light beneath the door, just enough to keep us warm

Eilinen postaus oli hassu stressinpurkaus ja stressiähän ei missään nimessä lisää se, että nytkin istun tässä enkä oo ettimässä itelleni huomista koetta varten laskinta, joka on ollut hukassa koko kurssin ajan... no, täytyy vaan toivoa, että minä ja Maol ollaan huomenna ylimpiä ystäviä. Kohta lähen ihmisten kanssa istumaan kirkolle nuotion ääreen vetämään ruokaa ja nauttimaan siitä, että siihen kokeeseen on vielä yli 12 tuntia ja että alle viikon päästä oon vapaa. Lauantainakin pakenen stressiä Porvooseen ja meen kattomaan yhden ihanan hassun ihmisen tanssitaitoa. (Mutta vaikka tää kuulostaa taas tavanomaiselta sluibailulta, on pakko sanoa, että oon mä lukenutkin! Sitä ei vaan vanhemmat osaa aina tajuta. Äh.)
Edelleen huutelen pääni sisällä kysymystä missä on loma, ja koska tänään oli tosiaan se hassu viimenen pianotunti, kesä tuntuu olevan askelta lähempänä. Siks nyt suljen ajatukseni kaikelta muulta ku tulevalta kesältä ja mitä siltä haluan.

tämä biisi ja paljon muistoja

pitkiä iltoja ja vielä pitempiä aamuja

auringonnousuja, kuumia kahvikuppeja ja niiden aiheuttamia hymyjä

matkoja tuntemattomaan ja kevyitä askelia

öisiä kävelyjä raitiovaunukiskoilla

katulamppuja ja kunnon sadetta

jonkun seisomaan saman sateenvarjon alle

paljaita jalkoja ja kuluneita kenkiä

vanhoja autoja

musiikkia autostereoista

uintia vaatteet päällä

tyhjiä katuja ja täpötäysiä kauppoja

vitivalkoisia lakanoita ja nukahtamisia hymy kasvoilla

huutoa

naurua

sitten osaan lähteä nauraen muualle

Eilen nukahdin siihen, kun kuuntelin autoja ja laskin, kuinka monta ajoi ohi. Ja mua pelotti, ihan vähän, vaikka ei ollut ees pimeää ja kuulin siskojen naurun alakerrasta.

I can hear the car

as it rumbles up the driveway

but i'm too scared to look

so i curl up beneath the window

and you're always laughing

but you always look afraid

Radical Face: Haunted

Photos:
http://weheartit.com/entry/10113762
http://weheartit.com/entry/10105509
http://weheartit.com/entry/10115131
http://weheartit.com/entry/10070415
http://weheartit.com/entry/10104468
http://weheartit.com/entry/10111788 
http://weheartit.com/entry/10085823
http://weheartit.com/entry/10116164
http://weheartit.com/entry/10115007
http://weheartit.com/entry/10102748
http://weheartit.com/entry/10049813

MISSÄ ON LOMA

Ennen tykkäsin koeviikoista, koska päivät oli lyhyitä ja ainoa, mitä tehtiin oli sluibailu koulun sohvilla ja kahvin lipittäminen. Mutta nyt en tykkää yhtään, koska mulla ei oo rahaa kahviin ja kokeista pitäs saada hyviä numeroita, jotta äidiltä sais rahaa edes kesän jäätelökahveihin!! Okei, sluibailu on vieläkin hauskaa, mutta takaraivossa soi koko ajan ärsyttävä ääni, joka muistuttaa siitä, että pitäs lukea ja soittaa eri konsertteja varten. Ja huomenna on vika pianotunti ennen Espanjaa, enkä tiedä, missä tunnelmissa meen sinne, kun pelkään että en soita hyvin ja kun haluisin niin hirmu paljon nauttia siitä tunnista kunnolla. On niin ihmeellistä, kun joitain ihmisiä alkaa nyt nähdä viimestä kertaa ennen kun painan kaasupoljinta kohti sitä kastanjettien maata - enkä mä vielä haluis kuulla niitä toivotuksia, että "hauskaa vaihtovuotta", kun en oo vielä lähössä yhtään mihinkään! (Vaikka sain kyllä tietää isäntäperheen ja se lisäs innostusta hassusti!)


Voisinpa siis sanoa, että PÄÄ RÄJÄHTÄÄ ja haluisin loman. Ja samalla haluisin, että koulupäivät jatkuis ja jatkuis vaan, jotta ehtisin nähdä kaikkia.


