in the smoke-filled world where the jokes are cold, they don't laugh at jokes

Julistan mun uusimman suurimman rakkauden: Regina Spektor! Sanat ja jännät melodiat ja hassut säestykset, ihan kaikki, saa mut lentelemään taas kerran musataivaaseen. 

Pari viikkoa sitten kipaisin innoissani ku pikkulapsi Levykauppa Äx:ään kun ne vihdoin ja viimein ilmotti, että mun tilaama Reginan Begin to Hope levy oli saapunu hyllyyn. Samalla tarttui mukaan Pariisin kevään Astronautti ja oon sitä siitä lähtien mukavasti hoilannut (heihei mutsi, mä en oo syönyt mun lääkkeitä, vähän aikaa nauttia, vähän aikaa laulaa laulu, ihmettelen miten kaikki lipuu ohi, tulee juhannus ja joulu...). Välillä oon sitten vaihtanut cd-soittimeen Reginan ja istunu säkkituolissa huone pimeenä ja rauhottunu. 


she says "I can sing this song so blue
that you will cry in spite of you...
and I have walked these streets so long
there ain't nothing right, there ain't nothing wrong...
lady lights a cigarette, puffs away, no regrets,
takes a look around, no regrets no regrets...
says "I am free", sings so soft as if she'll break...
lady lights a cigarette, puffs away,
and winter comes
and she forgets
(Regina Spektor: Lady, samasta biisistä otsikko)


Joulu sitten meni (hirmu nopeesti, huomasko kukaan muu?) ja lahjoja tuli, levyjä rahaa kirjoja vaatteita pelejä (uu carcassonne on ehkä paras peli ikinä mitä on tehty!!) yms. Joululaulut soi läpi joulun ja taitaa ne hiukkasen soida päässä edelleen. Ihana joulufiilis on sitten yhtäkkiä vaihtunu kauheeseen stressiin ku pitäis saada tyhmät vaihto-oppilaspaperit täytettyä. Kyllä, TYHMÄT!! Näissä papereissa kysytään noin miljoona kertaa samoja asioita: ootko allerginen?, mille oot allerginen?, ootko allerginen?, mitä oireita?, ootko allerginen jollekin?! Eikö niille riitä että sanoo kerran, että KYLLÄ, oon allerginen parille hassulle eläimelle ja allergiatestin mukaan koivulle vaikkei mulla siitä ikinä oo mitään tullutkaan? Noita papereita täytellessä tulee välillä sellanen fiilis, että haluisin paiskata ne seinään ja huutaa että en lähde minnekään Espanjaan, jään tänne kun täällä ei tarvi stressata mistään.
Just sillon pitää aina ravata yläkertaan ja antaa Reginan laulaa. Ja sitten mä rauhotun. Makaan lattialla ja tuijotan kattoon ja mietin sitä kaikkea ihanaa, mitä tuun ens vuonna kokemaan. Tutustun ihan uusiin ihmisiin, saan ystäviä toisesta maasta, opin puhumaan espanjaa ja itsenäistyn vielä enemmän. Koen jotain, mitä harvat pääsee kokemaan - jotain ihan uutta ja kaikin tavoin tosi jännittäväÄ. Regina saa mut taas haluamaan lähteä - haluamaan sitä melkeen enemmän ku mitään muuta. Heh, on noi hassut melodiat ihmeen rauhottavia ja rohkaisevia.


Ja on noi melodiat ja kaikki kipaleet muutenkin hassuja, kun tuo niin paljon muistoja mieleen. Nyt koneen kaiuttimista pauhaa kaikki biisit mitä kielikurssilla tuli kuultua ja hui, tuntuu välillä kun olisin taas Saksassa riehumassa. Joskus, ihan lyhyen sekunnin ajan, oon tuntevinani tyhmiä kyyneleitä silmissä mutta ne kyllä katoaa sieltä yhtä nopeesti ku ilmestyykin. Ei pidä surkutella sitä, että joku asia on ohi, vaan olla ilonen, että se tapahtu. Hehe siinä tais olla tän päivän klisee!
Viime kesä oli muutenkin jotain ihmeen kivaa. Isosena olo riparilla oli parasta,samoin kaverit ja hassut piknikit ympäri helsinkiä ja suomenlinnassa, kitaranrämpyttelyt ja laulut/ulvomiset nurtsilla auringonpaisteessa, koulun päättärit (hehe...), uinnit kuutamossa siskojen kanssa, juhannus, lettujenpaisto mökillä, tieto Sibikseen pääsystä, leffaillat, nätit auringonnousut ja -laskut, veneajelut, kaikki. Ja ens kesästä tulee vielä parempi, niin me sovittiin eilen Lepin kanssa, että mulla olis hyvät muistot kaikista sitten ku häippäsen vuodeks Espanjaan hankkimaan vielä lisää hyviä muistoja. Vaikka rakastan talvea ja kaikkea tota lunta ja joulua ja uuttavuotta (kolme päivää enää!!), välillä voisin hypätä suoraan kesään. Herätä aamulla siihen, että aurinko paistaa. Ottaa kahvia ja lähteä ulos hillumaan mekossa ilman kenkiä, kuunnella samalla vähän SMG:tä. Sitä parempaa kesämusaa ei oo, vai kuulenko jostain vastalauseita??

Huh, nyt tossa vieressä on toi tyhmä pinkka papereita, jotka kyselee multa sadannen kerran niistä allergioista. Haluisin nyt saada tän voimia vievän flunssan pois, jotta saisin repästyä jostain poweria tarttua noihin papereihin ja täyttää ne vihdoin loppuun. Mun naurulihaksiin sattuu, kun oon tässä koneella ollessani katellut papereita varten kuvia itestäni, kavereistani ja perheestäni, joiden pitäis olla mahollisimman edustavia. Miks mulla pitää olla kaikkein idiooteimmat kaverit ja kaikkein hassuin perhe, jotka ei oo koskaan saaneet aikaseks ees yhtä järkevää kuvaa, missä kukaan ei pelleilis vaan hymyilis uskollisena kameraan? Välillä siihen hyvien, normaalien kuvien puutteeseen menee hermot ja taas stressaa, mutta kun niitä kuvia kattoo tarpeeks kauan, ei voi loppujen lopuks olla nauramatta. Tyhmiä ihmisiä tyhmine ilmeineen. Ja samalla niin ihania ihmisiä ihanine ilmeineen. Voi, mulla tulee kaikkia niin ikävä. Toivotaan, että Espanjassakin ihmiset osaa tehä valas-, näätä- tai hiiri-ilmeitä.


No niin taas kerran tässäki postauksessa ollaan hypitty aiheesta toiseen ja palattu taas samoihin vanhoihin aiheisiin. En muista mikä se kirjallisuudenlaji oli, mitä päähän ysillä päntättiin, missä tekstit on täynnä yksittäisiä asioita, jotka harvoin liittyvät toisiinsa ja kuvaa näin sitä, miten ihmisen mieli poukkoilee asiasta toiseeseen. No, mikä se laji nyt ikinä olikaan, tää mun hassu blogi kyllä osaa sen homman.
Kiitos nyt kuitenki taas vaan teille virallisille + teitä aika paljon enemmän oleville nimettömille lukijoille, joiden ansiosta blogi lähestyy hitaasti mutta toiv. varmasti 1000 lukukerran rajaa. Oujeeeees! 


vie mut jonnekin
mistä mut haetaan
sitten kun oon hetken
istuskellut yksin
ihan pienen hetken

1. kuva: http://www.google.com/imgres?imgurl=http://shemspeed.com/daily/wp-content/uploads/2007/07/583048696_l5.jpg&imgrefurl=http://shemspeed.com/daily/regina-spektor-begin-to-hope&usg=__Ah3k9oKeq9R03YnoENnq743G8pk=&h=444&w=406&sz=36&hl=fi&start=0&zoom=1&tbnid=wVrpHbw_PSmoUM:&tbnh=135&tbnw=123&prev=/images%3Fq%3Dregina%2Bspektor%26um%3D1%26hl%3Dfi%26client%3Dsafari%26sa%3DN%26rls%3Den%26biw%3D1461%26bih%3D868%26tbs%3Disch:10%2C68&um=1&itbs=1&iact=rc&dur=320&ei=rNQZTbXMLYi1tAaxrLjdDA&oei=rNQZTbXMLYi1tAaxrLjdDA&esq=1&page=1&ndsp=40&ved=1t:429,r:32,s:0&tx=68&ty=44&biw=1461&bih=868
2. kuva: http://www.google.com/imgres?imgurl=http://www.ranska.net/en/music/images/scandinavian.jpg&imgrefurl=http://ainoilona.blogspot.com/&usg=__5Toj2lx2k4pLp2-lkZVys-xVkVQ=&h=307&w=395&sz=73&hl=fi&start=0&zoom=1&tbnid=8N3_Hgpk5dThcM:&tbnh=163&tbnw=210&prev=/images%3Fq%3Dscandinavian%2Bmusic%2Bgroup%26um%3D1%26hl%3Dfi%26client%3Dsafari%26rls%3Den%26biw%3D1461%26bih%3D868%26tbs%3Disch:1&um=1&itbs=1&iact=rc&dur=300&ei=NG0bTeuYFMzysgaslvHrDA&oei=-2wbTc6kA8SytAbch53bDA&esq=19&page=1&ndsp=24&ved=1t:429,r:8,s:0&tx=55&ty=82

Tulkoon joulu

... ja se joulu tuli! Tiistaina pikkujoulupippalot ja kirkko, voi mikä ilta siitäkin taas tuli. No, ei stressiä tai häpeää, oli hauskaa ja niin ku silloin ihmisille selitin, vuoden päästä jouluna Espanjassa muistelen sitä varmaan aika hymyssä suin. :) APUA, ens vuonna en vietä tämmöstä samanlaista joulua, mikä nyt on vauhdilla luomassa jälleen tunnelmaansa tähän kotiin, vaan oon ihan toisessa maassa ja maailmassa. Just tällasina hetkinä se iskee mieleen hirmuisen kovalla voimalla! Samalla se pelottaa ja jännittää, samalla saa mut odottamaan ens elokuuta vielä enemmän. :) sekavat on tunteet...


