mä oon invisible man

Joinain päivinä mä pelkään. En pelkää riitoja enkä maailmanloppua enkä kuolemaa enkä muita ihmisiä enkä niiden vihasia katseita. Pelkään itteäni - sitä, että se ihmeellinen olo, että olisin tän vuoden aikana löytänyt lopullisesti itteni ja oman persoonani, ei ookaan ollut todellista, vaan tyhmää toiveajattelua ja kulissia ja kaikkea kakkaa. Joskus oon varma, että se on ihan totisinta totta - ainakin niinä hetkinä, kun istun kahvilla uusien ihmisten kanssa enkä enää pelkää sanoa välillä outoja kommenttejani tai nauraa sille, mikä naurattaa vain mua eikä muita. (Tykkäsin siitä, ettö sain yhdeltä kivalta ja hassusti kiinnostavalta, uudelta ihmiseltä pöydän toiselta puolen pitkän, mutta hyväksyvän katseen, kun höpötin omiani taas kerran). Joinain päivinä silti pelottaa, että oon kuvitellut vain. Ne päivät on sellaisia, kun mä en halua tehdä mitään vaan jään kotiin, ja koko päivä kuluu siihen, kun en keksikään uutta tekemistä ja alan miettiä liikaa.
Just nyt mä en pelkää. Luotan siihen, että oon vihdoin tehnyt sen työn ja oppinut tuntemaan itteni kunnolla. Sunnuntaina vapun jälkeen saatan pelätä taas. Tai ehkä jo viiden minuutin päästä.


Menin papan mökillä laiturille ja tuijotin eteenpäin ja pysäytin maailman ajatuksissani pieneksi hetkeksi. Kuuntelin vaan sulavaa jäätä ja omaa hengitystäni ja mietin, olenko minä vai joku muu.

Ps. Äiti pesi mun lempi-kangaskassin ja siitä tuli liian valkonen, ihan ku se ei olis nähnyt maailmaa ollenkaan.


Otsikon biisi: Pariisin Kevät - Invisible Man

and i'm feeling so small against that big moon sky tonight

Tykkään siitä, että ulkona paistaa aurinko ja se on niin kirkas, että saa mustat tunnelitkin loistamaan. Tykkään siitä, että mulla on Pappagallon mangosorbettia (äiti sanoi "tänään on ihan sorbettipäivä!" ja osti sitä) ja stressiajatukset jossain tarpeeksi kaukana. Ja tykkään myös siitä, että HIFK on Suomen mestari. Siitä mä tykkään erityisen paljon.

Viikonloppuna katosin hetkeks muualle, isoskoulutusleirille. Sain hävittyä moneen kertaan kusetuksessa, pelattua ilmakiekkoa, hakattua pianoa ja rämpytettyä kitaraa ja lauleskeltua, valvottua pikkutunneille ja naurettua niin, että se tuntui kivalta. Lauantai-iltana mä tunsin jotain hassua: me istuttiin nuotiolla ja laulettiin ja meidän yläpuolella oli tähtitaivas, joka oli niin iso ja loputon, että mä tunsin olevani miljoona kertaa pienempi kuin ne minimaaliset tähdet siellä jossain kaukana. Painoin sen hetken tiukasti mieleeni ja oon ajatuksissani karannut koulun tunneilta sinne jo monta kertaa näiden parin päivän aikana.

(Päätin muuten, että vikan jakson kunniaks otan lukio läskiks! -moton taas käyttöön, jos joku vielä muistaa. Viime jakso oli semmosta panostusta, että olis Einsteinkin kalvennu mun järkevyyden rinnalla! Ainakin melkeen. Nyt mä en jaksa enää tehdä mitään, joten lasken päiviä päättäreihin. Tai laskisin jos jaksaisin laskea.)

