miksi vain sinä näät mut niin paljon paremmin kuin muut

Musta on kiva, kun on joku, jota pitää kädestä kiinni.


hei pieni kerro mulle
miksi vain sinä näät mut
niin paljon paremmin kuin muut


hei pieni kerro mulle
mistä kaikesta sinut veistettiin
sillä sinä päivänä,
kun Luoja teki sinut
hän ei muuta tehnytkään


sinä se olet ihmeellinen
ollaksesi niin tavallinen,
pidän sinusta
siinä kaikki


hei pieni kerro mulle
miksi vain sinä näät mut
niin paljon paremmin kuin muut


(Dave Lindholm, Egotrippi, Anna Puu)

Mä haluan kävelemään tonne. Mä haluan hypätä soutuveneeseen ja soutaa pitkälle ja ajautua sitten hiljalleen aaltojen mukana rantaan. Siinä ajassa mä haluan soittaa veneessä kitaraa ja kirjottaa uuden kappaleen. Mä haluan unohtaa kaiken muun ja soittaa, soittaa, soittaa, soittaa vaan.


Nyt mä kuulen kuulokkeiden läpi vaimeasti loton juontajan, joka toivottaa suuret onnittelut voittajille, ihan niin kuin ne toivottaa kaikki joka viikko, ihan sama hymy kasvoillaan. Hiiri selailee vanhoja valokuvia, ja mä taidan olla jossain vanhoissa muistoissa. Löysin ton pari kesää vanhan kuvan ja haluisin lennähtää sinne nyt. Huomenna mä ainakin liitelen Saran kanssa laudalla mäkiä pitkin ja koitan sillä tavalla unohtaa hetkeksi kaiken muun. 


En mä tiedä, mikä ihme tarve mulla on unohtaa kaikki muu vähäksi aikaa. Haluunpahan vain.


Mulla on monia tapoja yrittää unohtaa kaikki. Kumiveneellä souteleminen tai nurmikolla makaaminen kesäisin, lumilautailu ja lumienkelien teko talvisin. Kaikkein paras tapa on se, että pitää jotain kädestä kiinni. Varsinkin silloin, kun mä pyydän sitä hiljaisella äänellä pysymään mun luona aina, ja se vastaa: "Mä en jätä sua ikinä."
Se oli lähipäivien kivoin hetki.

kirjoitan kirjeitä, ehkä joku vielä lukee sen

(Otsikon biisi: Don Huonot - Kirjoitan)


Ja taas on tullut voitettua yks hassu viikko. Sain käytyä pari kertaa leffassa (127 tuntia oli mieletön, huumoria lisäs vähän meidän vieressä istunut vanhahko nainen, joka istui koko elokuvan ajan paniikissa ja sieltä lähtiessään mutisi itsekseen jotain leffan sairaudesta. Meitä nauratti. Black Swan oli sitten aivan kamala, aa en todella suosittele tällasille heikkohermoisille kuin minä!), naurettua teatterissa ja sen jälkeen jatkoilla Lepillä, ostettua pari elokuvaa, kaaduttua jäiselle kadulle niin, että löin pääni ja äiti epäilee aivotärähdystä, mitä en halua uskoa, tanssittua Egotripin ja Maroon 5:n tahdissa, kadehdittua sitä, että siskot pääsi laskemaan Leville pariksi päiväksi, soitettua isoisän sotakavereiden vuosikokouksessa (voiko sulkumpaa olla kuin 80-90-vuotiaat miehet?), ansaittua 20 euroa ja laatikollisen suklaata... tapahtumarikas viikko, kerrankin. 
Sain myös maattua huoneeni lattialla ja tuijoteltua kattoon ehkä 10 vuotta sitten kiinnitettyjä muovitähtiä ja mietittyä vähän kaikkia ihmisiä, mitä elämässä tällä hetkellä on, ja sitä, mitä haluisin joillekin sanoa mutten osaa. Sitä varten oon sitten tähän postaukseen kirjotellut niitä "lyriikkakollaaseja" mistä viimeksi vähän vihjailin. Yritän niillä vaan kuvata tän hetkisiä tuntemuksia joitain ihmisiä ja ylipäätänsä maailmaa kohtaan. Joitain sanoja oon vähäsen muutellut tehdäkseni niistä vähän sopivammat.
 Nää on nyt vähän niin kuin kirjeitä joillekin ihmisille ja myös itelleni, ja kaikki voi niitä rauhassa lueskella jos jaksaa. Joskus on tiedättekö vaan niin tärkeetä saada kirjoitettua jotain ylös, vaikkei oliskaan varma, että se sanojen kohde niitä koskaan lukisikaan.