Joulukuusi on koristeltu punasilla palloilla, jotka kimaltelee niiden kynttilöiden valossa aika kauniisti, täytyy sanoa :). Pari vuotta sitten päätettiin luopua kaikista muista hassuista koristeista (tais olla sen jälkeen, kun saatiin siskojen kesken aikaseks hassu riita, kun toinen sisko halus saada yhen hirveen ruman hiirikoristeen kuuseen eikä vanhempi sisko suostunut. Mulle on vieläkin vähän epäselvää, miks mun sisko halus kuuseen koristeeks hiiren...) ja tyytyä niihin punasiin, Brysselistä ostettuihin palloihin, jotka näyttää siltä ku pakkanen olis saanu ne huurustumaan. Ne on mielettömän nättejä, ja rakastan jouluajan aamuina tepastella aamutossuissa yläkerrasta keskikerrokseen ja nähdä niiden hohtama puna,joka on se tunnettu joulun väri. :)
Ah, joulu on niin kivaa aikaa.
Paitsi en tykkää jouluruoasta. Mikä mua vaivaa? Joulupuuro on hassunmakusta ja ainoa mikä illallisella menee helposti alas on villisika (joo, me syödään villisikaa kinkun sijasta, sekopää perhe kun ollaan). Niin, ja jälkiruoka. Ei oo olemassa pahaa jälkiruokaa. Mutta joo, sikspä yleensä illallinen on sitä kun höpötän ihmisille juttujani, kuuntelen niiden tarinoita ja ootan sitä, että ruoka on ohi ja pääsee avaamaan lahjoja. Oonko normaali? Kaikki kaverit on ihmeissään aina kun koitan sanoa, ettei jouluruoka oo hirmuisen hyvää. Mulle joulutunnelmaa tuo enemmän kivat ihmiset, joulukirkko ja ne punaset pallot siellä kuusessa. Ja ne lahjat siellä kuusen alla, hehe. 
Ihanaa myös on, kun ihmiset ottaa jouluna yhteyttä toivottaakseen hauskoja jouluja ja kysyäkseen kuulumisia. Sillon tulee aina juteltua niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa harvoin jubailee. I like it. :)


MUTTA, tässä nopeassalyhyessä postauksessa ei ollut muuta ideaa kuin toivottaa ihanaa ja mahavaa (hehe abbu!) joulua! JA ONNEA KAIKILLE, niin ku äidin joulukorttiin kirjotin. Wtf mitä onnea?, nyt on joulu eikä synttärit. No, ajatus ei aina juokse, varsinkaan tällaisena aikana kun kuuluukin vähän hidastaa ja pysähtyy nauttimaan. :) Oujees, mahtavat joulut! 
PS. kohta poksahtaa rikki blogin 800:n lukemiskerran raja! MUKAVATA.

The lights are gone but you keep shining

Heh, olin papalla Jyväskylässä pari päivää ja ihmettelin, miks Facebook oli täynnä valituksia liiasta lumesta, mutta kun sitte eilen raahasin laukkuani ulos Pasilan juna-asemalta ja kattelin vähän ympärilleni, niin huomasin, että katos vaan, tää Etelä-Suomihan on kieltämättä ihan kiitettävästi lumen peitossa. Mutta nimenomaan kiitettävästi, kuka jaksaa tosta valittaa, lumi on ehkä parasta talvessa! Äsken olin varmaan maailman hassuin näky, kun kävin kirjastosta hakemassa yhen leffan ja raahauduin sitte yhen lumisen pellon poikki kotiin aika vaivalloisesti ja pari kertaa melkeen lumeen kaatuen (luulis, että mun paksussa lumessa tarpomisen taidot kehittyis talvi talvelta, kun kerta suomalaisia ollaan!, mutta yhtä vaikeeta se on aina joka vuos. No, kohoaapa sitten ainaki kunto!!), mutta silti mun kasvoilla oli semmonen idioottimainen hymy kun olin vaan hirmu ilonen siitä, että on KUNNON TALVI, että koulussa on niin ihania ihmisiä ja nauroin koko päivän, että kohta on joulu ja uusvuos ja aa kaikki! Nyt mutustan juustotikkuja, jonka reseptin kaveri opetti kun oltiin alle 10v, ja vieläki osaan tehä näitä vaikka silmät kiinni. Elämä hymyileeeeee ja minä myös!


Ja anteeks nyt vaan kaikille kun on tässä ollu pientä taukoa kirjottamisessa, oon ollut koko ajan joka paikassa ravaamassa ja sillon ku en, en oo jaksanut koota ajatuksiani kirjoittaakseni jotain järkevää. Tosin millon nää mun kirjotukset olis järkeviä ollukaan, hehe! Mutta mikä myös tekee iloseks on se, että kun noita tilastoja kattelen, niin tätä blogia on luettu yhteensä jo pari sataa kertaa ja joka päivä täällä vierailee semmoset 5-10 lukijaa. Mikä teitä ihmisiä vaivaa, kun teitä kiinnostaa mun höpinät? Sekopäitä ootte joka ikinen!! Noei, mua teiän lukeminen ei haittaa sitten ollenkaan, että jatkakaa toki vaan! =)


No niin, eilen oli se ihana itsenäisyyspäivä ja vaikka se mulla meni vähän ohi kun junassa istuin suurimman osan päivää, kyllä niiden linnanjuhlien kattominen (ja joillekin vieraille nauraminen Lindan kanssa, millä perusteella esim. joku 'vuoden isoäiti' on päässy linnaan?? Missä mun kutsu viipyy!) toi taas mukavaa isänmaallisuusfiilistä. Taisin joskus ekoissa blogipostauksissa mainita, että oon vähän tämmöstä isänmaallista tyyppiä, isoisältä se kai tulee. Rakastan Suomea ja suomalaisuutta ja kaikkea, mitä tähän maahan liittyy. Tänään, kun koulussa laulettiin Finlandiaa aika komeesti, se tuntu kyllä mukavasti sydämessä. Hui, mua hävettää niin paljon, etten oo ikinä nähny Tuntematonta sotilasta (Kim ei tykänny kun kerroin...), mutta ainakin oon lukenu sen kirjan, ja mä ihan tosi luin sen kokonaan ja tykkäsin vielä! Otan tavotteeks joululomalla vihdoin istun alas ja katon sen leffan. Sitten oon ihan 100% aito suomalainen. Nyt oon vasta 99,9999%.
Mikä eilisessä jäi myös vähän harmittamaan, on se että äidin kokkaama juhlaillallinen meni vähän sivu suun ku siellä junassa piti körrötellä. No, ehkä oli hyvä että äiti ja isä sai kerrankin istuu kahestaan alas, ties mikä romanttinen illallinen niilläkin eilen oli, hehe!
Mutta tänään ku sitten siellä lumessa tarvoin kotiin, rakastuin Suomeen taas miljoonannen kerran. Ei oo mitään kauniimpaa, kun aurinko paistaa ja saa lumen kiiltämään, oikeesti. Viikonloppuna meen ulos istumaan ja kattomaan auringonlaskun. Joskus se on jopa nätimpi talvella ku kesällä.