Laurakin sai mut tänään melkeen itkemään sillä hirmu nätillä sävellyksellään. Äh. Hermot on sekasin, jokaikinen!


Joten pitkät kesäyöt ja ne JÄÄTELÖKAHVIT sais tän pikkusen ihmisen jälleen vähän rauhottumaan. Tai en kyllä tiedä haluunko rauhottua - haluisin päästä juoksemaan pitkin katuja ilman painavia kenkiä ja huutaa niin kovaa ku keuhkoista lähtee. 

http://weheartit.com/entry/5195030

http://weheartit.com/entry/9406578

http://weheartit.com/entry/9906347

Sekava postaus, mutta AAAAAAAAAAA ihan sama

onneks Egotrippi osaa pitää jollain tavalla ajatukset kasassa!

when the world turned wicked, when i joined their game

Mitä just tapahtui? Saksalaiset tapahtui. Ihana porukka sieltä jostain pikkukylästä tuli ihmettelemään meiän "suurkaupunkia" viideksi päiväksi ja samalla päätti vallottaa meiän kaikkien sydämet. Oon löytänyt maailman ihanimmat ihmiset, joiden kanssa sain nauraa koko viikon niin, että välillä jopa sattui. Ja nyt sattuu, kun ne lähti pois. Ne käveli sitä lentokentän käytävää pitkin kauemmas ja kauemmas ja katosi. Olisin halunnu tarttua niitä kaikkia kädestä ja karata Suomen metsiin ja ryhtyä niiden kanssa vaikka erämaajormaksi, jos ei muuta! Kunhan vaan voisin pitää niitä kaikkia kädestä.

kuunnelkaa tätä tässä samalla ja itkekää niin ku minä

Laura näytti mulle jotain tällasta, joka saa maailman lentämään

ja minähän oon lennelly

Mitä just tapahtui? Leijonat tapahtui. Mestaruus tapahtui. Se tuli - se päivä, jota oon oottanut koko elämäni. Oon pieni tyttö, jota Kim esimerkiksi väittää hipiksi (syynä tähän se, että mulla on Fjällrävenin reppu ja kukkamekkoja...?) ja jota Josefinkin kutsuu vain suurella sarkasmilla Big Sisuks. Päälle päin mä en siis ehkä näytä ihan tytöltä, joka vuosi vuoden jälkeen katsoo Leijona- ja HIFK- ja Anaheim-videoita Youtubesta ja itkee silmät päästään hienoille maaleille ja voitoille. Jääkiekolle. Joku hassu juttu siinä lajissa vaan vetää puoleensa, aina. Se, että siinä tapahtuu koko ajan - ja se, että se on ennen kaikkea joukkuelaji. Sunnuntaista tiistaihin mun päässä on ollut Suomi-pipo ja jopa kengätkin oon valinnut sinivalkoteeman mukaan(!). Sunnuntai- ja maanantai-illat/yöt Kauppatorilla on olleet sellaisia, jotka ihme euforisesta tunnelmasta huolimatta jää elämään mun mieleen siihen asti, kun oon vanha ja raihnainen.

 kuvat on sumuisia, mutta ihan yhtä sumussa olin itekin,

ihan vaan onnesta

Oon kipeä ja nukkunut viime öinä vain muutamia tunteja, koeviikko lähestyy enkä oo koko jakson aikana saanut muuta aikaan kuin eilen ratikassa parin minuutin musakulttuurin esitelmän Mozartista. Sekin oli suoraan Wikipediasta. Ulkona on satanut ja on kylmä ja mua painostetaan olemaan ahkerampi ja piano on seissyt koskemattomana viimesen viikon ajan. 