Perjantaina mä jäin pois koulusta kipeilyn takia ja omistin pitkästä aikaa koko päivän musiikille. Olin edellispäivänä käynyt hakemassa The Swell Seasonin Strict Joy -levyn ja lennähdin toiseen maailmaan laittaessani sen vanhaan cd-soittimeeni ja upotessani säkkituoliin silmät kiinni. Kun havahduin takasin oikeaan maailmaan, aloin taas kerran miettiä sitä ihmeellistä tunnetta, mitä muutama hassu sävel voi saada aikaan. Puoltoista viikkoa sitten maanantaina menin veljen yliopisto-orkesterin konserttiin ja istuin siellä penkissä kädet jalkojen ympärillä pienessä käärössä ja nyyhkytin hiljaa, sillä tykkäsin niin paljon siitä, mitä ne kaikki soittajat sai mut tuntemaan. Mua väsytti ja olin juuri ennen konserttia kuullut hirveitä uutisia ja iltapäivällä aatellut kyseisen päivän olevan vähän huono konserttiin menoa varten, mutta loppujen lopuksi en olis voinut toivoa mitään parempaa tekemistä sille illalle. Kyyneleet valui ja mä pyyhin niitä vähän piiloon, etten joutuisi selittelemään niitä kaikille. Konsertin jälkeen kuiskasin kuitenkin veljelle niiden soiton saaneen mussa sen pienen hassun itkureaktion aikaan. Se hymyili mulle.

(joku nappas kuvan, kun oltiin viime kesänä Suomenlinnassa piknikillä ja eristäydyin hetkeks muista omiin maailmoihin virittelemään kitaraa Katan ja mun (huippu)lauluesitystä varten, joka sisäls muunmuassa Leevi and the Leavingsia, hehe!)

Ihmiset puhuu siitä, että ne uskoo rakkauteen tai ehkä Jumalaan tai muuhun uskonnolliseen tai iloon tai valoon tai kohtaloon tai sielunkumppanuuteen tai kahvin piristyskykyyn. Mä taidan uskoa noihin kaikkiin, mutta niiden lisäksi mä uskon myös musiikkiin, ehkä kaikkein eniten. Nimittäin musiikki, jos jokin, voi olla tota kaikkea: rakkaus, Jumala, ilo, valo, kohtalo, sielunkumppani, piristäjä (jopa kahvia parempi!). Musiikki saa ihmiset tuntemaan jotain, mitä ne ei tunne sillon, kun ne kävelee katuja pitkin ja katsoo maahan ja yrittää ajatella tulevaa päivää, tai kun ne lenkkeilee ja juoksee henkensä edestä pakoon jotain pahoja muistoja. Musiikki auttaa sut juoksemaan pakoon helpommin.

Alettiin vanhemman isosiskon kanssa soittaa huvin vuoks Schindlerin listan teemaa ja sekin saa kylmät väreet juoksemaan ympäri kehoa. Kun tuun koulusta kotiin ja ennen kuin alan harjotella pianoläksyjä, jotka on nykyään ärsyttävän tekniikkapainotteisia (se on ärsyttävää tällaselle, joka on aina nauttinut tulkintapuolesta enemmän ja jota on sen takia aina sekä kehuttu että kritisoitu rajusti...), otan Schindlerin esiin ja soitan niitä kauniita säveliä ja nautin vaan siitä, että saan tulkita, tuoda omat ajatukseni esiin ilman, että pitää sanoa mitään. Nimittäin päivä päivältä mä alan arvostaa yhä enemmän myös sanatonta viestintää. Se voi joskus olla voimakkaampaa kuin ääneen huudetut sanat, pelastaa katoamiselta maailmaan.

(Jennin upeeta taidetta, minä haihtumassa(ko) maailman valoihin)

Musiikin sisällä on tunnelmia, laidasta laitaan. Kun mua itkettää, voin kuunnella miten Elton laulaa 

sweet freedom whispered in my ear

you're a butterfly and butterflies are free to fly

fly away, high away,

bye bye,

someone saved my life tonight 

ja mä pelastun kyyneleisiin hukkumiselta. Kun hymyilen niin, että suupieliin sattuu, voin kuunnella Lennyn hoilaavan 

let's wander slowly through the fields

and touch the leaves that touch the sky

just you and I through the fields of joy


enkä kadota hymyäni päiviin.

En tiedä miks, mutta mä kuvittelen aina sen paikan, johon musiikki mut vie, yhtä kauniiks kuin taivas. Mitään kauniimpaa ei voi maan päällä olla kuin sinipunanen tai oranssihtava auringonnousun tai -laskun taivas. Lisäksi taivas on aina hirmu kaukana, niin kuin huomasin siellä leirillä viikonloppuna, yhtä kaukana kuin musiikin luoma maailma. Sinne jonnekin niin kauas voi helposti lennähtää, kun sulkee silmänsä ja kuuntelee jotain soitinta ja sen sulavia sävelenvaihtoja. Mä pidän eniten sellon, huuliharpun ja banjon soinnista.