Tossa Suomea miettiessäni tuli mieleen suomalaiset ihmiset. Bussissa kun oon nyt tässä syksyn aikana koulumatkoilla ehtinyt istua vähintään miljoona tuntia, oon tullut nähneeks niin paljon erilaisia suomalaisia, niiden ilmeitä ja vaatteita ja kuullu niiden erilaisia keskusteluja, puhetyylejä ja nauruja. Yks päivä muutamia viikkoja sitten mun takana olevat tytöt rupes ääneen laskemaan, kuinka monta hymyä ne näki ulkona ravaavien ihmisten kasvoilla. Pakko mun oli siinä itekin ruveta niitä hymyjä laskeskelemaan, ja tulos tais olla pyöreät nolla. Me suomalaiset ei tosiaan kauheesti hymyillä kun kävellään ulkona - jostain syystä me osataan näyttää hymymme vaan tutuille ja turvallisille ihmisille. Siks mä olinkin tänään varmaan aikamoinen poikkeus, kun ravasin tuolla sellanen korvasta korvaan -hymy kasvoilla.
Tänään mä näin miehen, joka oli juuttunut autollaan lumeen ja seisoskeli siinä auton ulkopuolella ja pohdiskeli selvästi, miten vois päästä liikkeelle. Parin metrin päässä oli toinen mies, joka oli tupakalla ja selvästi ihan omissa ajatuksissaan. Tuli mieleen, että miksei se auto-ongelmainen mies pyytänyt siltä tupakkamieheltä apua?? Mä nyt en viittinyt mennä tarjoamaan apua, kun tällanen puoltoista-metrinen, habaa omistamaton pikku nainen olen! No, sinne se mies jäi juuttuneen autonsa kanssa varmaan aika pitkäks aikaa, kun toinen poltti ihan vieressa tupakkansa loppuun ja häipyi. Jos me oltais espanjalaisia, auton kimpussa olis ollu varmaan vähintään kymmenen ihmistä repimässä sitä lumesta irti. No, me ollaan suomalaisia ja avun pyytäminen ei meiltä luonnistu.
Loppujen lopuksi mua vaan naurattaa tää meiän suomalaisten jurous, joka loppujen lopuks on varmaan pelkkää ujoutta. Musta on vaan hauskaa, että meillä on omat tapanne ja ollaan selkeästi tietynlaista kansaa.
Ei sillä, että kaikki olis semmosia hiljasia maahan tuijottajia. Ratikassa tänään körötellessäni joku nainen kysyi toiselta, tietääkö se missä on Allergiasairaala. Tää toinen nainen sanoi itekin olevansa menossa sinne ja lupasi näyttää tien, ja kun ne jäi sairaalan pysäkillä pois, ne lähti yhdessä ilosesti rupatellen, vaikka olivat tavanneet ekaa kertaa viitisen minuuttia sitten. Meitä on erilaisia. Go suomalaiset!!


Pari kolme postausta sitten mietin, että voisin alkaa kirjottamaan näihin kivoimpia hetkiä, mitä lähipäivinä on tullu koettua. Huh, niitä on ollu tässä vaikka miljoona. No, mieleen jäi vaikka se kun olin lähössä papalta ja halattiin ja se sano, että tykkää musta tosi paljon. Se on aina kiva kuulla, ihan sama kuka sen sanoo. :)


Sisu


(otsikon biisi: Belle Who - The Lights Are Gone But You Keep Smiling)


Vaikka Harrisburgissa täytyy ikkunat sulkea
voi Suomessa aina huoletta kulkea
Harrisburg on jossain toisella planeetalla
ei sellaista voi sattua
koivun ja tähden alla
voiko täydellisyyttä olla olemassa missään muodossa?
totta toki muunmuassa Olkiluodossa


(Eppu Normaali: Suomi-ilmiö)


  

kun kitara soi, ei itkeä saa

Keskellä viikkoa sellanen lagausfiilis, että vois vaikka vannoa että on viikonloppu. Syynä eilinen Gloriassa pidetty Sibiksen maailman mahtavin bändikonsertti klo 18-24 (taidettiin olla ainoot jotka oli ihan alusta ihan loppuun. Tai no vika Nightwishia huudattava bändi tais jäädä kuuntelematta...), kävely Lepille, joulutorttujen kokkaus klo kolmelta yöllä, parin tunnin yöunet pelkällä lattialla (tyyny onneks oli!) ja aamulla klo 8.00 liikkatunti. Kun tulin koulusta kotiin, äiti joka oli lähössä töihin kysyi, että "no väsyttääkö?". No, ehkä vähän, äiti.


Nyt soi hiljanen kitaramusa, Ben Harperin Forever ja Another Lonely Day on esim tultu kuunneltua tänään noin 50 kertaa. Mä en voi uskoa, että huomenna on koulua, pianotunti ja kaikki - just nyt on sellanen olo, että haluisin lagata rauhassa ja sitten mennä nukkumaan, eikä huomenna tarvis herätä ennen puolta päivää. Sen sijaan istun tässä päällä siskon kaapista löydetty vanha, hassunnäkönen villapaita, jalassa villasukat, ja mä kaadan kannusta vaniljakastiketta suoraan lusikkaan ja nielen sen, hyräilen Foreveriin ihan vääriä sanoja ja päässä kaiken tän lagituksen takana soi valitettavasti rauhaton tieto siitä, että pitäs soittaa, pitäs siivota huone ja keittiö, pitäs tehä läksyt, pitäs tajuta että kappas vaan, ens viikolla alkaa koeviikko. Äh, en oo varmaan ikinä kaivannut viikonloppua ja VAPAATA, TÄYTTÄ STRESSITTÖMYYTTÄ näin paljon! Viikonloppu lähenee koko ajan, mutta mitä lähemmäs se tulee, sitä lähemmäs tulee myös koeviikko. Millon tulee se aika, kun voi mennä kouluun näkemään ihmisiä ilman stressiä? Okei, tää jakso on ollut hirmu helppo edelliseen verrattuna, mutta silti. Mä haluan ees yhen viikon kun voin olla tekemättä mitään, olla vaan. Oon semmonen ihminen, että mulle on hirmu tärkeetä vaan lagata välillä. Siks voisin nytkin lagata vaikka tuhat vuotta, mutta en voi olla tässä ihan rauhassa, sillä ajatuksissa painaa ne muistutukset siitä kaikesta hommasta, mitä pitäs tehdä. Tuttu tunne varmaan teillekin?

Mitä haluisin nyt, on kesä! En tiiä miks, mutta kattelin viime kesän kuvia ja tuli hirmu ikävä kesäiltoja ja öitä, esim tota kuvan hetkeä, kun oltiin Saksassa ja mentiin kattomaan yhen kaverin kanssa auringonlaskua. Istuttiin semmosella muurilla ja vähän matkan päässä samaisella muurilla istu mies joka soitti kitaraa ja lauloi, tosin päin helvettiä mutta lauloi silti ja toi sillä aikamoisen tunnelman! :) Jotkut ui tuolla vedessä ja oli niin lämmintä ja kaunista. Kun se mies kitaroineen lähti, laitettiin puhelimesta biisejä soimaan, yks oli Coldplayn The Scientist. Sitäkin oon kuunnellu tänään ja vaellellu mielessä tohon hetkeen. Muistoja, ah.


Mitä muuta haluisin? Haluisin olla varma, että pärjään Espanjassa. Haluisin juoda hasselpähkinäsiirappikahvia. Haluisin halata mun siskoa lujaa. Haluisin kattoa nyyhkyleffoja, varsinkin Finding Neverlandin! Haluisin kulkea ulkona ilman kenkiä mekko päällä ja laulaa. Haluisin selvitä koeviikosta ilman, että pitäis lukea. Haluisin osata tanssia. Haluisin grillata vaahtokarkkeja mökillä. Haluisin katella, kun juhannuskokko palaa. Haluisin nauraa niin, että vatsaan sattuu (eilen ungala-bugala-kohtaukset kyllä aiheutti sen!). Haluisin auttaa jotain. Haluisin sanoa jollekin tärkeälle ihmiselle, miten paljon välitän. Haluisin juosta kosteella nurmikolla. Haluisin kävellä maaseudulla hiekkatiellä niin, että on kuuma ja joku kulkee vierellä ja soittaa kitaraa, Ben Harperia kiitos. Haluisin herätä aikasin kesäaamuna ja kattoa, miten koko maailma herää. Haluisin kävellä maailman ympäri. Haluisin tehä elokuvan. Haluisin pitää jotain kädestä kiinni. Haluisin selvitä ikävästä. Haluisin osata lentää. Haluisin osata kokata muutakin kuin nuudeleita, joita en niitäkään kunnolla osaa. Haluisin osata valokuvata. Haluisin vaikka itkeä. Haluisin mennä pulkkamäkeen. Haluisin pelata lätkää. Haluisin soittaa pianoa monta tuntia, vaan soittaa ilman, että pitää keskittyä tekniikkaan. Haluisin laulaa hyvin. Haluisin Sisuja. Haluisin kattoa Everwoodin kaikki tuotantokaudet alusta loppuun. Haluisin osata piirtää. Haluisin enemmän aikaa pitää yhteyttä vanhoihin kavereihin. Haluisin, että kaikki kivat tapahtumat ei aina menis päällekkäin. Haluisin, ettei tää orastava flunssa tulis. Haluisin, että olis jo perjantai ja 10C:n illanvietto. Haluisin olla rakastunu. Haluisin, että Gloria olis useammin. Haluisin mennä lautailemaan. Haluisin Pariisin kevään ja sadan muun keikalle. Haluisin, ettei Anna Puulla olis noussu suosio päähän. Haluisin osata kutoo villasukat. Haluisin kaakaota. Haluisin, että olis viel ruska. Haluisin, että olisin saanu tänään jotain aikaseks. Haluisin tavata ihmisiä, joita en oo aikoihin tavannu. Haluisin tavata uusiakin ihmisiä. Haluisin, että kaikilla olis kaikki hyvin. Haluisin vaan olla, ilman yhtään mitään kiirettä, painetta tai stressiä.