Kerrohan mistä mustat varjot nuo,
aina jostain tiensä minun luo tuntuvat löytävän,
mutta minä nousen vaikka putoan,
 "sinä se olet onnellinen ollaksesi niin surullinen"


Pian täällä ei ole ketään, paetaan autolla
lähdetään nyt,
jos käännyt katsomaan taaksesi, näetkö silloin eteen,
asfaltti on armoton alusta kompastua,
katoaa alta jalkojen kylmä maa


"Sinä se olet onnellinen ollaksesi niin surullinen",
mä piiloudun ja maalaan maailman mustaksi,
jokainen aamu nousen putoamaan,
 mutta minä nousen, vaikka putoan


En pelkää mitään enempää
kuin että maailma pysähtyy,
hitaalla taivaalla liikkuvat pilvet,
toivon etten lähde niiden mukana


(Egotrippi, Pariisin kevät, Anna Puu)


****


If I just lay here,
would you lie with me
and just forget the world?
We can see life hand in hand


So come and hold my hand, I want to contact the living,
stay tonight and just forget the world


There's a whole in my soul
by things unsaid and empty beds and bad behavior,
it's just a feeling that I have,
I just want to feel the home that I live in


It burns, burns, burns,
it's beyond me, 
I can not carry the weight of the heavy world
so come and hold my hand


(Robbie Williams, Maroon 5, Johnny Cash, Snow Patrol, Paolo Nutini)


****


As I sit and watch the snow
falling down
I don't miss you at all


I hear children playing,
laughing so loud
I don't think of your smile


Menetit minut kauan sitten
vedin hartiat korviin ja kävelin pois,
kävelin eteenpäin
eikä kukaan voinut mua pysäyttää


Nyt kysyt, olenko leikannut hiukseni
olenko muuttunut
en ole
löysin vain itseni, ilman sinua


(Norah Jones, Scandinavian Music Group, Pariisin Kevät)


****



Huomaatko kun tulee pimeää
Katuvalot ylle syttyvät
Tiellä rekat ohi kiitävät
On keko täynnä elämää


Kaukana kerrostaloissa
Ihmiset pienissä lokeroissaan
Puuhailevat juttujaan
Kato äiti mä en pidä kii


Hei varovasti nyt, tää hetki on hauras
Yksikin tuulenpuuska ja menetät sen
Varovasti nyt, tää hetki on hauras
Varovasti nyt tai sä menetät sen


Ihmiset kaupanjonoissa
Ihmiset liikennevaloissa
Moottoritiellä kohti kotiaan
Kaikilla kohdaltansa sama määränpää


(Egotrippi: Varovasti nyt)


****


Metsä palaa rajan takana
aamulla kaduilla on savua
ja aurinko kutistuu


Ollaan hiljaa, juodaan välillä kahvit
ja hymyillään


Sä oot hiljainen
kuin maaseutumaisema kesäyöllä,
kun on tyyntä ja usva leijuu veden päällä


Mikään ei milloinkaan voi olla kauniimpaa,
sillä päivä, se on kaunis


Ja silti haluan huutaa ja huutaa ja huutaa ja huutaa,
iltaisin pimeän jälkeen,
viisareiden rapina pitää meidät hereillä,
haluan huutaa
älä mene pois


(Scandinavian Music Group, Pariisin Kevät, Anssi Kela, Anna Puu)


****


Nyt haluun syödä jäätelöä ja juosta vihreillä pelloilla.

Sisu

here comes the sun

Mitä rakastan? Sateen kastelemia, auringon kuivattamia katuja, metroja, mekkoja, levykauppoja, kangaskenkiä, kahvia (huom kaikki helsinkiläiset: klo 9-11 Coffee Housesta mikä tahansa kahvi mukaan 90 sentillä, onko valittamista?), puukoruja, löysiä pipoja, iloisia kasvoja ja kangaskasseja. Scandinavian Music Groupia, Beatleseja, Egotrippiä, The Kooksia, Matt Simonsia, Midlakea ja Metrofolkia. Kesän odotusta, pieniä pikkutavarakauppoja, kumisaappaita ja nopeita raitiovaunuja sekä purjeveneitä satamassa, jossa vesi sulaa hiljalleen.
Noi kaikki muodostavat kevään, jota huomaan rakastavani päivä päivältä enemmän. Pian saan ostettua ratikkapysäkin viereisestä puukioskista lakritsijäätelökahvin ja voin mennä hörppimään sitä rantaan mattolaiturille. Voi, kun tykkään tästä paikasta, missä asun: puukioskeista ja jäätelökahveista, alikulkutunneleista ja hiljaisista bussipysäkeistä, pienestä kirjastosta ja kivasta merenrannasta. 