Mulla on elämässä paljon ihmisiä, jotka tuntee mut hyvin, ja muutama, jotka tuntee läpikotaisin. Niiden lisäksi mut tuntee kokonaan musiikki. Musiikki nimittäin tuntee kaikki ne, jotka osaa antaa sille mahdollisuuden. Kliseistä puhetta, mutta mua ei ees huvita sen kliseisyys, sillä se on siitä huolimatta hassusti totta. Heh.

Aattelin nyt tähän loppuun taas tunkea biiseistä ottamiani sanoja ja sillä tavalla vähän ilmasta ajatuksiani musiikista, musiikille. Oodi musiikille eiku!

i'm all in you

where no-one can bother me

just me and my thoughts

sailing far away

you make me merry,

make me very very happy,

or you can play me a memory

that is sad and sweet

we're all in the mood for a melody

and you got us all feeling alright

because it's all about soul

and under the love is a stronger emotion

it happens to be you

(Jamie Cullum, Billy Joel, Kate Nash)

Ja kuvat siis Karon(?), Jennin, Krissen ja omaa käsialaa, toivottavasti ei tuu valituksia! Hypelkää kevyissä vaatteissa, ostakaa jäätelöä kioskista ja istukaa Senaatintorin portailla. Kesä tulee. 

asemalla kaikuivat kuulutukset kutsuna, jota pakoon ei pääse

Musta oli mukavaa, kun hyppäsin perjantaina ratikasta pois hakeakseni kahvin ja se myyjä hymyili mulle iloisesti, kun sanoin vain tavalliset sanat yksi tavallinen kahvi mukaan kiitos. Oli perjantai ja selkeä kevätpäivä ja se joutui olemaan töissä, ja silti se hymyili mulle iloisesti. Kun työnnyin kahvilan ovesta ulos ja lähdin kävelemään kotiin, hymy oli tarttunut muhunkin. Musta oli mukavaa mennä illalla tapaamaan kielikurssikavereita ja nauraa ujosti, mutta nauraa silti, sellaisten ihmisten kanssa, joita en ollut nähnyt puoleen vuoteen. Musta oli mukavaa kävellä alkuyöstä pysäkiltä kotiin, ja vaikka oli pimeää, oli kuitenkin katulamppuja ja mua hymyilytti katsoa niitä. En mä tiedä mikä niissä on, mutta mä tykkään katulampuista ja niiden oranssinkeltaisista valoista silloin, kun tyhjillä kaduilla on hiljaista ja mä olen niiden kanssa yksin. Musta oli mukavaa katsoa eilen sulavan lumen valuvan viemäriin niin, että se muodosti pieniä puroja ja muistutti mua hetkistä, kun ala-asteella kaivettiin saappaankärjillä hiekkaan teitä, joita pitkin vesi valui ja valui ja valui ja valui kohti viemäriä jonnekin ulottumattomiin.

http://weheartit.com/entry/8675802

Koeviikko on ohi ja yks jakso jäljellä ja sitten tulee kesä ja sitten syksy ja sitten Espanja ja sitten vuos siellä ja sitten paluu takasin ja sitten kaks vuotta lukiota ja sitten ylioppilaskirjotukset ja sitten välivuosi ja sitten pääsykokeet ja sitten opiskelua ja sitten naimisiinmeno ja sitten perhe ja sitten työtä ja sitten eläke ja sitten vanhainkoti ja sitten dementia ja sitten sitten sitten sitten. Miks mä alan yhden koeviikon loppumisen jälkeen miettiä kaikkea tätä? Tulevaisuutta, joka lähestyy koko ajan ja tuntuu välillä jo koputtelevan ovella. Mä iloitsin koko perjantaipäivän siitä, ettei tarvitse stressata mistään kahteen päivään – ja sitten juuri näiden kahden päivän aikana alan kuulla sen koputuksen, joka välillä yltyy oven hakkaamiseksi. Näköjään tulevaisuus haluaa tulla mahdollisimman pian, hypätä nurkan takaa tosta noin vaan ja saada pään sekaisin. Mä odotan tulevaisuutta, kivaa sellaista, mutta kun näin pieni tyttö istuu alas ja miettii sitä, se tuntuu niin suurelta. Suuremmalta kuin kahvilan myyjän hymy ja katulamppujen valo. Miten kaikki maailman ihmiset on vain uskaltaneet alkaa elää sitä tulevaisuutta? Mulla on olo, että mun tulevaisuus alkaa jollain tavalla jo Espanjassa. Siihen on alle viisi kuukautta. Alle viisi kuukautta tulevaisuuteen, alle 150 päivää, alle 3600 tuntia, alle 216000 minuuttia, alle 12960000 sekuntia. Ja ellen mä olisi ahdistunut ajankulusta liikaa muutama kuukausi sitten ja repinyt pattereita kellostani, viisari näyttäisi mulle nyt, kuinka sekunnit valuu pysähtymättä tulevaisuutta kohti kuin sulava lumi viemäriin.