Haluisin niin hirmu paljon kaikkea ja silti ilman tota kaikkea oon silti onnellinen. Hassua se on.


haluan hypätä vieraan auton kyytiin,
hukata ainoat avaimet,
pestä hiukset sadevesiämpärissä,
kävellä kenkäni pilalle


haluan juoda miehen pöydän alle,
väsyttää loput puheillani,
lähteä kun pitäisi jäädä,
jäädä kun pitäisi lähteä


(Scandinavian Music Group: Valmis)

Sinä olet minä

Päivät ne vaan tulee ja menee, kaikkee tapahtuu ja jossain välissä tekis mieli vähän hengähtääkin. Huh, viime viikonloppuna oli ykkösristeily ja sekin sujahti hetkessä, niin hauskaa ku oli!!, ja eilen illalla kun mä menin rättiväsyneenä nukkumaan olisin halunnu nukkua päiviä, viikkoja ja kuukausia. Sen sijaan tänä aamuna piti taas herätä ja tajuta, että edessä on yks syksyn rankimmista viikoista.


Joka ikinen kerta kun mä kuljen noi portaat tänne alakertaan ja vilkasen siskon huoneeseen, nään avonaisen matkalaukun, vaatteita joka puolella huonetta, passin pöydällä, tyhjentyneitä laatikoita ja kellon, joka raksuttaa koko ajan eteenpäin lähestyen keskiviikkoaamua, kun mun sisko ottaa noi kamansa ja lähtee kolmeks kuukaudeks Englantiin. Ja mä jään tänne. Miks mä jään tänne, kun se lähtee toiseen maahan, niin pitkäks aikaa?
Oon ihminen, jolle on tärkeetä olla lähellä ihmisiä, oli ne enemmän tai vähemmän tärkeitä. Oon koko elämäni ollut kiinnostunut ihmisistä ja niiden maailmoista, kaikesta mitä niiden sisällä tapahtuu, ja en vois kuvitella elämää yksin. Mulla on aina ollut hirmu paljon kavereita ja ystäviä ja oon tullut toimeen eri ihmisten kanssa helposti - varsinkin viime vuosina - ja silti nyt, kun sisko häippäsee moneks kuukaudeks muualle, mulla on niin yksinäinen olo.
Eilen me istuttiin olkkarissa, mä nojatuolissa ja se sohvalla, ja katottiin toisiamme samalla kun itkettiin silmämme tyhjiks ja samalla naurettiin meiän surkeudelle, sille, ettei osata selvitä tästä ilman semmosia hassuja itkusessioita. Mutta kun oikeesti miettii, tulee mieleen kysymys, että miks ihmeessä me ei muka voitas itkeä? Kaikki mun sisarukset on mun parhaita kavereita, ne tuntee mut paremmin ku kukaan ei-perheenjäsen-kaveri, ja ajatus siitä, että kun kaks niistä vanhimmista on jo muuttanut pois ja nyt yks lähtee vielä Englantiin, saa kyyneleet silmiin nytkin. En haluu kuvitella sitä tunnetta, kun tuun keskiviikkona koulusta kotiin ja talo on tyhjä. Äiti ja isä voi olla kotona, mutta vaikka mä niitä tuhannesti rakastankin, talo on silti mulle tyhjä. Mä voin jo nyt kuulla sen hiljasuuden, mikä syntyy, kun mun sisko ei tuukaan alakerrasta halaamaan ja nauramaan mun kanssa asioille niin, että vatsaan sattuu. Sen sijaan mä varmaan romahdan siihen eteiseen ja itken vaan. Sisko tulee takasin, viimeistään helmikuussa, mutta siihen on niin paljon aikaa, sitä ennen on joulu ja uusvuos ja toka koeviikko, jolloin mä tarttisin sen tukea ja kannustusta. Sitä ennen on ne miljoonat illat, kun kuljen noi portaat tänne alakertaan ja vilkasen siskon huoneeseen, enkä nää vaatteita ympäri lattiaa tai petaamatonta sänkyä. Sitä ennen on ne miljoonat hetket, kun en haluis nähdä ketään muuta kuin sen tytön, joka ei ikinä petaa sänkyään ja viskoo vaatteita ympäri huonetta kun ei jaksa laittaa kaappiin. Siinä me ollaan ihan samanlaisia, niin kuin kaikessa muussakin.


Tää kaikki saa mut pysähtymään kaiken tän häslingin keskellä ja miettimään niitä jokaista ihmistä, joita ilman en vois elää. Alan miettiä ihmisiä, joita en tuu koskaan menettämään ja jotka aina tulee olemaan mun rinnalla, ja niitä, jotka on joskus tupsahtaneet mun elämäntarinaan ja jääneet jossain vaiheessa jonnekin matkan varrelle. Mietin, miten onnekas oonkaan ollut kun oon saanu tavata niin paljon erilaista porukkaa ja saanut mahollisuuden turvautua niihin vaikeina hetkeinä. Mä pohdiskelen sitä, kuinka moni todella tuntee mut läpikotasin ja hyväksyy mut täysin semmosena kun oon. Nykyhetken kavereista varmaan lähes suurin osa, mutta kuinka moni niistä voi tosiaan samastua muhun ihan täysin, tietää musta aivan kaiken, olla melkeen niin kuin olis minä? Mun sisarukset, ne on ainoat mun elämässä. Enempää en tarvikaan. Mä voin olla jopa kiitollinen, että niitä on kolme kappaletta, kun joillain ei oo yhtään. Mä siis toivon, ja uskonkin!!, että jokainen löytää elämänsä aikana ne, joille voi jokaista sanaa tarkottaen soittaa seuraavan Anna Puun biisin. 


sinä olet minä, enemmän kuin kukaan
kun sä lähdet maailmasta, tulen silloin mukaan


sinutta on tyhjyys,
sinutta oon vaan
lintu siivetön tai kala kuivan maan
sinä olet minä


sä kun olet rinnallani
voin vain nauraa ja kiittää


olet mulle autuus
ainutlaatuisin
vierelläsi kuljen minne menetkin


sinä olet minä


(Anna Puu: Sinä olet minä)




Tiiän, että vaikka mulla on ihanat muut sisarukset, jotka asuu kuitenkin muualla, maailman parhaat vanhemmat ja kaikki ihanat kaverit ja muut tärkeet ihmiset, tuun tuntemaan oloni niin yksinäiseks, kun keskiviikko koittaa. Tuun ikävöimään kolmen kuukauden aikana niin paljon ihmistä, jonka nään ekana aamulla ja vikana illalla. Ihmistä, jonka kanssa ei riidellä lähes koskaan. Ihmistä, jolle voin soittaa vaikka oltais samassa asunnossa, toinen ylä- ja toinen alakerrassa. Ihmistä, joka joskus vaan kattoo mua ja sanoo sulkuks (=SULONEN, jos joku ei ymmärrä tota maailman yksinkertasinta sanaa!!). Ihmistä, jonka kanssa voi laittaa stereot täysille ja riehua Sibeliuksen, musikaalimusan, Foo Fightersin tai J. Karjalaisen tahtiin. Ihmistä, joka on oikeesti minä.


Tää postaus nyt oli aika henkilökohtasta tavaraa, mutta halusin kirjottaa tästä jonnekin jotain. Musta on mielettömän ihanaa ja mahtavaa, jos teillä on myös sama fiilis jostain ihmisestä, jos te voitte kuvitella jonkun ihmisen nimen tässä tekstissä noiden "mun sisko" -ilmauksien tilalle. On niin hirmu tärkeetä, että sun vierellä kulkee elämän läpi ihminen/ihmisiä, joiden kädestä voit millon vaan ottaa kiinni - sillonkin, kun ne olis toisessa maassa, vaikka toisel puolel maailmaa.  

Ikävä

mä kelaan että kaikki taitaa olla kohdallaan,
mä taidan kuulua tänne,
mun täytyy kävellä näin,
mun täytyy kävellä näin,
kun jotain herää sisälläin
(Anssi Kela: Nummela)


10 päivää edellisestä raapustuksesta, sori! Syysloma tuli ja meni, se meni lloistavien ihmisten kanssa(!!), syksystä mukavasti nauttien ja sitä ikkunasta & ulkona katellen ja ihaillen :) Kohta tulee talvi ja vaikka mä rakastan sitäkin, oo kiltti älä tuu vielä. Tää syksy on ollu nimittäin jotenkin ihan mielettömän kaaaaunis enkä haluis luopuu siitä ihan vielä! Johtuu paljon tosta ruskasta ja muusta kivasta, mutta myös siitä miten paljon kivaa tää syksy on tuonu tullessaan, kaikki uudet ihmiset, uus koulu, uudet ajatukset, kokonaisen uuden maailman. Oh yeeees, I like!