Sisu ja ajatukset ja pastellinväriset talot kapealla kadulla

Alkava kevät on ollut hirmu sekavaa aikaa. Kaikki on niin kivaa ja kaunista, ja silti välillä on iskenyt ihme väsymys ja epätoivo. En ymmärrä, mikä mua sinne alas vetää, kun ei oo mitään, mistä murehtia. Höh. Tänään onnistuin kuitenkin melkein koko päivän (kemian tuntiin saakka) pitämään hymyn yllä ja olemaan ilonen kaikesta, sillä oli ihana sää ja mulla oli moccachinoa ja Vansit jalassa ja rahaa ja kiva viikonloppu takana ja edessä. Ja nyt mä palauttelen sitä hymyä kattelemalla vanhoja kuvia, jotka on kivoja tunnelmansa takia, ja sen jälkeen katon kolme kuukautta sitten Kimiltä lainaamaani Pink Floydin konserttidvd:tä ja toivon, että vuorokaudessa olis 26 tuntia, että mulla olis enemmän aikaa nukkua ens yönä. Tai sitten hankin ne 2 ylimääräistä tuntia hakemalla taas rakkaasta K-Extrasta aamulla kupin kahvia, niin että virkeystaso pysyy edes jonkinlaisena.

Näiden hassujen kuvasarjojen lomassa ajattelin listata nyt ne 7 kiinnostavaa ja vähemmän kiinnostavaa faktaa itsestäni, kun Villasukkanen mut siihen tässä joskus haastoi (pientä mainostusta: jos haluatte lukea ihanan rehellisiä ja kauniita tekstejä, eksykääpä sivulle http://poemsofthewoolenstocking.blogspot.com!). Nyt luvassa on vaan 3 faktaa, loput 4 tulee myöhemmin, kun vaan ehin niitä pohtia!

1. Tunnen kaikki asiat hirmu voimakkaasti. Jos joku tekee mut onnelliseksi, tunnen sen onnen ihan fyysisestikin rintakehässäni (sitä tarkotan silloin, kun sanon että SYDÄN PAKAHTUU!). Sillon tulee olo, että haluaisin tehä kaikki maailman ihmiset yhtä onnellisiksi. Haluaisin pelastaa hymylläni kaikki, jotka jossain päin maailmaa itkee yksin tai yhdessä.

Yhtä voimakkaasti tunnen kuitenkin myös surun tai vihan, silloin harvoin kun niitä tunnen. Kun tapahtuu jotain kamalaa, saatan itkeä yksinäni tuntikausia niin, että koko kroppaan sattuu enkä meinaa nähdä sitä tunnelin päässä loistavaa valoa, vaikka kuinka siristelisin silmiäni. Ja kun suutun (mitä kunnon teinin tavoin teen yleensä vain vanhempiani kohtaan), mun todella pitää lukittautua huoneeseeni levyjen kanssa ja olla pitkään yksin ennen kuin saan rauhoitettua itteni.

Nää tunnekuohut ilmenee myös siten, että mulla on ihmeellisen iso empatiakyky. Jos joku läheinen itkee, mäkin useimmite itken. Jos jollekin tapahtuu jotain ihanaa, se sama ihanuus tapahtuu myös mulle. Tätä kaikki luulee aina hyväksi asiaksi, mutta vaikka on hyvä, että tuntee empatiaa, sen liikatunteminen menee jossain vaiheessa yli. En nimittäin tunne empatiaa pelkkiä läheisiäni kohtaan. Jos mä näen jonkun tuntemattoman itkemässä yksin puiston penkillä, saatan istuutua parin penkin päähän itkemään sen puolesta. Sen tuntemattoman itku voi tehdä mut surulliseksi päiväkausiksi enkä saa itteäni kovin helposti hymyilemään taas.

Tää empatia saa mut välillä elämään liikaa muiden ihmisten elämää ja joskus toivomaan, että voisin olla ihan pari päivää tuntematta yhtään mitään.

