnellisemmaks kuin pysyä aina samanlaisena, omana ittenäni. Rakkaat sibisläiset on mahdollistanu sen viimeinkin kokonaan!=) Se koulu on saanut varmistumaan just siitä, että mä kelpaan semmosena kun oon. Heh, siks me sitä kutsutaan kodiks ja turvapaikaks!

Miks semmosta fiilistä ei vois kaikki kokea, ihan missä vaan? Mä uskon vahvasti, ettei Sibis oo ainoo semmonen paikka, jossa voi olla täysin oma ittensä - mutta miks niitä paikkoja on kuitenkin ihan älyttömän harvassa? Keskiviikkona istuskeltiin pitkään Lepin kanssa Finnkinon tyhjässä aulassa (syistä, miks sinne päädyttiin, ei puhuta...) ja pohdittiin, mikä siinä aitona, omana ittenä pysymisessä on monien mielestä niin vaikeeta? Monilla on syynä se, ettei ne vielä itekään tiedä, keitä ne on - mut toisilla taas on vahva käsitys itestään, mutta ne pelkää, ettei se riitä. No, ne, joille aidot ihmiset ei riitä, ei ite ansaitse mitään aitoja ihmisiä ympärilleen.

Kaikkein hirveintä on, jos "pääsee" aitiopaikalle kattomaan vierestä, kun joku tosi hyvä kaveri joutuu sen tyhmän massan vietäväks, hukkuu sinne ja katoaa sulta kokonaan. Luulis, että yks kerta elämässä riittäis semmosen kokemiseen, mutta ei, vastaavia tilanteita tulee jatkuvasti lisää... how lovely.

Tää on vähän samaa asiaa ku oon ennenkin täällä raapustellut, mutta se on just niin isossa osassa elämää, että minne muualle siitä vois kirjottaa? Toivottavasti te ette ny vallan kyllästy! =)
Vuoden päästä mä lähen Espanjaan vaihto-oppilaaks ja sillon mulle tulee varmasti tilanteita eteen, joissa mun täytyy selvitä yksin, itsenäisesti. Onneks oon parin viime vuoden aikana löytäny itteni aika hyvin (jota Sibiksessä saa toteuttaa viimeinkin 24/7!) joten uskon, että tuun olemaan aika vahvoilla Espanjassa ja haluun uskoa siihen, että pärjään siellä. Espanjasta ja kaikista siihen liittyvistä tunteista ja ajatuksista voin kertoa kunnolla jossain postauksessa erikseen.


Mitä muuta elämään? Bongailen youtubesta uutta musaa ja kirjottelen nimiä ylös, ja kun pääsen kirjastoon, meen heti lainaamaan ko. levyt! Koeviikko loppu pari päivää sitten eikä siitä kokemuksesta voi sanoa muuta ku että vähän pimentoon jäi! Mutta loppujen lopuks mua vaan huvittaa, mut on luotu tekemään jotain muuta ku pänttäilemään liikaa aineisiin, jotka ei mua kauheasti hetkauta. Lukio läskiks -mottoa vois kuitenkin vähän ehkä muuttaa etten nyt ihan vitosrivistöltä näyttäviä todistuksia joka jakson jälkeen sais.


Nyt mä kuuntelen mielettömän kaunista biisiä, missä soi vaan pelkkä piano, ei laulua eikä siis mitään sanoja - ja silti se biisi sanoo niin paljon, tiedättekö. Mä rakastan tällasta mietiskelymusaa, kun voi vaan sulkee silmänsä ja miettiä kaikkea ilman, että kukaan tulee sun hetkinäiseen omaan maailmaan. Mä en voi kuvaillakaan, kuinka paljon mä rakastan sitä, kun mun ympärillä on ihmisiä - mut välillä, just tällasina hetkinä, musta on ihana olla yksin ja istua, miettiä, olla puhumatta, ilman että kukaan häiritsee. Tällasten hetkien ei tarvi olla pitkiä eikä niitä tarvi olla usein, mutta välillä kuitenkin. Sellasen saa ainakin viimestään sillon, kun menee illalla nukkumaan ja on hiljaa omassa huoneessaan, istuu sängyn reunalla ja kuuntelee musaa ja on sen pienen hetken jossain muualla. Ei mulla oo ollu vuosiin mitään tarvetta paeta toiseen maailmaan siks, että tässä maailmassa ei olis jotenkin hyvä olla - mä oon mielettömän onnellinen siitä, että oon tässä maailmassa!, mutta silti joskus tietyin väliajoin se toinen maailmakin tuntuu kivalta, lyhyen hetken. Toivottavasti joku tajuaa, mitä mä tarkotan...