Ku tässä pohdiskelin, mitä mä voisin tänne nyt kirjottaa pitkästä aikaa, mulle tuli vaan mieleen sana ikävä. Elämässä on tosiaan tapahtunu vaikka mitä koko kuluneen syksyn aikana ja vaikka oon siitä mielettömän innoissani ja onnellinen, en oo unohtanu koko sitä "edellistä elämää" joka oli ennen Sibistä ja viime kesää, jolloin tapahtu niin paljon. Kauheeta sanoa, että se kaikki vanha kuuluis jotenkin toiseen elämään, sellaseen, joka tuli ja meni eikä oo tulossa enää takasin. Sanon niin ehkä vaan siks, että siitä alkaa olla jo niin paljon aikaa ja uudet asiat on nyt ykkössijalla omassa mielessä! Silti kaikki entinen on koko ajan voimakkaasti mun kanssa minne mä ikinä menenkin. Kaikki, mitä menneisyydessä on tapahtunu, vaikuttaa nykyisyyteen ja tulevaisuuteen aina, vaikkei haluiskaan... se on hyvä, ja samalla joissain tapauksissa maailman rasittavin & tyhmin totuus.


Edellinen vuos, ysiluokka, oli mun tähänahtisen elämän paras vuos. Mä tajusin vihdoin (onneks jo ysin syksyllä!!) kuinka loistavia ihmisiä meiän luokka oli täynnä. Saatiin vuodessa rakennettua lähes kaikkien luokkalaisten kesken mieletön yhteishenki ja suurimmasta osasta niistä tuli mulle ihan elintärkeitä kavereita. Leirikoulu & leirikoulujatkis keväällä oli vuoden parhaat kokemukset, sain niistä sellasia muistoja, että mikään ei voi koskaan saada mua unohtamaan niitä. Sen lisäks oli ripari & viime kesänä isosena olo ysivitosten riparilla, kolmen viikon kielikurssi Saksassa heinäkuussa ja paljon muuta, mitkä teki edellisvuodesta parhaan. Vaikken mä todellakaan uskaltanut uskoa siihen, näyttää pahasti siltä, että tästä vuodesta on tulossa yhtä hyvä, ellei parempi. En tiiä mikä tuuri muhun on osunut kun saan uuestaan nauttia mahtavasta vuodesta!!


Silti, vaikka nyt lukion ekalla kaikki onkin ihan yhtä hyvin ku ysillä, mulla on ikävä kaikkea sitä, mitä mä sain viime vuonna kokea. Yks hyvä esimerkki on, jos nyt kukaan viime vuoden 9c:läisistä sattuis tänne blogiin kurkkaamaan, meiän menneet ruotsintunnit!! Ne tunnit oli sellasia, joiden joukkoon mahtu ehkä korkeintaan kaks tuntia jolloin mä en nauranut vedet silmissä niin, että vatsaan sattu. Hyvänä kakkosena tuli matikantunnit, joiden maikka ei koskaan varmaan selvii niistä traumoista mitä me loistavalla käytöksellämme annettiin... En siis kauheesti ihmettele, että kun näin sen maikan tossa pari viikkoa sitten leffassa, se kääns katseensa heti pois kun tunnisti mut ja mä meinasin reippaasti moikata!
Joskus vaan istun alas ja mietin hymyillen kaikkia viime vuoden muistoja, ja mielessä käy pieni suru kun tajuaa, ettei vanhoja aikoja koskaan saa takas. Mä pyrin kuitenkin aina muistamaan, että niistä pienistä ja isoista muistoista pitää olla kiitollinen eikä liikaa angstata sitä, että ne on vaan muistoja eikä tuu enää koskaan toistumaan. En antais ikinä pois mun ysiluokkaa ja siihen liittyviä muistoja, ehei, en ikinä, vaikka joskus ikävä niitä kohtaan sattuiskin aika paljon... onneks elämä on jatkunu yhtä onnellisena kun sillon 9c:n kanssa, joten voin muistella asioita hymyillen ilosena siitä, että uusia mahtavia muistoja tulee koko ajan lisää, vaikka sittenkin eri ihmisten kanssa. :))


Elämässä on (ainakin mulla) tullu myös eteen semmosia tilanteita, että joku ihminen on antanut sulle elämässä tosi paljon ja ollut iso osa sua, ja sitten kun menetät sen, ikävä sattuu niin paljon, että sitä on vaikea ees kuvailla. Mieleen tulee automaattisesti kysymys siitä, oliko ne hyvät muistot sen ihmisen kanssa niin hyviä, että niiden takia kannattaa kärsiä ikävästä - vai olisko ollut parempi, jos sitä ihmistä ei olis koskaan tavannutkaan? Sillon ei olis saanut sitä kaikkea hyvää, mutta olis säästynyt pahalta. Kumpi siis vie voiton, hyvä vai paha?
Hyvä. Just nyt mulla on mieletön ikävä ihmistä, joka teki mut suurimmaks osaks semmoseks kun mä nyt oon (hyvässä ja pahassa). Joskus oon niin turhautunut, etten jaksa ajatella koko asiaa, ja joskus taas ikävä on niin iso, etten osaa muuta ajatellakaan. Tällaseen tilanteeseen on tullu törmättyä elämän aikana aika moneenkin otteeseen, mutta silti se jaksaa aina yllättää. Sitä tekis mitä vaan, että ikävästä pääsis eikä tätä tuskaisempaa tunnetta varmaan ookaan - siks en ihmettele, miks monet ihmiset luovuttaa ja alkaa toivoa, ettei olis koskaan tavannutkaan sitä ihmistä, joka ikävän on aiheuttanut. Mun mielestä, ja vain ehkä mun mielestä, ikävälle ei saa antaa liian suurta valtaa. Vaikka tekis kuinka mieli laittaa kajarit huudattamaan surullista musaa ja hautautua peittojen alle itkemään ikävän murtamana, älkää tehkö sitä, sillä mitä järkeä siinä oikeestaan on? Mitä siitä hyötyy? Vaikka ikävä sattuiskin paljon ja tuntuis repivän sydämen irti, sä et häviä yhtään mitään, jos jaksat hymyillä ja ottaa innolla vastaan uusia kivoja juttuja. Hymyileminen auttaa pääsemään ikävästä yli nopeemmin kuin se sänkyyn kuoleminen angstimusan soidessa taustalla. Uskokaa huviksenne.


Kaikilta ihmisiltä, joita mä joskus ikävöin, mä oon oppinut ihan mielettömästi. Monien kavereiden kohdalla oon esim oppinut, mitä on todellinen ystävyys, kuolleet sukulaiset on opettaneet nauttimaan elämästä jne. Ja kun mä joskus istun alas, laitan sitä vähän surullisempaa musaa soimaan ja mietin ihmisiä ja asioita, joita mulla on ikävä, mä keskityn siihen kaikkeen hyvään mitä ne toi tullessaan mun elämään. Kaikilla asioilla on tarkotuksensa, mä uskon siihen vahvasti. Niin myös niillä ihmisillä, jotka joskus vaan tuntuvat piipahtavan teiän elämässä ihanina, mutta jättävät sittenkin teihin pahat arvet lähtiessään pois. Jos sellasten tarkotusta ei vielä tajua, sen tulee ymmärtämään myöhemmin. Mä voin pitää tätä vaikka lupauksena teille. :)


Keeeeeeep on smiling! :)
Sisu


so much of me
is made of what i learned from you
you'll be with me
like a handprint on my heart
(Wicked: For Good)

ens vuonna Espanja... que?

Näin vähän tylsemmän muotoisena iltana rupesin lueskelemaan vaihdossa olevien ihmisten blogeja ja huhhuh miten mun aivot täytty Espanjasta ja mun tulevasta vaihtarivuodesta, johon on enää 10 kuukautta (saman verran kuin aion siellä viettää). Tuntuu ku siihen olis ikuisuus mut samalla mielessä on koko ajan totuus siitä, että lähtöön on vaan alle vuos. Ihmiset, mä lähen vuodeks Espanjaan, ihan toiseen maailmaan ja elämään toisenlaista elämää - voiks se olla totta?


Mä mietin usein, että miten oikeen päädyin tähän. Mä en tykkää valehtelusta, joten totuus tulee tässä, vaikka se saisikin kaikki (myös mut itteni!) nauramaan: neljä vuotta sitten mä innostuin Serranon perheestä ehkä vähän liikaakiin. Mä kiinnostuin ennen kaikkea Espanjan kielestä, kulttuurista ja ihmisistä niin paljon, että halusin päästä kokemaan sen kaiken läheltä. Mä olin jo pitkään haaveillut vaihtariksi lähdöstä ja Serranot (ihan tosi, siitä sarjasta tää kaikki lähti!!) sai mut tajuamaan, että Espanja olis mulle se oikea paikka. Ja kyllä, saa nauraa sille, että joku tv-sarja voi vaikuttaa ihmiseen niin paljon, mutta loppujen lopuks mä haluan kiittää, että sitä sarjaa ikinä edes näytettiin Suomessa - ilman sitä mä en luultavasti olis vaihto-oppilasjärjestön listoilla lähdössä elokuussa 2011 kohti Espanjaa.
Syynä ei nyt tietenkään ollut pelkkä Ylen tv-sarja, se vaan sai mut ensimmäistä kertaa huomioimaan Espanjan muunakin kuin helteisenä maana jossain kauempana Euroopassa. Mä oon aina viihtynyt rauhallisissa, kauniissa paikoissa, ja kuva pienestä kaupungista ihanien maisemien keskellä alkoi tuoda mieleen aika usein ajatuksia Espanjasta, Italiasta tai muusta vastaavasta paikasta. Serranot oli saaneet mut rakastumaan espanjan kieleen niin paljon, että Espanja vei Italiasta voiton ja yhtenä iltana sanoin äidille, että mä lähen sinne vaihtoon, se on mun unelma, jonka aion toteuttaa. Kolme viikkoo Saksassa kielikurssilla vahvisti vielä sen, miten kiinnostunut oon elämisestä vähän aikaa ihan toisessa kulttuurissa. Ja nyt, pitkän unelmoinnin ja ihanien kuvitelmien jälkeen mä todella oon lähdössä vaihtoon ja heh, sitä ajatellessani mä en voi muuta ku hymyillä :)


