Postista tullut Nyt-liite, äidin lähettämät villasukat, muutama hassu syksyn pudottama puunlehti kadulla, tunnin juoksulenkit, Scandinavian Music Group. Sähköpostit pieniltä serkuilta, harvat sadepisarat ikkunassa, naapuriterassilta leijuva tupakansavu ja 24 tuntia vuorokaudessa auki oleva kauppa. Keittiössä joka aamu odottava, valmiiksi keitetty kahvi ja hymy, kun kiitän siitä. Tyhmät tanssiliikkeet ympäri äidin makuuhuonetta. Sunnuntaipäivät, kun juodaan kahvia ja syödään suklaata ja ennustetaan kädestä. Äidin lahjottama vaaleanpunainen aamutakki ja ihminen, jonka kanssa voi maata sängyllä ja puhua pannukakuista. Temperamenttinen espanjalainen tyttö, joka sanoo suomeksi ”sinusta on paljon”. Venäläisaksentilla puhuva piano-opettaja, tortilla de patata, Google Maps ja oma auto pihassa omalla paikallaan, odottavat ihmiset Suomessa, apteekista saatavat mansikka-strepsilsit ja hiljainen bussiasema. Hassut suudelmat, videovuokraamo, eriparisukat, pitkät illat ja vielä pitemmät aamut. Espanjan kieli (ja se, että ymmärtää Serranon perhettä ilman tekstityksiä, hihi). Paksu peitto, postikortit ja isoisän huono käsiala, hyvät kyyneleet, juustokuu ja isän huonot vitsit tietokoneen kamerassa. Miriam. Vihreä karkkikauppa, jouluvalot kauppakadulla, queso manchego, yllättävät halaukset, oma tila. Hiljaiset keskustelut toisen pienessä huoneessa ja ilmaiset kakkupalat kahvilan kokilta.
Los placeres pequeños me hacen feliz.
Olen elossa ja elän ja teen hulluja asioita mutta nauraen ja nauttien ja laulaen ja ja ja ja. Kaikki on hyvin.
Ja kivointa on, että ne yllättävät halaukset tulee kuulemma siksi, että ne pitää musta niin paljon. Ja kivointakivointa on se, että ne pitää musta sellasena Sisuna kuin oon Suomessa. "Mee sinne Sisuna ja tuu Sisuna takaisin." Ollut mielessä joka päivä näiden tasan 3 kuukauden aikana.
Oon peittojen alla ja ikkunaan iskee sadepisaroita ja Paolo Nutini soi. Jos en olis eilisiltana istunut tuhannennen kerran ravintolan terassilla ja ihmetellyt ääneen että voiluoja on marraskuu ja mulla on mekko päällä eikä viluta, voisin nyt jopa kuvitella olevani Suomessa. Ehkä mulla on verhot kiinni hämäränkaipuun lisäksi myös siksi, etten halua vähään aikaan nähdä espanjalaista katumaisemaa. Kaikki on edelleen hyvin ja hymyilen joka päivä ja viheltelen matkallani (SMG), mutta pari viime viikkoa oon samaan aikaan halunnut olla Suomessa. Siellä elämä vaan jatkuu ja muuttuu vaikka niin toivoin, että kaikki olis niin kun ennen, kun palaan. Tiesin, ettei niin tulis olemaan, mutta toivoinpa silti.
Mutta onneks täällä tapahtuu kivoja juttuja. Kokemiani asioita: täydellinen aamu, jollon istun tuntikausia kattoterassilla aamukahvin kanssa ja kuuntelen norjalaista musiikkia ja täytän sillä iPodini ja ajattelen tuhannennen kerran että toi hassu sulkku ihminen mun vieressä on kyllä sellanen sielunkumppani että. Täydellinen ilta, joka on täynnä naurua ja tyhmiä juttuja ja nukkuvien naamaanpiirtämistä ja sänkyynteippaamista ja lisää naurua (hihi, ollaan todella 17-18-vuotiaita!). Hyppytunnit, jolloin tanssitaan koulun käytävillä ja puhutaan halloweenista, matikanopettajasta, Rammsteinista ja Disney-elokuvista. Hetket, jolloin makaan rättiväsyneenä äidin sängyllä ja kuuntelen sen rauhottelevia elämänohjeita ja stereoista soivaa itämaista musiikkia ja tunnen olevani kotona. Luokkakaverit ihmettelee luokan seinällä olevan kartan nähdessään, kuinka kaukana Suomi oikeasti on - ja niin se onkin - se ihana ja ikuinen koti on niinniin kaukana, mutta silti tunnen kodin täälläkin. Tää on vaan vähän erilainen koti, mutta koti silti.