http://weheartit.com/entry/8675765

Tällasina hetkinä mä pakenen pieniin hetkiin. Siihen, kun istuin ala-asteella parhaan kaverin kanssa koulun keinussa ja nimesin oman keinuni nimikirjaimieni mukaan ja paras kaveri teki saman omalleen. Siihen, kun kuulin ensimmäistä kertaa Midlaken Chasing After Deer -kappaleen ja rakastuin. Siihen, kun istuin sängyllä ja kattelin, kun vanhempi sisko tapaili kitaralla Pirates of the Caribbeanin tunnaria. Siihen, kun ajettiin yhtenä kesänä kotiin ja kuunneltiin kokoelmalevyä Jazzin legendat. Siihen, kun juutuin kaverin kanssa Sveitsissä lumilaudalla syvälle lumeen ja nauroin. Siihen, kun kuunneltiin Saksassa kavereiden kanssa mieletöntä ska-bändiä puistossa ja taputettiin tahtia. Siihen, kun istuttiin nasutusbileissä syksyn alussa laiturilla parin kaverin kanssa ja kuunneltiin, miten U2 pauhasi Olympiastadionilla. Siihen, kun istuttiin Kampin kaukoliikenteessä ja kaverit yrittivät ahtaa sisäänsä miljoona Arnoldsin donitsia. Siihen, kun Elton John aloitti keikkansa Benny and the Jetsin vahvoilla soinnuilla. Siihen, kun testattiin ysiluokan kanssa, kuinka monta ihmistä yhdelle ikkunalaudalle mahtuu. Siihen, kun istuin mummin haudalla ja lauloin sille iloisesti Stand by Me. Siihen, kun työnsin Italiassa oman sänkyni nuoremman isosiskon sängyn viereen ja kömmin peiton alle sen puristaessa mua kädestä. Siihen, kun isä osti ensimmäistä kertaa meille Kirkon ulkomaanavun Toisenlaisen lahjan. Siihen, kun istuin viime kesänä mökin kuistin portailla ja haistelin silmät kiinni grillin savua. Siihen, kun revin 8-vuotiaana joululahjapaperin jättipehmolelukoiran päältä. Siihen, kun annoin vanhemman siskon heittää mut harteiltaan veteen. Siihen, kun kattelin kaverin kanssa, miten naapurin koira söi meidän leipoman kääretortun. Siihen, kun katsoin ekaa kertaa Springsteenin konsertti-dvd:tä. Siihen, kun hyppäsin bussista ulos ja näin pitkästä aikaa kaverini odottelevan mua tien toisella puolen. Siihen, kun veli halasi mua ennen kuin lähti armeijaan monta vuotta sitten. Siihen, kun nauroin äikän kurssin näytelmille niin, etten saanut happea. Siihen, kun nukuin mökillä yksin aitassa ensimmäistä kertaa ja näin unta puhuvasta oravasta. Siihen, kun istuin Italian metrossa ja tunsin olevani elokuvassa. Siihen, kun laskin liukurilla takapihan äänivallia alas. Siihen, kun viimenen yläasteen Cooper loppui. Siihen, kun näin Tarja Halosen Sokoksen sukkahousuosastolla turvamiesten kanssa. Siihen, kun kirjotin ensimmäisen runon ja huomasin sen helpottaneen oloa.