Onpa tää sekava kirjotus. Mä oon tällanen.


Ajattelin, että voisin joihinkin postauksiin kertoa lyhyesti aina kivoimmasta viime päivinä tapahtuneesta asiasta tai hetkestä, jonka oon kokenut. Viikon sisällä on tapahtunut vaikka mitä mukavaa, mutta nyt mieleen tulee yks asia, jota tapahtuu itse asiassa todella usein, mutta silti se on aina yhtä kivaa. Olin eilen koneella ja mun sisko tuli huoneeseen ja pyys, että halaisin sitä. Halattiin monta minuuttia ja oltiin vaan hiljaa ja mua hymyilytti koko sen ajan kun mietin, kuinka paljon tykkään siitä ihmisestä. Ne, jotka tuntee mut hyvin, tietää kuinka läheinen perhe me ollaan.


Keep on smiling!=) mäki yritän!


Sisu

Vaikka illat tuhlaa, aamut antavat

(Otsikon biisi: Anna Puu: Kaunis päivä)

Mul ei oo kiire koskaan minnekään,
hoidan kaikki hommat hissuksiin.
Hidas ei oo hölmö, nopeet luulee vaan.
Vauhtii fiksuudeksi kai kuvitellaan.
Hidas ensin miettii päivän pari,
kun toiset laittaa heti tuulemaan.
Juoskoon kuka juoksee, mä nyt kuitenkin
taidan jäädä hetkeks istumaan.
Kauniita on pilvet ja koivut korkeat,
nekin tykkää lepuutella vaan.
©Anna Puu: Idän hitain

Heh, hassu viikko takanapäin ja vasta puolessa välissä mennään! Viikko alkoi pienellä angstauksella Lindan kanssa, kun haukuttiin toi vastakkainen sukupuoli maanrakoon. Ärsytti. Koeviikkokin on mennyt vähän sanoisinko hassusti, äikästä ja matikasta pääsen läpi (goodbye pitkä matikka, welcome lyhyt!), mut hissa jäi vähän pimentoon… Mutta päätin, että turha sitä on stressailla, olis tietenkin kiva päästä läpi, mutta jos ei pääse, uusinta on aina olemassa! Miks huolehtia turhia, kun voi olla huolehtimattakin! Sen avulla päästiin kai siitä tyhmästä angstauksestakin yli ja nyt on ihmeen hyvä fiilis, vaikka kello lähenee puolta yötä kun tätä kirjottelen (julkaisen sitten aamulla, jos tää on ihan kelpuutettavaa tavaraa blogiin, jonka laatu ei kyllä tähänkään asti mikään maan mahtavin oo ollut!), syynä ehkä huominen vapaapäivä. Huomenna herään aikasin, talo on tyhjänä, keitän kahvia ja katon syysaamua ikkunan läpi ennen kuin lähen koululle (mistä lähin oon mennyt vapaaehtoisesti koululle hengaamaan, jos mulla on vapaapäivä? Maailmankirjat taitaa olla vähän sekasin. Sibis tekee hulluks!). Lauantaina pitäis päästä läpi mantsan ykköskurssista jota isompaa scheissea ei maailmasta löydy. Mutta ei stressiä, elämä hymyilee kaiken maailman scheissesta huolimatta!

