minä ja madrid ja rakkaus

Istun espanjalaisessa huoneessa ja kuuntelen pihalta kuuluvaa jatkuvaa puheensorinaa, enkä oikeen tiedä, mitä pitäisi kertoa ja mitä jättää omiin ajatuksiin. Sen osaan sanoa, että tunnen itteni niin pieneksi Madridin isoilla aukioilla ja meluisassa keskustassa - ja sitten pujahdankin yhdelle kaupungin miljoonista pienistä, kapeista kävelykaduista ja tunnen olevani jotain suurta - se tyttö, joka uskalsi lähteä vaihtoon. Ja osaan sanoa myös sen, että rakastan Espanjaa.

Kahvi on liian makeaa ja maito liian paksua ja täällä ei myydä Sisuja, mutta täällä on miljoonittain ihmisiä, jotka hymyilee tuntemattomille niin kuin aurinko näiden katujen yläpuolella. Ja täällä voi kulkea pelkässä kukkamekossa ja korkokengissä kahdelta yöllä ilman, että on kylmä, yhtään.

Mitä muuta? Joka aamu, kun odotetaan kavereita kadulla, sama espanjalainen mies tulee aamutupakalle tasan kello yhdeksän ja puhuu hymyillen, vaikka me ei ymmärrettäisi sanaakaan. Puistoissa uskovaiset kerääntyy yhteen omien soittimiensa soittamaan ja laulamaan hallelujaa, ja metron portaissa on aina sama mies myymässä sytkäreitä.


Suihkulähteitä on joka kadunkulmassa ja markkinoilla isot espanjalaismiehet huutaa uusia hintoja ja komeat vartijat iskee ruokakaupassa silmää. Naapurit esittelee asuntonsa tuikituntemattomille, eivätkä kadut hiljene koskaan, varsinkaan öisin.



Afrikkalaiset muusikot kulkee soittimineen väkijoukossa ja tekee musiikillaan kotimantereensa ylpeiksi. Terasseilla ei ole ikinä yhtäkään vapaata pöytää ja kukkakauppa on pienen torin kokoinen. Karkkikaupan sulkku myyjä kehuu silmiä kauniiksi ja pikkulapset viihtyvät ulkona keskiyöhön.

Yöllä maatessani sängyssä ja kuunnellessani ikkunan toiselta puolen kantautuvia ääniä ja tuulettimen huminaa Suomi tuntuu olevan jossain maailman toisella puolen - ja pienestä ikävästä huolimatta se ei tunnu pahalta, sillä ikävän iskiessä mulla on ihana espanjalainen kuusivuotias pikkuveli, joka tarttuu käteen ja antaa pusun poskelle.

Viikko ja yksi päivä Madridia takana, kaksi edessä, ennen kuin sanon adios kielikurssikavereille ja hyppään junaan kohti Alicantea. Aika kuluu nopeasti ja hitaasti, kaikki on ihanaa ja uutta, mutta samalla haluisin välillä päästä aloittamaan sen oikean elämäni siellä Alicanten kaduilla. Mutta mulla on kymmenen metrin päässä vihreä puisto, kädessä on parin euron rannekoru todellisilta espanjalaisilta markkinoilta ja illalla saan ehkä paellaa - täälläkin on siis nyt hyvä.

 

todellisuudentajuni hylkään

Yona laulaa vähän epävireisesti, yläkerrassa on hiljalleen täyttyvä matkalaukku, paidassa komeilee kahvitahra ja oon tänään säestänyt tärisevin sormin veljen kaunista sellon sointia, kuunnellut kampaamossa listaa kampaajan entisistä miesystävistä ja sanonut taas yhdet hyvästit yhdelle ihmiselle. Kahvikupissa hymyilee poikkeuksellisesti sinisilmäinen lehmä eikä Beatlesit, koska Beatles-muki on jäänyt pesemättä ja koska koko maailma on muutenkin päälaellaan. On keskiviikko ja sitten tulee torstai ja sitten perjantai ja sitten lauantai. Lauantai, jolloin pitäisi osata alottaa uusi elämä Espanjassa. Viisi minuuttia sitten se tuntui ihanalta, nyt liian suurelta ja pian pelottavalta ja jännittävältä ja unelmalta ja täydelliseltä ja kaikelta sekaisin. Kaikki on sekasin. En itke vaikka ehkä pitäisi, kahvi on kylmää ja pahaa, pidin tänään kaulahuivia 25 asteen lämmössä enkä ole vieläkään saanut vastausta ihmiseltä, joka vastaa tekstareihin aina heti.