Sanoin Laurille köpötellessäni sen kanssa torstai-iltana loskaisilla hiekkateillä, että haluisin valokuvamuistin. Silloin mä voisin muistaa kaiken viimeistä piirtoa myöten enkä koskaan unohtaisi mitään. Nimittäin enemmän kuin käärmeitä ja aseita ja kaatuvia puita ja lintuja ja pettyneitä katseita mä pelkään unohtamista. Pelkään sitä, etten muista kehen rakastuin ekaa kertaa ja että fanitin ala-asteella viimeiseen asti The Rasmusta. Mä en halua unohtaa huoneeni rumia tapetteja enkä reittiä musiikkiopistolle enkä isosriparin viimesen aamun auringonnousua. Siksi tulevaisuuskin pelottaa: kun tulee uutta ja uudet ihmiset ja asiat, alanko mä pikkuhiljaa unohtaa kaiken vanhan? Mä en halua unohtaa sen takia, että aika kuluu eteenpäin ja silmät saa lisää nähtävää ja korvat kuultavaa ja iho tunnettavaa. Mä haluan uusia muistoja, mutta pitääkö vanhojen kadota niiden takia?  

Tän pelon takia oon viikonlopun aikana maannut taas huoneeni lattialla, tuijottanut kattoon ja yrittänyt muistaa mahdollisimman paljon. Oon pyörinyt molempina öinä sängyssä nukahtamatta ja miettinyt pieniä hetkiä, jotka haluan pitää mielessä aina – koska mä pidän pienistä asioista, ja vielä ainakin hetken aikaa tulevaisuus tuntuu liian suurelta. No, ehkä tässä alle 3600 tunnissa ajatukseen jostain niin suuresta alkaa pikku hiljaa tottua.


Sovitaan, että tää oli fakta numero 5. Taidan pelätä vähän tulevaisuutta.
 

 http://weheartit.com/entry/8675552

(ja yks fakta vois olla myös se, että mäkin taisin sitten rakastua weheartit:n kuviin!)

Otsikon biisi: Egotripin Matkustaja, jos joku ei tunnistanut...

take this sinking boat and point it home

Mitä tein tänään? Heräsin, kun sisko tuli penkomaan mun vaatekaappia ja tais istahtaa hetkeks sängyn reunalle sanomaan jotain, mutta olin niin unessa vielä, etten tiedä, kuvittelinko vain. Tuntia myöhemmin heräsin uudestaan ja tein jotain historiallista: vedin lenkkeilykamat päälle ja lähdin juoksemaan loskakasoihin. Kunto oli niin huono, että hengästyin heti, mutta juoksin silti ja Jamiroquai lauloi kuulokkeissa I just want to run away, just want to run away, lala lalalala lala lalalala. Kun tulin kotiin, join vettä ja kävin suihkussa ja luin bilsaa ja soitin pianoa ja rämpytin kitaraa ja luin lisää bilsaa ja katoin Greytä ja juoksin ratikalle ja kävelin metrolle ja seisoin metrossa Axl Smithin vieressä ja opiskelin espanjaa ja istuin bussissa ja hain Etolasta siniset Hai-saappaat ja kävelin kilometrin kotiin ja nyt istun tässä ja huokailen, koska pitäis lukea lisää ja soittaa lisää ja tehä jotain hyödyllistä. Mutta sitten mä mietin, että miks pitäis tehä koko ajan jotain hyödyllistä - ehkä just nyt siks, että on koeviikko - mutta mulla on muutenkin aina se tunne, että mun pitäis olla tekemässä jotain tärkeetä sillon, kun en tee mitään. Odotan innolla ens viikonloppua, kun ekan kerran pariin kuukauteen mulla on kaks päivää, jolloin ei tarvi tehä yhtään mitään. Koeviikko on ohi ja viimeinen(!) jakso alkaa vasta maanantaina ja mulla on leffoja ja kavereita ja musiikkia ja siniset Hai-saappaat, joilla voin mennä hyppimään kuralätäkköihin.