Mitä mun ajatuksissa sitten tällä hetkellä liikkuu? Pelottaako mua, jännittääkö mua, oonko ihan valmis jo lähtemään, enkö jaksa oottaa - huh, ajatukset on välillä niin sekasin, etten itekään tiedä! Se nyt on ihan varmaa, että KYLLÄ, mua pelottaa ja jännittää ja oon aivan paniikissa! Mutta samalla mulla on niin mielettömän hyvä fiilis ja mä tiedän sydämessäni, että mulla tulee olemaan siellä ihanaa ja vaikka mä joudun jättämäänkin lähes koko elämäni ja kaikki elintärkeät asiat Suomeen vuodeksi, mä oon valmis lähtemään. Tätä mä oon halunnut ja haluan vieläkin - ehkä jopa enemmän nyt, kun tiiän pääseväni!
Mikä mua pelottaa? Monikin asia! Päällimmäisenä mielessä on varmasti se, että en oo vielä lukenut Espanjaa ja vaikka meenkin sitä iltalukioon keväällä pari kurssia opiskelemaan, ekat pari kuukautta tulee siellä Espanjan maalla olemaan aikamoista hapuilua kun kieli ei varmaan oo kauhean hyvin hallussa! Mä kuitenkin odotan innolla sitä kun saan katella, kun ne espanjalaiset yrittää vääntää mulle englantia, missä ne tunnetusti ei kauheen hyviä ole. :) Mua myös jännittääkö, osuuko mun ja sen perheen kemiat yhteen ja voinko mä tuntea ne omaks perheeks sen vuoden ajan, nimittäin perhe ja perhesiteet on aina olleet mulle tärkeintä elämässä ja mä toivon, että voisin kokea samanlaista yhteenkuuluvuutta siellä kun täällä mun oman perheen kanssa (tosin mä tuun tuskin missään ikinä tuntemaan ihan yhtä vahvaa yhteenkuuluvuutta kuin ihan ikiomien perheenjäsenieni kanssa...). 
Kaikki sosiaalisuuteen liittyvät asiat - kuten just perhe tai vaikka uudet kaverit! - ei kuitenkaan jännitä mua liikaa, sillä mä tiedän, kuinka sosiaalista ja puheliasta porukkaa espanjalaiset on. Mä uskon vahvasti, että mut otetaan innolla porukkaan ja tuun olemaan siellä ku kotonani :) Näin ei tietenkään aina käy, mutta mulla on vaan semmonen tunne, että Espanjassa käy, ja haluun uskoa ja tehä sen ite maholliseks!


Vaihtarivuosista yleensä puhutaan niin, että ihmiset lähtee sinne ettimään itteään, kokemaan uutta ja oppimaan näkemään maailmaa eri tavalla. Noita mäkin oon sinne menossa tekemään, vaikka oon paljon kokenutkin ja tunnen itteni aika hyvin. Mä oon kuitenkin aina valmis näkemään uutta, nimittäin mä rakastan nähä maailmaa, erilaisia ihmisiä ja kulttuureita jne :) Ollaan matkusteltu perheen kanssa aika paljon ja joka ikinen matka on ollu aina mieleenpainuva ja tärkeä kaikin puolin. Musta tuntuu, että täst Espanjan pikku "matkasta" tulee luultavasti myös aika mieleenpainuva ja mä todella toivon, että positiivisella tavalla! :)


Huh, sitten pitäs ajatella sitä, miten tuun ikävöimään Suomea. Mä oon henkeen ja vereen Suomi-ihminen, rakastan tätä maata enkä vois kuvitella asuvani tulevaisuudessa perheen kanssa missään muualla. Että jos mä löydän sielt Espanjasta jonku Guillermon nii saa luvan tulla tänne!! Mut voi kauheeta, oon koko ajan esim kotiutumassa Sibikseen enemmän ja enemmän niin, että en tiiä, miten vaikeeta se lähtö tulee olemaan. Mä haluun sydämeni pohjasta lähteä, mutta olis samalla ihanaa, jos sais elää samaan aikaan elämää myös Suomessa. Perhe ja kaverit, voi kauheeta, en voi ees kuvailla miten ikävä mulle tulee, tiiän sen jo nyt. Vaikka mulla tulis olemaan Espanjassa kuinka ihanaa, mun elämä täällä on myös niin tärkeetä ja onnellista, että ikävä tulee olemaan mieletön. Mutta niin ku vaihto-oppilashaastattelussa sanoin, mä aion selvitä ikävästä yhdellä periaatteella: mä tuun saamaan siitä vaihtarivuodesta niin paljon, että ei sitä voi ansaita ilmaseks. Enkä nyt puhu pelkästä rahasta vaan myös siitä, että se ikävä tulee olemaan pieni maksu siitä kaikesta ihanasta, minkä tuun vaihtarina kokemaan. Mikään ei oo täällä ilmasta, tiesittekö. :) Mutta kaikki lauseet, mitä kaverit ja perhe on sanonu, kuten "miten me tullaan selviimään yhestä vuodesta ilman sua, Sisu" tai "tuntuu jo nyt ihan mahottomalta että sä lähet sinne ja me jäädään tänne" saa mut tuntemaan sen ikävän jo nyt ja välillä se on niin kova, että en oo ihan varma, selviänkö siitä... pakko on selvitä!


Äsken kattelin netistä kuvia Espanjasta ja tuli hinku alkaa kuunnella taas senkielistä musaa ja katella kaikkia sarjoja ja leffoja. Oon ihme Espanja-fiiliksissä nyt, aivot ei pysty ajattelemaan melkeen mitään muuta! Kun tuun takas, (mä rukoilen, että) osaan täydellisesti espanjan kielen, mulla on kansainvälisiä kavereita ja paikka toisessa maassa, mihin voin aina mennä ja tuntea itteni kotoisaks sielläkin! :)


Okei, semmosta vuodatusta tänään. Tästä aiheesta tuun varmasti puhumaan toistekin ennen ens vuoden elokuuta... Espanja, here I come!

all over town

what do you see when you see me
the very same thing that makes you bitter

so you'll say all these outrageous things, that's what you do

yes, but you're no poet man

you just want everyone looking at you

so i'll show no frown

Rakkaat ihmiset, miks maailmassa on epäaitoja ihmisiä? Miks on semmosta porukkaa, joka tekee asioita massan mukana ajattelematta omaa mielipidettään, kuuntelemalla muita ja toimimalla kuulemansa perusteella? Eikö tärkein mielipide oo just se, mikä ihmisellä itellään on - siihen ei mun mielestä muiden sanojen pitäis vaikuttaa. Mä tiedän, että tää on varmaan kliseisin aihe, minkä voi puhuttavakseen valita, mutta kun ollaan tätä just pohdiskeltu kavereiden kanssa ja se on jotenkin ärsyttävän kirkkaana mielessä.

Tiedän, että oon tässä blogissa kirjotellessani jo aika paljon hehkuttanut Sibistä, mutta vielä on pakko sanoa yks asia. Tiedättekö, mikä siinä koulussa on parasta? Sä voit huoletta tulla sinne ihan omana itsenäs ja sut hyväksytään semmosena. Viimeset puoltoista kuukautta, jotka siellä on ehtinyt jo olla, on ollut yhtä mun elämän parhaista ajoista. Mun ei tarvi muuttua siitä ihmisestä, mikä mä oon aamulla kotona, toiseks ihmiseks sillon, kun meen kouluun. On vaan aina se sama Sisu ja mikään ei vois tehä mua onnellisemmaks kuin pysyä aina samanlaisena, omana ittenäni. Rakkaat sibisläiset on mahdollistanu sen viimeinkin kokonaan!=) Se koulu on saanut varmistumaan just siitä, että mä kelpaan semmosena kun oon. Heh, siks me sitä kutsutaan kodiks ja turvapaikaks!

Miks semmosta fiilistä ei vois kaikki kokea, ihan missä vaan? Mä uskon vahvasti, ettei Sibis oo ainoo semmonen paikka, jossa voi olla täysin oma ittensä - mutta miks niitä paikkoja on kuitenkin ihan älyttömän harvassa? Keskiviikkona istuskeltiin pitkään Lepin kanssa Finnkinon tyhjässä aulassa (syistä, miks sinne päädyttiin, ei puhuta...) ja pohdittiin, mikä siinä aitona, omana ittenä pysymisessä on monien mielestä niin vaikeeta? Monilla on syynä se, ettei ne vielä itekään tiedä, keitä ne on - mut toisilla taas on vahva käsitys itestään, mutta ne pelkää, ettei se riitä. No, ne, joille aidot ihmiset ei riitä, ei ite ansaitse mitään aitoja ihmisiä ympärilleen.

