Sinä olet minä

Päivät ne vaan tulee ja menee, kaikkee tapahtuu ja jossain välissä tekis mieli vähän hengähtääkin. Huh, viime viikonloppuna oli ykkösristeily ja sekin sujahti hetkessä, niin hauskaa ku oli!!, ja eilen illalla kun mä menin rättiväsyneenä nukkumaan olisin halunnu nukkua päiviä, viikkoja ja kuukausia. Sen sijaan tänä aamuna piti taas herätä ja tajuta, että edessä on yks syksyn rankimmista viikoista.


Joka ikinen kerta kun mä kuljen noi portaat tänne alakertaan ja vilkasen siskon huoneeseen, nään avonaisen matkalaukun, vaatteita joka puolella huonetta, passin pöydällä, tyhjentyneitä laatikoita ja kellon, joka raksuttaa koko ajan eteenpäin lähestyen keskiviikkoaamua, kun mun sisko ottaa noi kamansa ja lähtee kolmeks kuukaudeks Englantiin. Ja mä jään tänne. Miks mä jään tänne, kun se lähtee toiseen maahan, niin pitkäks aikaa?
Oon ihminen, jolle on tärkeetä olla lähellä ihmisiä, oli ne enemmän tai vähemmän tärkeitä. Oon koko elämäni ollut kiinnostunut ihmisistä ja niiden maailmoista, kaikesta mitä niiden sisällä tapahtuu, ja en vois kuvitella elämää yksin. Mulla on aina ollut hirmu paljon kavereita ja ystäviä ja oon tullut toimeen eri ihmisten kanssa helposti - varsinkin viime vuosina - ja silti nyt, kun sisko häippäsee moneks kuukaudeks muualle, mulla on niin yksinäinen olo.
Eilen me istuttiin olkkarissa, mä nojatuolissa ja se sohvalla, ja katottiin toisiamme samalla kun itkettiin silmämme tyhjiks ja samalla naurettiin meiän surkeudelle, sille, ettei osata selvitä tästä ilman semmosia hassuja itkusessioita. Mutta kun oikeesti miettii, tulee mieleen kysymys, että miks ihmeessä me ei muka voitas itkeä? Kaikki mun sisarukset on mun parhaita kavereita, ne tuntee mut paremmin ku kukaan ei-perheenjäsen-kaveri, ja ajatus siitä, että kun kaks niistä vanhimmista on jo muuttanut pois ja nyt yks lähtee vielä Englantiin, saa kyyneleet silmiin nytkin. En haluu kuvitella sitä tunnetta, kun tuun keskiviikkona koulusta kotiin ja talo on tyhjä. Äiti ja isä voi olla kotona, mutta vaikka mä niitä tuhannesti rakastankin, talo on silti mulle tyhjä. Mä voin jo nyt kuulla sen hiljasuuden, mikä syntyy, kun mun sisko ei tuukaan alakerrasta halaamaan ja nauramaan mun kanssa asioille niin, että vatsaan sattuu. Sen sijaan mä varmaan romahdan siihen eteiseen ja itken vaan. Sisko tulee takasin, viimeistään helmikuussa, mutta siihen on niin paljon aikaa, sitä ennen on joulu ja uusvuos ja toka koeviikko, jolloin mä tarttisin sen tukea ja kannustusta. Sitä ennen on ne miljoonat illat, kun kuljen noi portaat tänne alakertaan ja vilkasen siskon huoneeseen, enkä nää vaatteita ympäri lattiaa tai petaamatonta sänkyä. Sitä ennen on ne miljoonat hetket, kun en haluis nähdä ketään muuta kuin sen tytön, joka ei ikinä petaa sänkyään ja viskoo vaatteita ympäri huonetta kun ei jaksa laittaa kaappiin. Siinä me ollaan ihan samanlaisia, niin kuin kaikessa muussakin.


Tää kaikki saa mut pysähtymään kaiken tän häslingin keskellä ja miettimään niitä jokaista ihmistä, joita ilman en vois elää. Alan miettiä ihmisiä, joita en tuu koskaan menettämään ja jotka aina tulee olemaan mun rinnalla, ja niitä, jotka on joskus tupsahtaneet mun elämäntarinaan ja jääneet jossain vaiheessa jonnekin matkan varrelle. Mietin, miten onnekas oonkaan ollut kun oon saanu tavata niin paljon erilaista porukkaa ja saanut mahollisuuden turvautua niihin vaikeina hetkeinä. Mä pohdiskelen sitä, kuinka moni todella tuntee mut läpikotasin ja hyväksyy mut täysin semmosena kun oon. Nykyhetken kavereista varmaan lähes suurin osa, mutta kuinka moni niistä voi tosiaan samastua muhun ihan täysin, tietää musta aivan kaiken, olla melkeen niin kuin olis minä? Mun sisarukset, ne on ainoat mun elämässä. Enempää en tarvikaan. Mä voin olla jopa kiitollinen, että niitä on kolme kappaletta, kun joillain ei oo yhtään. Mä siis toivon, ja uskonkin!!, että jokainen löytää elämänsä aikana ne, joille voi jokaista sanaa tarkottaen soittaa seuraavan Anna Puun biisin. 


sinä olet minä, enemmän kuin kukaan
kun sä lähdet maailmasta, tulen silloin mukaan


sinutta on tyhjyys,
sinutta oon vaan
lintu siivetön tai kala kuivan maan
sinä olet minä


sä kun olet rinnallani
voin vain nauraa ja kiittää


olet mulle autuus
ainutlaatuisin
vierelläsi kuljen minne menetkin


sinä olet minä


(Anna Puu: Sinä olet minä)




Tiiän, että vaikka mulla on ihanat muut sisarukset, jotka asuu kuitenkin muualla, maailman parhaat vanhemmat ja kaikki ihanat kaverit ja muut tärkeet ihmiset, tuun tuntemaan oloni niin yksinäiseks, kun keskiviikko koittaa. Tuun ikävöimään kolmen kuukauden aikana niin paljon ihmistä, jonka nään ekana aamulla ja vikana illalla. Ihmistä, jonka kanssa ei riidellä lähes koskaan. Ihmistä, jolle voin soittaa vaikka oltais samassa asunnossa, toinen ylä- ja toinen alakerrassa. Ihmistä, joka joskus vaan kattoo mua ja sanoo sulkuks (=SULONEN, jos joku ei ymmärrä tota maailman yksinkertasinta sanaa!!). Ihmistä, jonka kanssa voi laittaa stereot täysille ja riehua Sibeliuksen, musikaalimusan, Foo Fightersin tai J. Karjalaisen tahtiin. Ihmistä, joka on oikeesti minä.


Tää postaus nyt oli aika henkilökohtasta tavaraa, mutta halusin kirjottaa tästä jonnekin jotain. Musta on mielettömän ihanaa ja mahtavaa, jos teillä on myös sama fiilis jostain ihmisestä, jos te voitte kuvitella jonkun ihmisen nimen tässä tekstissä noiden "mun sisko" -ilmauksien tilalle. On niin hirmu tärkeetä, että sun vierellä kulkee elämän läpi ihminen/ihmisiä, joiden kädestä voit millon vaan ottaa kiinni - sillonkin, kun ne olis toisessa maassa, vaikka toisel puolel maailmaa.