all over town

what do you see when you see me
the very same thing that makes you bitter

so you'll say all these outrageous things, that's what you do

yes, but you're no poet man

you just want everyone looking at you

so i'll show no frown

Rakkaat ihmiset, miks maailmassa on epäaitoja ihmisiä? Miks on semmosta porukkaa, joka tekee asioita massan mukana ajattelematta omaa mielipidettään, kuuntelemalla muita ja toimimalla kuulemansa perusteella? Eikö tärkein mielipide oo just se, mikä ihmisellä itellään on - siihen ei mun mielestä muiden sanojen pitäis vaikuttaa. Mä tiedän, että tää on varmaan kliseisin aihe, minkä voi puhuttavakseen valita, mutta kun ollaan tätä just pohdiskeltu kavereiden kanssa ja se on jotenkin ärsyttävän kirkkaana mielessä.

Tiedän, että oon tässä blogissa kirjotellessani jo aika paljon hehkuttanut Sibistä, mutta vielä on pakko sanoa yks asia. Tiedättekö, mikä siinä koulussa on parasta? Sä voit huoletta tulla sinne ihan omana itsenäs ja sut hyväksytään semmosena. Viimeset puoltoista kuukautta, jotka siellä on ehtinyt jo olla, on ollut yhtä mun elämän parhaista ajoista. Mun ei tarvi muuttua siitä ihmisestä, mikä mä oon aamulla kotona, toiseks ihmiseks sillon, kun meen kouluun. On vaan aina se sama Sisu ja mikään ei vois tehä mua onnellisemmaks kuin pysyä aina samanlaisena, omana ittenäni. Rakkaat sibisläiset on mahdollistanu sen viimeinkin kokonaan!=) Se koulu on saanut varmistumaan just siitä, että mä kelpaan semmosena kun oon. Heh, siks me sitä kutsutaan kodiks ja turvapaikaks!

Miks semmosta fiilistä ei vois kaikki kokea, ihan missä vaan? Mä uskon vahvasti, ettei Sibis oo ainoo semmonen paikka, jossa voi olla täysin oma ittensä - mutta miks niitä paikkoja on kuitenkin ihan älyttömän harvassa? Keskiviikkona istuskeltiin pitkään Lepin kanssa Finnkinon tyhjässä aulassa (syistä, miks sinne päädyttiin, ei puhuta...) ja pohdittiin, mikä siinä aitona, omana ittenä pysymisessä on monien mielestä niin vaikeeta? Monilla on syynä se, ettei ne vielä itekään tiedä, keitä ne on - mut toisilla taas on vahva käsitys itestään, mutta ne pelkää, ettei se riitä. No, ne, joille aidot ihmiset ei riitä, ei ite ansaitse mitään aitoja ihmisiä ympärilleen.

Kaikkein hirveintä on, jos "pääsee" aitiopaikalle kattomaan vierestä, kun joku tosi hyvä kaveri joutuu sen tyhmän massan vietäväks, hukkuu sinne ja katoaa sulta kokonaan. Luulis, että yks kerta elämässä riittäis semmosen kokemiseen, mutta ei, vastaavia tilanteita tulee jatkuvasti lisää... how lovely.

Tää on vähän samaa asiaa ku oon ennenkin täällä raapustellut, mutta se on just niin isossa osassa elämää, että minne muualle siitä vois kirjottaa? Toivottavasti te ette ny vallan kyllästy! =)
Vuoden päästä mä lähen Espanjaan vaihto-oppilaaks ja sillon mulle tulee varmasti tilanteita eteen, joissa mun täytyy selvitä yksin, itsenäisesti. Onneks oon parin viime vuoden aikana löytäny itteni aika hyvin (jota Sibiksessä saa toteuttaa viimeinkin 24/7!) joten uskon, että tuun olemaan aika vahvoilla Espanjassa ja haluun uskoa siihen, että pärjään siellä. Espanjasta ja kaikista siihen liittyvistä tunteista ja ajatuksista voin kertoa kunnolla jossain postauksessa erikseen.


Mitä muuta elämään? Bongailen youtubesta uutta musaa ja kirjottelen nimiä ylös, ja kun pääsen kirjastoon, meen heti lainaamaan ko. levyt! Koeviikko loppu pari päivää sitten eikä siitä kokemuksesta voi sanoa muuta ku että vähän pimentoon jäi! Mutta loppujen lopuks mua vaan huvittaa, mut on luotu tekemään jotain muuta ku pänttäilemään liikaa aineisiin, jotka ei mua kauheasti hetkauta. Lukio läskiks -mottoa vois kuitenkin vähän ehkä muuttaa etten nyt ihan vitosrivistöltä näyttäviä todistuksia joka jakson jälkeen sais.


Nyt mä kuuntelen mielettömän kaunista biisiä, missä soi vaan pelkkä piano, ei laulua eikä siis mitään sanoja - ja silti se biisi sanoo niin paljon, tiedättekö. Mä rakastan tällasta mietiskelymusaa, kun voi vaan sulkee silmänsä ja miettiä kaikkea ilman, että kukaan tulee sun hetkinäiseen omaan maailmaan. Mä en voi kuvaillakaan, kuinka paljon mä rakastan sitä, kun mun ympärillä on ihmisiä - mut välillä, just tällasina hetkinä, musta on ihana olla yksin ja istua, miettiä, olla puhumatta, ilman että kukaan häiritsee. Tällasten hetkien ei tarvi olla pitkiä eikä niitä tarvi olla usein, mutta välillä kuitenkin. Sellasen saa ainakin viimestään sillon, kun menee illalla nukkumaan ja on hiljaa omassa huoneessaan, istuu sängyn reunalla ja kuuntelee musaa ja on sen pienen hetken jossain muualla. Ei mulla oo ollu vuosiin mitään tarvetta paeta toiseen maailmaan siks, että tässä maailmassa ei olis jotenkin hyvä olla - mä oon mielettömän onnellinen siitä, että oon tässä maailmassa!, mutta silti joskus tietyin väliajoin se toinen maailmakin tuntuu kivalta, lyhyen hetken. Toivottavasti joku tajuaa, mitä mä tarkotan...


Onpa tää sekava kirjotus. Mä oon tällanen.


Ajattelin, että voisin joihinkin postauksiin kertoa lyhyesti aina kivoimmasta viime päivinä tapahtuneesta asiasta tai hetkestä, jonka oon kokenut. Viikon sisällä on tapahtunut vaikka mitä mukavaa, mutta nyt mieleen tulee yks asia, jota tapahtuu itse asiassa todella usein, mutta silti se on aina yhtä kivaa. Olin eilen koneella ja mun sisko tuli huoneeseen ja pyys, että halaisin sitä. Halattiin monta minuuttia ja oltiin vaan hiljaa ja mua hymyilytti koko sen ajan kun mietin, kuinka paljon tykkään siitä ihmisestä. Ne, jotka tuntee mut hyvin, tietää kuinka läheinen perhe me ollaan.


Keep on smiling!=) mäki yritän!


Sisu