2. Mun on aina istuttava bussissa, ratikassa tai metrossa sellaiselle penkille, joka on kulkuneuvon oikealla puolella menosuuntaan päin katsoessa. Bussissa istun mieluiten kolmannella tai neljännellä rivillä keskioven jälkeen. Jos mä tulen johonkin julkiseen kulkuneuvoon ja kaikki oikean puolen penkit on varattu, tunnen ihmeellistä ahdistusta. Joskus vasemmalle puolelle istuminen tuottaa niin suuria vaikeuksia, että jään suosiolla seisomaan, vaikka koko vasen puoli olis tyhjä. 

Pyrin myös mieluiten aina kävelemään ihmisten oikealla puolella. Mun siskolla on sama juttu, ja kun kävellään ulkona yhdessä voidaan välillä näyttää vähän huvittavilta, kun kumpikin yrittää työntyä toisen oikealle puolelle... Autossa istuessa on sama oikean puolen juttu. En voi kuvitellakaan, miten tuskallista se tulee olemaan, kun saan ajokortin ja joudun istumaan vasemmalla puolella, kun kuskaan ihmisiä ympäri maailmaa.

Mä en todella tiedä, mistä tää oikeapuolisuus on tullut, mutta se rajoittaa joitain asioita ärsyttävän paljon!

3. Mulla on myös tyhmän koukuttava tapa tehdä pienet asiat neljä kertaa. Kun soitan ovikelloa, painan sitä kelloa neljästi. Kun pussaan jotain nopeasti, pussaan aina neljä kertaa. Harjaan hiukset aina läpi neljä kertaa, otan keittoa aina neljä kauhallista, huuhtelen maito- ja jogurttipurkit neljä kertaa, annan mikron piipata neljä kertaa ennen kuin vedän oven auki... Tää kumpuaa jotenkin siitä, että meidän perheessä on neljä lasta ja ollaan kaikki niin läheisiä. Tehdessäni asioita neljä kertaa mua hymyilyttää aina, sillä mietin sillon rakkaita sisaruksiani. Hassulta kuulostaa, mutta oon hassu ihminen!

Edelliset ja tulevat päivät koostuu illanistujaisista, yökylistä, teatteri-illoista, elokuvista, kahvista, Pink Floydista, pianotekniikan harjottelusta, kangaskenkien virallisesta käyttöönotosta, univelkojen voittamisyrityksistä, biisien kirjottelusta, lautailusta, mekoista ja hymyn ylläpidosta. Ens postaus koostuu lopusta 4 faktasta ja ehkä lyriikkakollaaseista: viikonloppuna käytin aikaani liittämällä eri kappaleiden sanoja yhteen ja tekemällä niistä omaan elämään liittyviä runoja. Heh, saa nähdä millasia niistä on tullut. :) Nyt syömään suklaakakkua hyvällä omalla tunnolla ja soittamaan pianoa.

Heh, isä puhui joskus viisaita: "Kahvissa tärkeintä ei ole maku, vaan se hetki, kun sen juo. Kahvi on hetki."

Otsikon biisi: The Beatles - Here Comes the Sun

Kahvikuva: http://www.iltalehti.fi/ruoka/2010081712199843_ru.shtml 

Muut kuvat omia

and we can see life hand in hand

Tänään on niin nätti sää ulkona, että haistan kesän. Istuin pitkään oman huoneen pöydän ääressä ja rallattelin kaiuttimen kanssa kilpaa Anna Puuta, ja tuntui kuin aurinko olis polttanut ihoa ikkunan läpi. Vilkaisin olkapäätä, eikä se punottanut, mutta ainakin tuntui siltä että olis! Enää muutama kuukaus niin paljaat askeleet kuumalla asvaltilla ja grillin savulta tuoksuvat kesäillat on taas eessä. Eikä tarvi yrittää ymmärtää, mikä on mooli tai luonnon valinta tai miten yhteyttäminen toimii. (Eikö oo säälittävää? Oon lukiossa enkä oo ikinä ymmärtänyt yhteyttämistä. Mutta miten vois ymmärtää yhteyttämisen, jos ei ymmärrä paljonkaan omasta elämästään? Mietinpä vaan.)


