Tyhjiä kahvikuppeja, päänsärkyä, kyyneleitä, huutoa, ikävää, pelkoa ja oloa, että en jaksa enää. Tyhjiä muovimukeja, ihmisiä ja auringonlaskuja, naurua, ilmaista juotavaa, pitkiä halauksia ja oloa, että nyt on ihan hyvä. Enemmän kahvia, sotkuinen koti, unettomia öitä, rakkautta, metron oransseja penkkejä, vauvan itkua, lisää halauksia, järviä, peltoja, metsiä. Paljon metsiä. Ajatuksia, että onko maailma ääretön, ja vastauksia, että kyllä, jos sinä ja minä ollaan yhdessä. No, ollaan sitten.
Vacías tazas de café, dolores de cabeza, lágrimas, gritos, añoranza, miedo y sentimientos, que ya no puedo más. Vacíos vasos de plástico, gente y puestas de Sol, risas, bebida gratis, abrazos largos y sentimientos, que ahora estoy bastante bien. Más café, una casa desordenada, noches sin sueño, amor, sillas naranjas de metro, un bebé llorando, más abrazos, lagos, campos, bosques. Muchos bosques. Pensamientos, si el universo es infinito, y respuestas que sí, si tú y yo estamos juntas. Pues estemos.
Taidan olla sekaisin. Kaikki heiluu ja pyörii ja tanssii päässä. Ei liian alkoholin eikä vähän unen takia. Ehkä siksi, että en tiedä, miten olla, tai ehkä siksi, että niin moni haluaa nähdä, tarjota kahvin ja kuulla kaiken. Kaiken mistä? Kaiken kaikesta. Kaiken yhdestä täysin eri elämästä jossain siellä, paikassa, joka vuosi sitten oli mulle vain kaupungin nimi. Ja kun ne katsovat kahvilassa ja odottavat, että kertoisin kaiken mitä siinä paikassa tapahtui, en tiedä, mitä sanoa. Ehkä, että opin kielen. Että opin uuden kulttuurin. Että opin tuntemaan ihmisiä. Ehkä, että opin elämään.
Estoy bastante perpleja. Todas las cosas se mueven y ruedan y bailan en mi cabeza. No por demasiado alcohol ni por poco sueño. A lo mejor porque no sé, cómo estar, o porque tanta gente quiere quedar, invitar un café y saber todo. ¿Todo de qué? Todo de todo. Todo de una vida distinta por ahí, en un sitio, que hace un año solo era un nombre de una ciudad para mi. Y cuando me miran en una cafetería y esperan que les cuente todo lo que pasó en ese sitio, no sé, qué decir. Quizás, que aprendí el idioma. Que aprendí una nueva cultura. Que aprendí a conocer a la gente. Quizás, que aprendí a vivir.
Juuri nyt kaikki, mitä päässä pyörii, on muistoja: kun itkit, koska minä itkin. Kun hymyilit, koska minä hymyilin. Kun elin elämäni parhaimman yön, nauraen ja itkien ja rakastuen ja ostaen sämpylän neljällä eurolla tingittyäni vähän, ja jakaen sen kaikkien kanssa, ja juosten hiekalla ja katsoen auringonnousua ja ajatellen jääväni sinne. Kun isot kokot paloivat silmien edessä ja kun tanssittiin keskellä katua. Kun se mies suuteli viimeisen kerran, ja kun sen jälkeen kaaduin pimeissä portaissa ja itkin vähän lisää. Kun lentokentällä liikkuvat ihmiset ja matkalaukut ahdistivat. Kun Espanja jäi ja sinä jäit ja te jäitte ja kun näin Suomen metsät ja Helsingin valot auton huuruisesta ikkunasta. Kun oma huone tuntui tyhjältä. Kun en äkkiä enää tiennyt, oliko kaikki todella tapahtunut vai ei. Oliko Espanjaa olemassa vai ei.
Ahora mismo todo lo que hay en mi cabeza, son recuerdos: cuando tú llorabas, porque lloraba yo. Cuando tu sonreías, porque sonreía yo. Cuando viví la mejor noche de mi vida, sonriendo y llorando y enamorándome y comprando un bocadillo de 4 euros después de regatear un poco y compartiendolo con todos, y corriendo en la arena y viendo el amanecer y pensando en quedarme ahí. Cuando las grandes hogueras se quemaron enfrente de nuestros ojos y cuando bailamos por la calle. Cuando ese hombre me besó por última vez, y cuando después de eso me caí en las oscuras escaleras y lloré un poco más. Cuando la gente y sus maletas en el aeropuerto me agobiaron. Cuando España se quedó y tú te quedaste y vosotros os quedasteis por ahí, y cuando vi los bosques de Finlandia y las luces de Helsinki desde la humeante ventana del coche. Cuando mi propia habitación me parecía vacía. De repente no estaba segura, si de verdad todo había pasado o no. Si España existía o no.
Maailman on pakko olla ääretön. Jos yhdelle pienelle ihmiselle tapahtuu niin paljon, ei kaikkien miljardien ihmisten elämät mahdu tänne. Maailma on loputon, niin kuin ikävä ja kahvintarve ja naurut ja itkut ja koulupäivät ja rahanpuute ja alkoholin täyteiset illat ja me kaksi.
El universo debe ser infinito. Si a una pequeña persona le pasan tantas cosas, no todas las vidas de las mil millones personas caben aquí. El universo es infinito, como la añoranza y la necesidad del café y las risas y los lloros y los días en el instituto y la falta del dinero y las noches llenas del alcohol y nosotras dos.
Joka päivä kaikki on paremmin. Ikävöin ja itken joskus, mutta täällä on paljon ihmisiä, jotka halaavat kovaa ja rakastavat ja saavat nauramaan niin, että sattuu. Ja täällä on metsiä, joissa voi hetken istua yksin, jos tekee mieli. Onneksi on paljon metsiä.
Cada día todo está mejor. Echo de menos y lloro a veces, pero aquí hay mucha gente que me abraza fuerte y que me quiere y que me hace reírme tanto que me duele. Y aquí hay bosques, donde puedo sentarme sola por un momento, si me apetece. Afortunadamente hay muchos bosques.