Kaikkein hirveintä on, jos "pääsee" aitiopaikalle kattomaan vierestä, kun joku tosi hyvä kaveri joutuu sen tyhmän massan vietäväks, hukkuu sinne ja katoaa sulta kokonaan. Luulis, että yks kerta elämässä riittäis semmosen kokemiseen, mutta ei, vastaavia tilanteita tulee jatkuvasti lisää... how lovely.

Tää on vähän samaa asiaa ku oon ennenkin täällä raapustellut, mutta se on just niin isossa osassa elämää, että minne muualle siitä vois kirjottaa? Toivottavasti te ette ny vallan kyllästy! =)
Vuoden päästä mä lähen Espanjaan vaihto-oppilaaks ja sillon mulle tulee varmasti tilanteita eteen, joissa mun täytyy selvitä yksin, itsenäisesti. Onneks oon parin viime vuoden aikana löytäny itteni aika hyvin (jota Sibiksessä saa toteuttaa viimeinkin 24/7!) joten uskon, että tuun olemaan aika vahvoilla Espanjassa ja haluun uskoa siihen, että pärjään siellä. Espanjasta ja kaikista siihen liittyvistä tunteista ja ajatuksista voin kertoa kunnolla jossain postauksessa erikseen.


Mitä muuta elämään? Bongailen youtubesta uutta musaa ja kirjottelen nimiä ylös, ja kun pääsen kirjastoon, meen heti lainaamaan ko. levyt! Koeviikko loppu pari päivää sitten eikä siitä kokemuksesta voi sanoa muuta ku että vähän pimentoon jäi! Mutta loppujen lopuks mua vaan huvittaa, mut on luotu tekemään jotain muuta ku pänttäilemään liikaa aineisiin, jotka ei mua kauheasti hetkauta. Lukio läskiks -mottoa vois kuitenkin vähän ehkä muuttaa etten nyt ihan vitosrivistöltä näyttäviä todistuksia joka jakson jälkeen sais.


Nyt mä kuuntelen mielettömän kaunista biisiä, missä soi vaan pelkkä piano, ei laulua eikä siis mitään sanoja - ja silti se biisi sanoo niin paljon, tiedättekö. Mä rakastan tällasta mietiskelymusaa, kun voi vaan sulkee silmänsä ja miettiä kaikkea ilman, että kukaan tulee sun hetkinäiseen omaan maailmaan. Mä en voi kuvaillakaan, kuinka paljon mä rakastan sitä, kun mun ympärillä on ihmisiä - mut välillä, just tällasina hetkinä, musta on ihana olla yksin ja istua, miettiä, olla puhumatta, ilman että kukaan häiritsee. Tällasten hetkien ei tarvi olla pitkiä eikä niitä tarvi olla usein, mutta välillä kuitenkin. Sellasen saa ainakin viimestään sillon, kun menee illalla nukkumaan ja on hiljaa omassa huoneessaan, istuu sängyn reunalla ja kuuntelee musaa ja on sen pienen hetken jossain muualla. Ei mulla oo ollu vuosiin mitään tarvetta paeta toiseen maailmaan siks, että tässä maailmassa ei olis jotenkin hyvä olla - mä oon mielettömän onnellinen siitä, että oon tässä maailmassa!, mutta silti joskus tietyin väliajoin se toinen maailmakin tuntuu kivalta, lyhyen hetken. Toivottavasti joku tajuaa, mitä mä tarkotan...


Onpa tää sekava kirjotus. Mä oon tällanen.


Ajattelin, että voisin joihinkin postauksiin kertoa lyhyesti aina kivoimmasta viime päivinä tapahtuneesta asiasta tai hetkestä, jonka oon kokenut. Viikon sisällä on tapahtunut vaikka mitä mukavaa, mutta nyt mieleen tulee yks asia, jota tapahtuu itse asiassa todella usein, mutta silti se on aina yhtä kivaa. Olin eilen koneella ja mun sisko tuli huoneeseen ja pyys, että halaisin sitä. Halattiin monta minuuttia ja oltiin vaan hiljaa ja mua hymyilytti koko sen ajan kun mietin, kuinka paljon tykkään siitä ihmisestä. Ne, jotka tuntee mut hyvin, tietää kuinka läheinen perhe me ollaan.


Keep on smiling!=) mäki yritän!


Sisu

Vaikka illat tuhlaa, aamut antavat

(Otsikon biisi: Anna Puu: Kaunis päivä)

Mul ei oo kiire koskaan minnekään,
hoidan kaikki hommat hissuksiin.
Hidas ei oo hölmö, nopeet luulee vaan.
Vauhtii fiksuudeksi kai kuvitellaan.
Hidas ensin miettii päivän pari,
kun toiset laittaa heti tuulemaan.
Juoskoon kuka juoksee, mä nyt kuitenkin
taidan jäädä hetkeks istumaan.
Kauniita on pilvet ja koivut korkeat,
nekin tykkää lepuutella vaan.
©Anna Puu: Idän hitain

Heh, hassu viikko takanapäin ja vasta puolessa välissä mennään! Viikko alkoi pienellä angstauksella Lindan kanssa, kun haukuttiin toi vastakkainen sukupuoli maanrakoon. Ärsytti. Koeviikkokin on mennyt vähän sanoisinko hassusti, äikästä ja matikasta pääsen läpi (goodbye pitkä matikka, welcome lyhyt!), mut hissa jäi vähän pimentoon… Mutta päätin, että turha sitä on stressailla, olis tietenkin kiva päästä läpi, mutta jos ei pääse, uusinta on aina olemassa! Miks huolehtia turhia, kun voi olla huolehtimattakin! Sen avulla päästiin kai siitä tyhmästä angstauksestakin yli ja nyt on ihmeen hyvä fiilis, vaikka kello lähenee puolta yötä kun tätä kirjottelen (julkaisen sitten aamulla, jos tää on ihan kelpuutettavaa tavaraa blogiin, jonka laatu ei kyllä tähänkään asti mikään maan mahtavin oo ollut!), syynä ehkä huominen vapaapäivä. Huomenna herään aikasin, talo on tyhjänä, keitän kahvia ja katon syysaamua ikkunan läpi ennen kuin lähen koululle (mistä lähin oon mennyt vapaaehtoisesti koululle hengaamaan, jos mulla on vapaapäivä? Maailmankirjat taitaa olla vähän sekasin. Sibis tekee hulluks!). Lauantaina pitäis päästä läpi mantsan ykköskurssista jota isompaa scheissea ei maailmasta löydy. Mutta ei stressiä, elämä hymyilee kaiken maailman scheissesta huolimatta!

Muutama asia hämmentää ja ajattelin niistä näin hiljaisena syysyönä jotain kirjotella ylös, vaikka tänään kun Tuomas kyseli kuulumisia ja sanoin, että menee paremmin ku hyvin, se käski kirjottaa siitä onnellisuudesta runon tai tarinan tai jotain vastaavaa. Ehkä kirjotankin, sitten kun oon saanut tän tyhjänpuhuvan tekstin valmiiks…

Niin. Hämmentävä asia nro 1: Tiedättekö sen fiiliksen, kun huomaatte, että hiljalleen jostain henkilöstä on tulossa teille ihan älyttömän tärkeä – mutta se käyttäytyy teitä kohtaan välillä tosi lämpimästi ja seuraavana päivänä oudon kylmästi? Se on saanut mut nyt miettimään, että mikä tekee ihmisille kaks puolta? Nykyään niin monessa ihmisessä on kuin kaks persoonaa: yhtenä päivänä ne on yhtä hymyä, ne nauraa ja tanssahtelee ympäri maailmaa, ja toisena ne ei muuta tee kuin itkee ja valittaa maailman epäreiluudesta. Okei, maailman iloisimmillekin ihmisille saa totta kai tulla angstipäiviä, mutta jos niiden mieliala vaihtelee päivittäin, se alkaa ihmetyttää. Eikö olis helpompaa, jos kaikki olis pysyvästi samanlaisia – silloin oppis itekin tuntemaan sen oman itsensä kunnolla, niin kuin viime postauksessa kerroin ite oppineeni. Mä en voi uskoa, että maailmassa olisi ihminen, jolle luonnollisesti kuuluis kaks eri persoonaa. Olkaa omia itsejänne ja pysykää sellaisina, maailma olis sillon järkevämpi paikka. Niin ette aiheuta muille ettekä itellenne harmaita hiuksia… näin pyytää nimimerkki Harmaita hiuksia löytyy, hehheh.