Mutta vaikka kesän odotus hipoo taivasta, voi talvi olla yhtä mieletön! Siitä oli täydellisenä esimerkkinä Italian reissu, jonka kuvat sain nyt vihdoin ladattua koneelle (anteekspyynnöt siis pitkästä postaustauosta!), niin että voin teitä niillä ilahduttaa. (Ja itteäni myös. Voi sitä naurun määrää, kun kattelin isän kuvaamaa videoita, kun tullaan siskon kanssa vähän omia reittejämme vuoren huippuja alas ja ensin mä kaadun niin, että lennän laudan kanssa kolme kertaa ympäri, ja sitten sisko seuraa perässä.)
Mutta jees, matka oli kaikin puolin sellanen, mitä siltä halusin: ihanat maisemat, säät, ihmiset, ruoka(!!), lautailut eikä liian pahoja loukkaantumisia. Kuvista nyt tulee selvästi ilmi noi, millaselta siellä näytti, kun tuli niitä rinteitä alas. Tuntui kuin olis elänyt jossain kuplassa siellä. Rakastan Alppeja ja sitä, että kaikkialla on vuoria ja lunta silmänkantamattomiin ja niitä saa tuijotella kaikki ne päivät. Viikko oli liian vähän siihen hommaan.

Kyllä tämmöselle pienelle tyttöselle kelpas näitä maisemia ihastella! :)

Jees, siellä sitä mentiin omia reittejämme! Etittiin mahollisimman paljon rinteiden reunoilla ja takana meneviä reittejä, joista kukaan ei olluy vielä mennyt. Ja vaikka siellä olikin lunta sitten niin, että lautaa oli välillä melko hankala ohjailla, niin jos pari kertaa pyllähti, se ei sattunut, koska LUMI OLI PEHMEETÄ! Kaikkein hauskinta oli se, miten nopeesti lauta liukui tollasta koskematonta lunta pitkin, oli ku olis formula-autossa istunut :)

 Välillä pysähtelin tosiaan vaan kattomaan maisemia ja isä sai napattua siitäkin kuvan!

 Alhaalla näkyy kylä, missä asusteltiin. Ja rakastin sitä kylää.

Yks pieni asia, mitä rakastan melkeen yhtä paljon kuin elämää, on kapeat kävelykadut. Ja vielä, kun katujen talot on vanhoja! En tiedä, mikä niissä niin paljon viehättää, mutta niitä kävellellessä voisin saman tien heittää kengät pois ja juosta mekko hulmuten niitä pitkin vaikka -50 asteen pakkasessa. Viime keväänä, kun oltiin myös Italiassa, silloin Toskanassa, sain toteuttaa tota hassua mekkoasiaa niissä ihanissa pikkukaupungeissa, joissa nykymaailman tyhmät tehdasrakennukset ja isot autotiet ei olleet vielä päässeet vaikuttamaan. Ah!

Illat kului siinä, kun käveltiin noita katuja pitkin ja oli niin lämmin, että pysty kulkemaan takki auki, ah! Rakastin katella niitä ihmisiä siellä, jotka pälätti hirveellä vauhdilla italiaansa ja näyttivät nauttivan elämästään siinä pikkukylässä.
Yhtenä iltana, kun sisko oli niin väsynyt, ettei jaksanut lähteä hotellilta, lähdin yksinäni kuljeskelemaan katuja pitkin. Mua hymyilytti hämärtyvä ilta ja ne ihmiset ja lämmin lopputalven ilma ja se, että jalat oli sopivasti kipeät päivän laskuista ja että pääsisin seuraavanakin päivänä taas laskemaan. Poikkesin ihan pieneen paikalliseen suklaapuotiin ostamaan suklaata, ja mieltä lämmitti sulonen hymy kaupan suloselta vanhalta omistajarouvalta, joka ilahtui mun pistäytymisestä, vaikkei meillä ollutkaan yhteistä kieltä. Pieni, mutta niin ihana muisto. Pienet asiat on suurimpia, ainakin mulle.

Lennettiin Suomeen Milanosta Frankfurtin kautta. Ennen Milanon lentoa oli aikaa vähän kierrellä sielläkin, ja himokulttuuri-ihmisinä äiti ja isä raahas meiät kattomaan Duomo-kirkkoa. Ja siinä se seisoo. Hieno oli kyllä, mutta suurin aika tolla aukiolla meni ärsyttävien pulujen väistelyyn, jotka saattoi lentää sentin päästä! Jos on pakko inhota jotain, mä inhoan lintuja! Olisitte nähneet sen paniikin määrän, kun juoksin niitä pakoon ja joka puolelta tuli lisää.