Viikonloppuna koin ihania hetkiä, kun tuntikausia kierreltyäni kavereiden kanssa eri levy- ja leffakaupoissa osuin katseellani rakkauselokuvaan Once, jonka etukannessa oli ihana kitaraa kantava mies ja takakannessa kerrottiin sen olevan irlantilainen katusoittaja. Ostin kyseisen dvd:n sen enempää miettimättä (kyllä, irkut ja katusoittajat, varsinkin kitaristit, on mulle jonkinmuotoinen heikkous!) ja katoin sunnuntaina ja itkin, koska se oli jotain niin kaunista. Ihana parinsadan tuhannen budjetin indieleffa, joka kuvattiin kolmessa viikossa sen suurempia tehosteita ja kuvausvälineitä käyttämättä. Sen sijaan ne panosti musiikkiin ja suureksi yllätyksekseen nappas yhdestä biisistä Oscarin. Taisin itkeä tirauttaa silloinkin, kun kattelin niiden Oscar-kiitospuhetta. Mun oli vaan pakko kirjottaa tästä tänne, koska voi että, oon ollut kyseisen elokuvan lumoissa koko viikon eikä loppua näy ja mua hymyilyttää, kun vain vilkaisenkin tohon DVD-hyllyyn ja tiedän, että tuun omistamaan Oncen koko loppuelämäni. Ja nyt, jos meinaatte lukea tän postauksen loppuun, laittakaa tää kappale soimaan taustalle, koska tällanen musiikki ei voi olla rauhoittamatta ketään ja koska se saa ainakin tällasen tytön maailman pysähtymään muutamaksi minuutiksi. Tai sitten ihan vaan siksi, että se voitti sen Oscarin.

Oon ennenkin höpöttänyt täällä ikävästä, mutta pakko puhua taas, sillä se on jälleen mielessä tyhmän selkeänä. Mitä voi tehdä silloin, kun omistaa elämässä kaikki tarvittavat ihmiset ja silti kaipaa sitä yhtä tiettyä? Elin joskus aikoinaan semmosessa ihme kuplassa, mikä eristi mut onnellisuudesta ja silti jaksoin jatkaa, sillä se yks tietty ihminen oli siinä vieressä. Se jaksoin aina kysyä, miks mä en joskus hymyillyt ja miks kattelin aina vaan ikkunasta ulos sateeseen ja olin omissa maailmoissani. Mulla on edelleen sellasia kavereita, jotka voi tarvittaessa kysyä samoja kysymyksiä ja huolehtia ihan samalla tavalla, mutta se ihminen tunsi mut läpikotaisin ja siksi sen kysymykset oli aina niin erityisiä. Jonain päivänä, luultavasti ihan pian, muidenkin kysymykset tulee varmaan olemaan ihan 100% yhtä erityisiä, mutta vielä vähän aikaa kaipaan välillä sen viestejä ja soittoja. Ja sen hymyä ja sitä, kun sen silmät siristyivät aina, kun se nauroi. Ja se tykkäs eniten nauraa mun kanssa ja sain katella sen silmien siristelyä usein. Eikä tässä oo kysymys mistään entisestä poikaystävästä vaan entisestä ystävästä, joka on nyt vaan poissa, ei kuollut mutta poissa. 

http://weheartit.com/entry/6987207

Mulla on vielä ne neljä faktaa kertomatta, joista aattelin kertoa nyt yhden. Näitä on vaikea miettiä, siks ne tulee tällä tavalla pätkissä, hehe!

Fakta nro 4:

Mulla on tullut parin viime kuukauden aikana ihmeellinen halu pelastaa maailma. (Naurakaa vaan!) Mä en tarkoita nyt sitä, että musta pitäis tulla uus Jumala, joka tekee kaikista köyhistä rikkaita ja sairaista terveitä ja sotapäälliköistä siviilejä, jotka oppii nekin vastustamaan sotaa. Mulle kelpaa ihan toi nykyinen Jumala ja tiedän, että kaikkea tota maailmanparannusta ei voi toteuttaa. Mutta mä haluaisin auttaa edes yhtä ihmistä, joka ei saa apua. Se, että voisin auttaa edes yhtä täysin avutonta, tekisi ainakin mun ja toivottavasti myös sen autettavan maailmasta paremman. Ehkä mun ei tarvi pelastaa maailmaa, mutta mä haluisin parantaa sitä. Niin paljon, että välillä kun mietin tätä illalla sängyssä, mua jopa ahdistaa, kun tiedän olevani ainakin tällä hetkellä kykenemätön tekemään niin paljon kuin haluaisin.