Muutama asia hämmentää ja ajattelin niistä näin hiljaisena syysyönä jotain kirjotella ylös, vaikka tänään kun Tuomas kyseli kuulumisia ja sanoin, että menee paremmin ku hyvin, se käski kirjottaa siitä onnellisuudesta runon tai tarinan tai jotain vastaavaa. Ehkä kirjotankin, sitten kun oon saanut tän tyhjänpuhuvan tekstin valmiiks…

Niin. Hämmentävä asia nro 1: Tiedättekö sen fiiliksen, kun huomaatte, että hiljalleen jostain henkilöstä on tulossa teille ihan älyttömän tärkeä – mutta se käyttäytyy teitä kohtaan välillä tosi lämpimästi ja seuraavana päivänä oudon kylmästi? Se on saanut mut nyt miettimään, että mikä tekee ihmisille kaks puolta? Nykyään niin monessa ihmisessä on kuin kaks persoonaa: yhtenä päivänä ne on yhtä hymyä, ne nauraa ja tanssahtelee ympäri maailmaa, ja toisena ne ei muuta tee kuin itkee ja valittaa maailman epäreiluudesta. Okei, maailman iloisimmillekin ihmisille saa totta kai tulla angstipäiviä, mutta jos niiden mieliala vaihtelee päivittäin, se alkaa ihmetyttää. Eikö olis helpompaa, jos kaikki olis pysyvästi samanlaisia – silloin oppis itekin tuntemaan sen oman itsensä kunnolla, niin kuin viime postauksessa kerroin ite oppineeni. Mä en voi uskoa, että maailmassa olisi ihminen, jolle luonnollisesti kuuluis kaks eri persoonaa. Olkaa omia itsejänne ja pysykää sellaisina, maailma olis sillon järkevämpi paikka. Niin ette aiheuta muille ettekä itellenne harmaita hiuksia… näin pyytää nimimerkki Harmaita hiuksia löytyy, hehheh.

Hämmentävä asia nro 2: Huomenna, itse asiassa puolen tunnin päästä, alkaa lokakuu. Missä välissä ehti kesä loppua ja syyskuu alkaa ja mennä? Musta oli esim. aika huolestuttavaa, että me tänään Kampin alakerrassa, kaukoliikenneaseman aulassa (älkää kysykö mitä me siellä tehtiin, en osaa vastata!) istuessa alettiin puhua joulusta. Äsken oli juhannus! Ihan oikeasti, viimesen vuoden ajan aika on menny niin nopeasti, että yhtäkkiä tajuukin, niin kuin mä tänään, että mä en oo enää kesälomalla, en oo ollut pitkään aikaan, eka jakso on kohta mennyt ja lokakuu alkaa. Wait, what? Missä välissä mä olen ehtinyt tehdä mitä? Kohta on ens syksy ja mä lähen vaihtoon (Viva la España! tai jotain vastaavaa) ja mä mietin, että just äsken oli se hetki, kun mä istuin yöllä sängyssäni ja kirjotin läppärilläni jotain tyhjänpäivästä blogipostausta. Huhhuh. Tässä ajanjuoksussa ois sitten tarkotus yrittää nauttia kaikesta, mitä elämässä tapahtuu – ei mulla kohta riitä aika siihenkään! Pakko on riittää! Elämän tiimalasi sais hellittää vähän. Mä en usko olevani ainoa, joka sitä toivoo.

Hämmentävä asia nro 3: Miten syksy voi olla niin kaunis? Kukaan ei voi rakastaa ruskaa enemmän kuin minä, mä vannon! Nykyään jään melkeen joka päivä bussilla kotiin tullessani paljon aikasemmin pois kyydistä, ihan vaan siks että saisin kävellä ulkona ton ihanan ruskan ympäröimänä. Kattokaa nyt sitä! Ees maailman tylsin ihminen ei voi sanoa, että siinä olis jotain vikaa. Älkääkä nyt yrittäkö sanoa mitään siitä kylmyydestä! Saunassako meiän pitäis elää?

Hämmentävä asia nro 4: Mä voisin nukkua.

Heh, mua huvittaa aika paljon tää postaus, koska tässä ei oikeestaan ollut mitään järkeä, mutta niin ku blogin otsikko osottaa, ei mun elämässä paljon mitään järkevää ookaan. Sain ainakin joitain ei-tärkeitä ajatuksiani ylös, niissäkin on välillä oma pointtinsa!
Nyt kone kiinni ja pää tyynyyn, kuulokkeet korviin ja hetkeks toiseen maailmaan. Vaikka tässäkin maailmassa on mielettömän kiva olla. :)

Öitä vaikka lukisittekin tätä päivällä!

Sisu