Reissu oli siis mitä ihanin ja voisin milloin vaan lähteä takaisin. Jälleen kerran sain kokea sen ilon tunteen, kun olin tyytyväinen itteeni alotettuani lautailun sillon 8-vuotiaana pikkutyttönä ja oltuani kärsivällinen sitä kunnolla opetellessani! Ja voi, jotkut teistä ei ehkä osaa ymmärtää, miten ihanaa lautailu voi olla. Mutta se vauhti, ne maisemat, se kunnon kohoaminen, se nautiskelu, KAIKKI SE, mitä lumilautailuun liittyy, on jotain niin ihmeellistä.
Oon pitkään harmitellut sitä, etten vaan osaa rakastua kunnolla. No, onneks voi aina rakastua omaan lautaansa, hehe. Sain sen neljä vuotta sitten enkä oo sen kanssa kaatunut kovinkaan pahasti kuin vain kaks kertaa, toinen pari vuotta sitten Itävallassa ja toinen nyt Italiassa, josta kuitenkin hammasta purren selvisin. Ekana päivänä meidän ollessa syömässä mun lauta karkas ja katos metsään, mutta onneks kaks hauskaa italianoa kävi ettimässä sen. Siinä ehti kuitenkin tulla jo paniikin kyyneliä ennen laudan löytymistä, sillä tuntuu kuin se lauta olis mulle toinen veli. En osaa selittää sitä tunnetta, mutta sen kanssa laskiessa vaan tuntee kuin olis sen laudan kanssa yhtä. Jos olisin kadottanut sen sinne tyhmään metsään, olisin voinut vaikka pitää sitä elämäni hirveimpänä menetyksenä. Tiiän, että tätä blogia lukee monet musiikin harrastajat, niin kuvitelkaa tää niin, että kadottaisitte tärkeimmän soittimenne! Sitten voitte ehkä ymmärtää. :) Onneks lauta kuitenkin löytyi ja italianot sai kyllä mukavan rahapalkkion ja suuren rutistuksen yli-innostuneelta äidiltä. Mä tyydyin vaan sanomaan grazie mille, ainoat sanat mitä italiaks ciaon lisäksi osaan.


Viime päivinä on tapahtunut muutakin kivaa. Meille tuli musiikkiopiston kautta asumaan kolmeksi päiväksi kaks espanjalaista tyttöä, joiden kanssa ehdin niissä muutamassa hassussa päivässä ystävystyä. Perjantai-ilta/yö käytettiin siihen, että vaan istuttiin ja väännettiin toisillemme englantia ja puhuttiin kaikesta - ne kertoi omasta elämästään Espanjassa ja mä omastani Suomessa, ja illan kuluessa uskaltauduttiin jopa kunnolla avautumaan toisillemme. Kuinka usein elämässä käy niin, että sä tapaat jotain täysin tuntemattomia, ihan erilaista elämää eläviä ihmisiä ja ystävystyt niiden kanssa hetkessä niin, että palaset vaan loksahtaa paikalleen? Just tällaset ihmeelliset tapahtumat tekee elämästä niin hassua ja niin ihanaa. 
Perjantaiyö oli kyllä tän viikon kohokohta, ehdottomasti. Muut päivät sitten menikin vähän vaihtelevasti. Milloin tästä elämästä tulis vähän selkeämpää, että oppis ymmärtämään joitain ihmisiä ja joitain asioita vähän paremmin? Toisaalta tää elämän pieni yllätyksellisyys pitää sen kivan jännänä. Mmmmmmm...


Ja se typerä Maroon 5:n keikka peruttiin. Peruttiin. Peruttiinperuttiinperuttiinperuttiin. Niin kuin Elton John peruttiin pari vuotta sitten ja niin kuin riparijatkis puoltoista vuotta sitten peruttiin ja niin kuin moni kiva asia perutaan. Sitäkin ihmettelen välillä niin syvästi, äh.


Nyt nousen ja kuljen kaks metriä sohvalle. Tein aamupäivällä läksyt ja kamppailin moolien kanssa ihan tarpeeksi niin, etten jaksa tehdä tänään enää mitään muuta kuin ravata koneen ja sohvan väliä. Vaikka tuolla ulkona onkin niin nättiä.


Kesäiltojen biisi:

Sisu


PS Päätin nyt vaihtaa ton blogin nimen, koska life of sisu on hih hyvin persoonaton. Sinä olet minä on se Anna Puun biisi, mikä kuuluu niihin biiseihin, joilla on mulle suurin merkitys. En tiedä, pysyykö blogin nimi nyt tollasena kuinka pitkään, mutta eiköhän se aika näytä.