Tän on saanut aikaan elokuvat ja ihmiset ja laulujen sanat ja runot. Itkin, kun katoin Kaunista mieltä - en vaan siksi että se oli niin hyvä elokuva vaan myös siksi, että tiesin maailmassa olevan satoja tuhansia samanlaisia skitsofreenikkoja kuin kyseisen leffan päähenkilö. Itkin, kun luin äikän kurssia varten Lapsisotilaan muistelmat ja tiesin maailmassa olevan tuhansia lapsisotilaita, joilla ei vaan ole muuta vaihtoehtoa kuin tappaa muita ihmisiä. Ja mä haluaisin auttaa. Nykyään ihmisiä autetaan niin paljon lääkkeillä, ja kasvettuani perheessä, jossa yks jos toinenkin haluaa olla lääkäri, mä tiedän, että lääkkeiden ja muunlaiseen lääketieteelliseen voimaan on hyvä uskoa, koska niiden vaikutus on tieteellisesti todistettua. Mutta jos mä pääsisin auttamaan skitsofreenikkoja tai sodasta toipuvia tai kehitysvammaisia tai anorektikkoja tai syöpäpotilaita tai masentuneita tai vain yksinäisiä ihmisiä, haluaisin auttaa ennen kaikkea puhumalla. Sillä mä voin omasta kokemuksestani sanoa uskovani tieteen ohella myös paljon puheen ja uskon voimaan. Kun on joku, jolle kuiskata ajatuksiaan omista traumoistaan, peloistaan tai sairaudestaan, maailma kirkastuu aina vähäsen. Ja mä toivon niin paljon pystyväni joskus kirkastamaan monien ihmisen elämää. Ehkä musta tulee jonain päivänä joku rauhanlähettiläs tai psykologi, jonka elämäntehtävänä on auttaa muita, tai kirjailija tai elokuvaohjaaja, joka saa teoksillaan muutkin ihmiset innostumaan toisten auttamisesta.

Mä en tiedä, miksi mulle on niin tärkeää tehdä jotain auttaakseni muita. Ehkä siksi, että ilman muutamia ihmisiä, ja sitä yhtä tiettyä, mä olisin voinut joskus kadota jonnekin kauas löytämättä tietä takaisin. Jos me pidetään yhtä, voidaan olla katoamatta. Tai sitten me voidaan kadota kaikki - silloin ainakin tehtäis se yhdessä.

http://weheartit.com/entry/8542874

what a difference a day made

twenty four little hours

brought the sun and the flowers

where there use to be rain

there's a rainbow before me

skies above can't be stormy

oh, what a difference a day made

and the difference is

you

(What A Difference A Day Made - Jamie Cullum version)

if there's a soulmate for everyone

Koeviikko pyörähti käyntiin, ja tuskailtuani pari tuntia matikan kokeessa otin bussin kotiin ja itkin silmät päästäni kattoessani tuhannennen kerran Notebookin (kaikille true romantikoille!). Saksan koe on huomenna ja jotenkin ajattelen sen olevan niin kaukana, etten saa aikaseksi kiivetä täältä alakerrasta ylös ja mennä selailemaan typeriä sanoja. Miks mä luen sitä kieltä? No, en kyllä tiedä miks mä luen espanjaakaan. Oon koko viikon saanut kuulla siitä, kun Kim sano mulle BUENOS AIRES ja minä tulevana Espanjan vaihto-oppilaana suomensin sen HYVÄÄ PÄIVÄÄ. :) Oli melko onnistunut olo!


Muuten ollut tavallinen viikko. Päivät kuluu hassun samanlaisina eteenpäin, ja välillä se muuttumattomuus tuntuu pitkästyttävältä ja välillä kivan turvalliselta. Tykkään ainakin siitä, että voin kävellä kangaskengät jalassa ja kun istun aamulla ennen kahdeksaa ratikassa, aurinko häikäisee ikkunoita niin, että kaikki kadut ja autot ja ihmiset näyttää kauniilta. On se aurinko hassu pallo. Tykkään siitä silloin, kun se nousee tai laskee, ja silloin, kun se ei polta liikaa.


Tiistaina koin jotain niin outoa, että se sai sydämen pysähtymään. Olin matkalla espanjan tunnille ja hypätessäni kiireessä metrosta pois Kampin asemalla ja lähtiessäni puikkelehtimaan ihmisten välistä rullaportaille, mun silmät osui parikymppiseen mieheen, joka istui aseman penkillä eikä mennyt sisään metroon. Jalat lopetti juoksun siihen paikkaan, ja mä jäin vain tuijottamaan sitä. Ja silloin se sydän pysähtyi. Se mies oli täsmälleen sen näköinen, sen ikäinen ja sen tyylinen mies, josta kirjotin vuos sitten novellin. Mun novellin mieshahmo istui metroaseman penkillä eikä mennyt sisään metroon. Mä näin miehen, jota en ollut koskaan ennen nähnyt ja josta olin silti kirjottanut tarinan. Mulle tuli olo, ettei se voinut oikeasti istua siinä - miten voi olla mahdollista, että sen kasvotkin oli samanlaiset kuin tarinan miehellä? Mä taidan olla tulossa hulluksi. Kun sydän lähti viimein pumppaamaan, sain taas jatkettua kävelyä, mutta olin päästäni pyörällä koko espanjan tunnin ja samalla koko loppupäivän. No, kai niitä ihmeitä tapahtuu.