Hämmentävä asia nro 2: Huomenna, itse asiassa puolen tunnin päästä, alkaa lokakuu. Missä välissä ehti kesä loppua ja syyskuu alkaa ja mennä? Musta oli esim. aika huolestuttavaa, että me tänään Kampin alakerrassa, kaukoliikenneaseman aulassa (älkää kysykö mitä me siellä tehtiin, en osaa vastata!) istuessa alettiin puhua joulusta. Äsken oli juhannus! Ihan oikeasti, viimesen vuoden ajan aika on menny niin nopeasti, että yhtäkkiä tajuukin, niin kuin mä tänään, että mä en oo enää kesälomalla, en oo ollut pitkään aikaan, eka jakso on kohta mennyt ja lokakuu alkaa. Wait, what? Missä välissä mä olen ehtinyt tehdä mitä? Kohta on ens syksy ja mä lähen vaihtoon (Viva la España! tai jotain vastaavaa) ja mä mietin, että just äsken oli se hetki, kun mä istuin yöllä sängyssäni ja kirjotin läppärilläni jotain tyhjänpäivästä blogipostausta. Huhhuh. Tässä ajanjuoksussa ois sitten tarkotus yrittää nauttia kaikesta, mitä elämässä tapahtuu – ei mulla kohta riitä aika siihenkään! Pakko on riittää! Elämän tiimalasi sais hellittää vähän. Mä en usko olevani ainoa, joka sitä toivoo.

Hämmentävä asia nro 3: Miten syksy voi olla niin kaunis? Kukaan ei voi rakastaa ruskaa enemmän kuin minä, mä vannon! Nykyään jään melkeen joka päivä bussilla kotiin tullessani paljon aikasemmin pois kyydistä, ihan vaan siks että saisin kävellä ulkona ton ihanan ruskan ympäröimänä. Kattokaa nyt sitä! Ees maailman tylsin ihminen ei voi sanoa, että siinä olis jotain vikaa. Älkääkä nyt yrittäkö sanoa mitään siitä kylmyydestä! Saunassako meiän pitäis elää?

Hämmentävä asia nro 4: Mä voisin nukkua.

Heh, mua huvittaa aika paljon tää postaus, koska tässä ei oikeestaan ollut mitään järkeä, mutta niin ku blogin otsikko osottaa, ei mun elämässä paljon mitään järkevää ookaan. Sain ainakin joitain ei-tärkeitä ajatuksiani ylös, niissäkin on välillä oma pointtinsa!
Nyt kone kiinni ja pää tyynyyn, kuulokkeet korviin ja hetkeks toiseen maailmaan. Vaikka tässäkin maailmassa on mielettömän kiva olla. :)

Öitä vaikka lukisittekin tätä päivällä!

Sisu

Näin minä vihellän matkallani

(otsikon biisi: Scandinavian Music Group: Näin minä vihellän matkallani)

Voi kun toi syksy on niin kaunis. Tänään paisto aurinko, näin pitkästä aikaa yhen kaverin ja sitten sukulaisia. Nyt lagaan paikoillani ja kuuntelen musikaalimusaa (wicked, rakkaus!) ja heh, taitaa jälleen kerran olla sama fiilis, mistä viime postauksessa kirjottelin. Omituinen viikonloppufiilis. Tällä kertaa ei kuitenkaan angstaava, vaan vähän tyhjä olo, en oikein tiiä mitä pitäis tehdä. Tai voi kyllä tiedän, pitäs lukea koeviikkoa varten joka uhkaa alkaa tossa tiistaina... lukio läskiks -motto alkaa pään sisällä muuttua pikkuhiljaa idioottimaiseksi neronleimaukseksi mutta who cares, mua ei oo luotu pänttäämään, mieluummin teen omia, luovempia juttujani omalla tavallani. :) Sehän on elämässä tärkeintä, olla oma ittensä.

Siitä ajattelin nyt tähän jotain kirjottaa, vaikka se voi kuulostaa aika kliseiseltä... Oon onnekseni alkanut viimein huomata ja oppia tietämään, kuka mä oon, millanen luonne mulla on, mistä pidän ja mistä en. Kaikki aikuiset puhuu aina siitä, miten mullistavaa aikaa murrosikä nuorille on, kun ne etsii itteään ja siinä samalla kokee paljon uutta, negatiivista ja positiivista. Pienenä se tuntui jotenkin hassulta, että miten muka kaikille nuorille voi tapahtua niin, ettei ne muka ennen murrosikää kunnolla tiedä, ketä ne on - pakkohan kaikkien on tuntea oma itsensä, kun on sen kanssa joka ikinen päivä, tunti ja sekunti! Mutta nyt kun oon oikeasti haeskellut itteäni tässä murrosikävaiheessa, oon tajunnut, että aikuiset on aina olleet oikeassa, kun ne on varoitellut pieniä lapsia murrosiästä ja miten etsiskelevää aikaa se tulee olemaan. Huh, nyt alan oikeasti päästä sen prosessin päätökseen! Oon oppinut, ettei riitä, että oot ittes kanssa koko ajan, joka ikinen sadasosasekunti - sun pitää ne sadasosasekunnit käyttää siihen, että mietit, mitä sä itse elämältä haluat, välittämättä ympäriltä tulevista kehotuksista, paineista ja ongelmista. Nimittäin vaikka sä ootkin ittes kanssa koko ajan, ei tarkoita sitä, että oot omien ajatuksien kanssa - nuoren ympärillä on koko ajan niin paljon muuta porukkaa, että joskus jää liian vähän aikaa miettiä niitä omia asioitaan, tiedättekö.

Mä oon ihan tavallinen nuori - oon käynyt elämässäni läpi paljon ongelmia mutta saanut sitäkin enemmän hyvää. Nyt, kun mä välillä istuskelen yksinäni, mä usein tajuan, kuinka paljon oon elämältä oppinut ja vihdoin alkanut löytää sen oman, syvimmän itteni.

Mä en esimerkiks tykkää surusta, olin mä sitten ite surullinen tai jos joku mun lähellä on. Mutta loppujen lopuks oon saanut tietää tässä parin vuoden sisällä, että ei, suru ei oo pelkästään negatiivista: siitä oppii. On monia asioita, jotka on tehnyt mun surulliseks, mutta melkeen mikään niistä ei oo ollut tarkoituksetonta. Miettikääpä omia, huonoja kokemuksianne - onko teillä muka takananne jotain, mistä ette oo oppineet mitään, esimerkiksi arvostamaan hyvää tms.? En usko, että on.

Mutta vaikka mä en tykkää surusta, mä en vihaa sitä. Mun äiti on aina sanonut mulle, että ei kannata vihata mitään, siihen kuluu vaan turhaa energiaa. Siks mäkään en jaksa vihata mitään ja oon oppinut yrittämään poimia jokaisesta negatiivisesta asiasta jotain hyvää.

Mä rakastan nauttia eri asioista. Mä oon vähän sellainen omanlaatuinen tyyppi, mua sanotaan aika usein vähän yksinkertaseks (mut samalla ne toteaa, että oon siitä huolimatta ihan fiksu tyyppi!), mä esimerkiks saatan rakastaa sydämeni pohjasta joitain ihan pieniä juttuja, kuten vaikka sitä, että saan jonkun nauramaan tai sitä, kun sataa ja paistaa aurinko samaan aikaan! Rakastan sitä, kun ajetaan myöhään illalla jostain autolla kotiin ja istutaan mun siskon kanssa takapenkillä ja pidetään toisiamme kädestä kiinni, vaikkei puhuttais mitään. Mä rakastan ruskaa. Mä rakastan villasukkia. Mä rakastan kahvia ja Sisuja ja Pätkis-patukoita. Ei oo mitään nätimpää ku auringonnousu tai kynttilänvalo talvi-iltana. Ei tarvi tehä paljon, että miellyttäis mua. Musta on kivaa kattoa maailmaa ja kaikkea ilosin silmin. Pitää olla onnellinen, että on päässyt tänne. :)

Tän viikon viikonloppulagaus on positiivista luokkaa. :) Kun istun tässä ja naputtelen tätä Wickedin täydellisten kappaleiden soidessa kajareista, mulla on ihmeen hyvä olo. Mua hymyilyttää kun mietin, miten onnellinen oon. On paljon asioita, jotka saa mun pään sekasin ja vähän hämmennyksiin, mutta mikään ei voi ottaa onnea pois. Kokeilkaa samaa: istukaa alas, miettikää kaikkea hyvää ja pohtikaa, ootteko onnellisia. Jos ette oo, tehkää ittenne onnelliseks! Sillä kuka ei haluis olla onnellinen?

Mulla oli elämässä ajanjakso, jolloin olin melkeen kaikkea muuta ku onnellinen. Sitten päätin, että mä haluun olla onnellinen, ihan totta. Ja tein itestäni sellasen ja oon sitä vieläkin. Sen pystyy tekemään ite jos vaan oikeesti haluaa.

Heh, nyt meen ettimään kaakaota äidin kaapeista ja sitten meen soittelemaan kitaraa ja kuuntelemaan levyjä, mitä lainasin perjantaina kirjastosta. Postitalon musakirjasto, ah, mun taivas. :)

Yritän tänne raapustella lisää sitten kun ehdin, eli en varmaan vähään aikaan sen koeviikon takia... huoh. No pitää oottaa sitä fiilistä, kun se on ohi :)

Hyvää yötä!(=

Sisu

but because i knew you

i have changed for good

Wicked: For Good