Elämä on vuoristorataa, mutta silti mä elän. Viikon sisällä oon nauranut kylmässä saunassani ihmisten kanssa aamuyöllä vähän ennen auringonnousua, pelännyt Da Vinci Koodia rauhoittelevan ihmisen vieressä, tanssinut keittiössä odottaessani patonkia uunista, kävellyt yöllä kilometrien matkan nukkuakseni puolentoista tunnin yöunet kaverin kämpän kovalla lattialla, uppoutunut seuraavana aamuna kahvilan sohvalle ja herätellyt itseäni sangollisella kofeiinia, jäänyt sanattomaksi estääkseni itkun, tuntenut sairaan ihmisen tiukan kädenpuristuksen, ahdistunut ja nauranut päälle, puhunut ja kuunnellut kolme tuntia putkeen pientä ihmistä, jolla on niin suuri merkitys, hermostunut kengännauhoihin, rakastunut kaupan kassajonossa punareppuiseen pikkupoikaan, pessyt käsiä mutaisessa merivedessä kuun valossa, puhunut hetkeä myöhemmin syvättömiä kahden toisilleen tuntemattoman tyypin kanssa, halannut ihmisiä kädet kipeiksi ja kaiken päätteeksi päästänyt ihan vaan muutamat kyyneleet.

Ympärillä sataa, mutta silti kaikki näyttää kauniilta. Siltä tuntuu nyt - joo, juuri siltä.

korvalappustereoissani raikaa Rahmaninov

enää kykene olemaan minä en tunteeton

kykene en olemaan tunteeton

jää sulaa katuojaan

liikennemerkkiin nojaan

suljen silmäni, hengitän syvään

kasvatan uskoni kaikkeen hyvään

todellisuudentajuni hylkään

yona

katu täyttyy kuluvista koroista

Unettomat yöt saa aikaan sen, että istun sunnuntai-iltana jossain päin Helsinkiä ja huomaan, että puhun ihmisten kanssa samaan aikaan maailmanlopusta ja siitä, miten sanotaan espanjaksi tarvitsen lääkettä ruoansulatusvaivoihin. Pari tuntia myöhemmin mä istun keittiössä ja syön iltapalaksi mustikkapiirakkaa niin kuin Norah Jones My Blueberry Nightsissa pöydän päällä maaten.


Unettomat yöt saa aikaan sen, että jätän aamuyöstä kaksi kaveria nukkumaan olohuoneeseeni ja luen äänettömässä keittiössä sanomalehden auringonnousun valossa. Liian monen tunnin kuluttua istutaan oven kynnyksellä niiden kahden ihmisen kanssa ja katellaan, miten pieni tihkusade yrittää kastella varpaat ja koko pihan. Myöhemmin samana päivänä yritän unohtaa unentarpeen ja pyydän huvin vuoksi kahviini kermavaahtoa ennen kuin meen pöytään kuuntelemaan, miten nahkatakkiin pukeutunut poika kertoo elämänsä parhaasta keikasta. Neljän tunnin päästä halaan samaa ihmistä ja sanon nähdään vuoden päästä ennen kuin katoan taas Helsingin kaduille.

Unettomat yöt saa aikaan sen, että yritän nukkua paremmin kapealla patjalla siskon huoneen lattialla - ja aamulla puoliunessa tunnen, miten sisko tulee lattialle viereen makaamaan ja katsoo hiljaa ja pitää kädestä kiinni. Ja kuulemma päästää muutaman kyyneleen.


Unettomat yöt saa aikaan sen, että kuljen tyhjässä asunnossa pää tyhjänä huoneesta toiseen ja kaikki tuntuu puoliksi unelta ja yritän painaa mieleeni kaikki pienet yksityiskohdat, jotta muistaisin sen kodin tulevan vuoden aikana. Ja samalla laulan tärisevällä äänellä Yonan muka meen mihin meen, meen mihin meen.


Unettomat yöt saa aikaan sen, että huomaan aamukahvin olevan liian vähän ja se saattaakin helposti lisääntyä kello kolmen tai viiden tai kuuden kahviksi. Keittiön ikkunan takana seisova maailma tuntuu taululta enkä oikein osaa hypätä sen kehyksien sisään. Mua kutsuu toinen taulu toisessa maassa.