http://www.top-ten-glasgow-guide.com/glasgow-subway.html

Haluisin olla niin kuin Allie ja Noah Notebookissa - mennä yöllä makaamaan keskelle risteystä ja vain kattoa, kun liikennevalot vaihtuu vihreästä keltaiseen ja punaiseen ja taas keltaiseen ja vihreään. Haluisin olla siinä jonkun kanssa, josta tykkään ihan hirveästi ja puhua jotain parilla sanalla tai vain olla hiljaa. Liikennevalot vaihtuis ja toimis meidän aurinkona, joka nousee ja laskee eikä polta liikaa.


En oo ikinä tuntenut  ihmistä, joka haluis samalla tavalla maata asvaltilla ja tuijottaa liikennevaloja. Oon tuntenut ihmisiä, jotka on vienyt jalat alta ja tehneet onnelliseksi, mutta kukaan niistä ei ole halunnut maata asvaltilla, tehdä kärrynpyöriä pellolla, juosta maailman ääriin ja takaisin, ajaa monta päivää putkeen aurinkoisia moottoriteitä pitkin vanhalla Ladalla, istua aamuvarhaisesta iltamyöhään metroasemalla ja katsoa ihmisiä, lukea runoja vanhalla ullakolla, juoda kahvia laiturilla, kieriä mäkiä alas, soittaa kitaraa ja laulaa Suomenlinnan lautalla, puhua tuntemattomille ratikkapysäkillä, katella yöllä autojen valoja ja liikettä, uida vaatteet päällä, soutaa soutuveneellä auringonnousuun, istua pihakeinussa ja hyräillä hiljaa. Joskus musta tuntuu, että mun omat toiveet on toisesta maailmasta kuin muilla, että kaikki ihmiset toivoo eri asioita ja se tekee meistä erilaisia. Notebookin kaltaset elokuvat saa mut miettimään, onko ihmisten sielunkumppaneita olemassa. Joskus oon uskonut siihen, että ihmiset ei rakastu sielunkumppaneihinsa vaan niihin, jotka täydentävät ihmistä ja tekevät sitä kautta onnelliseksi. Nykyään mä puhun sielunkumppanien puolesta. Koska vaikka ne ei toisikaan mitään uutta opittavaa elämään, ne ymmärtää sua ja loppujen lopuksi se on tärkeintä.

 Tiedän, että mun pitäis olla lukemassa ja soittamassa ja siivoamassa ja laittamassa ruokaa. Enkä saa tehtyä mitään. Siitä kertoo esimerkiksi ruokaa huutava vatsa, sillä en saa avattua jääkaappia ja tungettua pastoja kattilaan, ja oman huoneen lattia täynnä avaamattomia kirjekuoria, sillä en saa aikaiseks avata niitä. Haluisin juoda moccachinoa ja matkustaa noiden kuvien hetkeen, kun seistiin Pariisin Riemukaarella ja katsottiin, miten autot kulki muuttumattomasti pitkin Champs-Élyséetä ja sain kattoa niitä niin pitkään kuin halusin, illan vaihtuessa yöksi. Ja vaikka pelkään korkeita paikkoja, mulla oli silloin niin turvallinen olo, koska kaikki oli kivan kaunista. Joskus meen sinne uudestaan ja mulla on mun sielunkumppani vieressä ja se ymmärtää, miks haluan olla siinä koko yön.


Voisin päättää tän sekavan postauksen Notebook-leffasta ja -kirjasta kirjottamani äikän kolmoskurssin esseen kliseisiin sanoihin: Notebook antaa toivoa sille, että jokainen voi joskus löytää todellisen sielunkumppaninsa. Toivon ihan totta sitä hirmu paljon kaikille meille. :) Ehkä mun sielunkumppani on se, joka ymmärtää täysin, miten paljon sen yhden miehen näkeminen siellä metroasemalla muhun vaikutti.