Oon lukenut viisi tuntia kokeeseen päästäkseni siitä vaan läpi, epäonnistunut totaalisesti yrittäessäni kokata espanjalaista tortilla de patataa, katellut keskellä kaupunkia olevaa akvaariota, lähes kuollut ihanista kylmistä väreistä, joita kadulla kulkeva rumpusoittoryhmä sai mussa aikaan, rakastunut jääjogurttiin, istunut kokeessa, jossa opettaja huudattaa täysillä we will rock you:ta ja tanssii ja huutaa musiikin yli tehkää nyt sitä koetta vaan!, tallettanut laatikkoon ihanat junaliput Barcelonaan, kirjottanut toiveeni keltaselle paperilapulle ja ripustanut sen toivomuspuuhun, soittanut rahasta välittämättä Suomeen vain kuullakseni veljen äänen, istunut kahvilassa syömässä omia eväitä, tajunnut kuunnelleeni 3 tuntia espanjankielistä puhetta ja ymmärtäneeni kaiken, ja alkanut laskea päiviä jouluun.
Elämä siis hypähtelee eteenpäin ja on jo alkanut löytää arkeaan. Aamulla herään pilkkopimeästä huoneesta, mutta suihkusta tullessani on jo valosaa, koska aurinko on ehtinyt nousta. Keittiössä soi Michael Jackson ja Queen ja muut klassikot, ja hellan ääressä heiluu laulava nainen ja pöydässä juo kaakaotaan sulonen pikkupoika. Koulumatkalla ei puhuta saksalaisen kaksosveljen (lue: parhaan kaverin) kanssa muuta kuin se lyhyt keskustelu, kun se aina ekoissa liikennevaloissa kysyy miten nukuin. Muu matka on molempien omia ajatuksia ja välillä toiselle hymyilemistä, koska ei niitä sanoja aina tarvitse. Koulussa nauran ja ahdistun matikasta ja höpötän espanjaa ja opin jotain. Kotona odottaa lounas ja illalla löydän itteni kahviloista tai espanjalaisista kodeista tai pianotunnilta tai Skypestä. Ja kun illalla nukahdan, väsyttää mutta hymyilyttää.
Mutta silti joskus hymyn ja naurun lisäksi päästän muutaman kyyneleen - yleensä vaan kaks tai kolme kerrallaan, mutta silti muutaman, koska ikävä. Mitä ikävöin Suomesta? Omalla tutulla ostarilla kaiuttimista ikuisesti soivia typeriä ABBA-kipaleita, eteisen laatikosta löytyviä tuhansia villasukkapareja, Sibiksen ulkoportailla istumista, epävireeseen aina ajautuvaa kitaraa, Beatles-taulua, tilavaa keittiönpöytää, kuralätäkköjä, Kampin kaukoliikennettä(!), Vapianon kanapastaa, kaiken ympärillä kuuluvan puheen ymmärtämistä, Elisan naurua, Lepin keittiötuolia, Laurin viissenttisiä, kaikkia teitä, moccachinoa, jonkun odottelemista Stockan kellon alla, nelosratikkaa, Hirudoid Forte-mainosta ja viime kesää.
Tunnelma tänään: oon väsynyt siihen, että yksi ihminen ei pyydä anteeksi eikä kiitä, ja että oon liian heikko sanomaan asiasta (en kyllä täällä oo kertaakaan tuntenut itteäni heikoksi vaan yllättävän vahvaksi - ehkä siis oon liian kiltti sanomaan, niinkuin ne mulle sanoo). Oon väsynyt siihen, että virheiden seasta täällä ei osata nähdä onnistumisia. Oon väsynyt siihen, että olohuoneessa ei oo pianoa ja että tärkeisiin viesteihin ei saa vastausta. Oon väsynyt siihen, että en tuu näkemään lunta ja että tänään on kaupat kiinni, koska eilen espanjalaiset halus juhlia halloweenia. Oon väsynyt siihen, että täällä halataan kyllä mutta kukaan ei osaa rutistaa yhtä kovaa kun siskot - tai sitten en vaan tunne samoin muiden halauksista. Oon väsynyt iltapäivien helteeseen ja autojen hälinään ja jalassa olevaan hiertymään ja nakuttavaan herätyskelloon Nyt väsyttää kaikki sen verran, että epäonnistuessani kahvin keitossa ne pari lyhyttä kyyneltä ilmaantui taas. Mutta ne tuli ja meni ja ehkä huomenna mikään ei väsytä enää.
Nyt istun edelleen pimeässä huoneessa tukka takkusella nutturalla, kylmä kahvi pöydällä ja talossa on vihdoinkin hiljasta. Kohta voisin lähteä käppäilemään katulamppujen valoon ennen kuin pääsen avaamaan suomi-sana-arkkuni ja sanomaan Skypessä siskolle kaiken, minkä haluan ilman että tielle tulee kielimuuri tai sääntö olla kohtelias, aina. Koska välillä oon väsynyt myös siihen, että en voi sanoa sitä mitä ajattelen, vaikka olisi ehkä syytä huomauttaa jostain. No, siihen oon tottunut Suomessakin.
Egotrippi ja Pandan lakut pitää mut nyt suomalaisissa järjissäni. Ne myy täällä Pandan punasia lakuja!!
Rakkautta ja kiitosta, että jaksatte lukea vaikka postaustahti onkin mitä on! Ikävöin ja rakastan teitä eilen, tänä aamuna, nyt ja ens viikon maanantaina. Un beso & abrazo, Sisu