Unettomat yöt saa aikaan sen, että kun seison kadulla, jolla ihmiset vaihtuu minuutissa ja katusoittajayhtye yrittää saada ne pysähtymään, ja tiedän katsovani ihanaa ihmistä silmiin viimeisen kerran vuoteen - kaikki tuntuu silloinkin unelta. Miljoonien halauksien jälkeen kävelen Stockmannin kerroksesta toiseen ja vapisen ja itken vähän.


Unettomat yöt saa aikaan sen, että meinaan itkeä silloinkin kun rahat ei riitä levykaupassa. Ja mulle sanotaan, että katson koko ajan jonnekin enkä kunnolla minnekään, ja ne kysyy että mikä on. 


Ei mikään, haluaisin vaan sulkea silmät ja nukkua, ihan vähän.

katu täyttyy askelista

elämä on kuolemista

pane käsi käteen ollaan hiljaa

pyydä minut aamuteelle

anna vettä kuihtuneelle

nyt on elokuu ja minä olen viljaa

en ilosta itke en surusta itke,

jos itken niin itken muuten vaan

ja muualla oon,

ennen kuin huomaatkaan

(Juice)

Onneks Helsinki on kaunis joka päivä - se täyttyy askelista ja kuluvista koroista ja ihanista ihmisistä ja tän tytön tyhjistä ajatuksista.

when nighttime wasn't meant for sleep

Vanhat valokuvat, vanhempien sänky ja siskon laulu tuntuu turvalliselta, kun sade hakkaa peltikattoa ja ikkunan takana ukkostaa taas. Turvalliselta tuntuu myös edestakaisin heiluva juna, pienet koristellut kahvikupit papan luona, keskustelut ja nauru keskiyöllä omituisessa pusikossa harvinaisen ihanan ihmisen kanssa, auringonlasku kalliolla ihmisten ympäröimänä, entisen kaverin tapaaminen sattumalta ilta-auringon värjäämässä ratikassa ja kauniit sävelet, joita oon saanut vihdoin taas pianosta ulos. Veljen bändin kitarat, sellot ja saksofoni vanhan auton vanhoista stereoista tekee myös maailmasta turvallisen - ja täydellisen.


Enkä mä täydellisessä maailmassa osaa pelätä sitä, että 16 päivän päästä lähden. Otan matkalaukun ja kitaran ja itseni ja lähden elämään kuin espanjalaiset, vuodeksi. Oon nähnyt, miten omia ja muiden poskia pitkin valuu kyyneleet, jotka huolehtii ikävästä jo nyt. Mutta vaikka tiedän tuntevani ikävää, en pelkää. Äiti joskus opetti pienelle tytölleen, että turhin asia maailmassa on pelko. Se vie voimat, muttei auta. Siksi istuessani hiljaa sohvalla ja katsoessani yhtä elämän tärkeintä ihmistä silmiin, joka kyynelehti pelosta, kuiskasin älä pelkää. Sitä kuiskaan itellenikin joka päivä. Koska vaikka joskus onkin pimeää, aurinko on silti siellä jossain, ja tähdet ja lamput ja rakkaus myös, jotka nekin valaisee kaikkia teitä, joita pitkin ihmiset kävelee varovaisin askelin.

Aion kirjotella tänne kokemuksia Espanjasta, mutta en tavalliseen vaihto-oppilaan tyyliin sopeutumisesta, kielen oppimisesta ja koti-ikävästä. Mieluummin kirjotan siitä, miltä espanjalainen kahvi maistuu ja onko auringonlaskut siellä samanlaisia kuin täällä - pienistä asioista, sillä pienet asiat on yhdessä suuria, ainakin tän pienen tytön elämässä.

Tänään täytän 17 ja kohta lähden kukkamekossa juomaan kahvia, syömään kakkua, tanssimaan heinäpellolla ja haistelemaan, miltä maailma tuoksuu 17-vuotiaana. Kaulaan pujotan siskolta lahjaksi saadun medaljongin, jonka sisällä on kuva meistä ja naurusta. Mua naurattaa se nytkin. Ulkona tuulee ja aurinko hymyilee ja Thomas Dybdahl laulaa pianon kanssa - voi että, päivät on kauniita.