Mutta mulla on Radical Facen levy, kajarit joilla huudattaa ihanaa Leijonat ihanaa, saksalaisia jotka soittaa välittämättä puhelinlaskuista ja ihminen joka ostaa mulle kahvin, kun omat rahat ei riitä. Joten mä hymyilen aivastusten välillä ja pysyn hereillä, koska kahvi ja koska mielettömän onnellinen olo.


otsikon biisi: Radical Face - Glory

luonnonlapsen on vaikea jäädä paikoilleen

Tää päivä on tuntunut elämältä. Olin parin tunnin kävelyllä rannassa, uus kukkamekko päällä seuranani vaan Scandinavian Music Group, ilta-aurinko ja omat pienet, hiljaset ajatukset. Kuljin metsissä ja katoin merta, joka oli niin ihanan rauhallinen eikä yrittänytkään satuttaa rantakiviä kovilla aalloilla. Jossain sen lahden toisella puolen näkyi tehtaiden piippuja, mutta ne oli niin kaukana, että mä unohdin ne ja kuvittelin, että maailma olis kaikkialla niin nätti kuin se oli sen auringon alla. Mut sai hymyilemään autiot polut ja se yks ainoa vastaantulija, joka oli samalla tavalla vaan nauttimassa ja hymyili mulle niin lämpimästi, että tuntui kuin olisin juonu kuumaa kahvia. Ja kun istuin hetkeks kallion reunalle kattomaan pitkälle, mun ohi pyöräili mies kyydissään pikkupoika, joka huusi mulle iloisesti moi. Se olematon kahvi mun sisällä tuntui vielä lämpimämmältä.


Huomenna haluisin herätä samalla tavalla kuin tänään siskon rutistukseen ja poskipusuihin ja kömpiä hetkeks kuin pikkulapsi äidin ja isän sänkyyn sen jälkeen, kun ollaan käheillä ääneillämme laulettu onnittelulaulu. Haluisin syödä tänpäivästä mansikkakakkua ja kävellä takapihalla paljain jaloin ja mennä kattomaan auringonlaskua niin kuin eilen Saran kanssa. Haluisin kirjottaa hyvän biisin ja kuunnella kitaraa kuumalla asvaltilla. Ja saada vihdoin sitä lakritsijäätelökahvia.

(Kun kävelin tänään siltoja pitkin kotiin, aurinko osas lämmittää niskaa lämpimämmin kuin sun pieni kömpelö kosketus mun selässä.)

Nyt mua hymyilyttää banjon ääni, tulevat päivät ja sinä, joka luet tätä.

otsikon biisi: Metrofolk - Kortti ystävälle

kuva: weheartit.com

mä oon invisible man

Joinain päivinä mä pelkään. En pelkää riitoja enkä maailmanloppua enkä kuolemaa enkä muita ihmisiä enkä niiden vihasia katseita. Pelkään itteäni - sitä, että se ihmeellinen olo, että olisin tän vuoden aikana löytänyt lopullisesti itteni ja oman persoonani, ei ookaan ollut todellista, vaan tyhmää toiveajattelua ja kulissia ja kaikkea kakkaa. Joskus oon varma, että se on ihan totisinta totta - ainakin niinä hetkinä, kun istun kahvilla uusien ihmisten kanssa enkä enää pelkää sanoa välillä outoja kommenttejani tai nauraa sille, mikä naurattaa vain mua eikä muita. (Tykkäsin siitä, ettö sain yhdeltä kivalta ja hassusti kiinnostavalta, uudelta ihmiseltä pöydän toiselta puolen pitkän, mutta hyväksyvän katseen, kun höpötin omiani taas kerran). Joinain päivinä silti pelottaa, että oon kuvitellut vain. Ne päivät on sellaisia, kun mä en halua tehdä mitään vaan jään kotiin, ja koko päivä kuluu siihen, kun en keksikään uutta tekemistä ja alan miettiä liikaa.
Just nyt mä en pelkää. Luotan siihen, että oon vihdoin tehnyt sen työn ja oppinut tuntemaan itteni kunnolla. Sunnuntaina vapun jälkeen saatan pelätä taas. Tai ehkä jo viiden minuutin päästä.


Menin papan mökillä laiturille ja tuijotin eteenpäin ja pysäytin maailman ajatuksissani pieneksi hetkeksi. Kuuntelin vaan sulavaa jäätä ja omaa hengitystäni ja mietin, olenko minä vai joku muu.

Ps. Äiti pesi mun lempi-kangaskassin ja siitä tuli liian valkonen, ihan ku se ei olis nähnyt maailmaa ollenkaan.


Otsikon biisi: Pariisin Kevät - Invisible Man

and i'm feeling so small against that big moon sky tonight

Tykkään siitä, että ulkona paistaa aurinko ja se on niin kirkas, että saa mustat tunnelitkin loistamaan. Tykkään siitä, että mulla on Pappagallon mangosorbettia (äiti sanoi "tänään on ihan sorbettipäivä!" ja osti sitä) ja stressiajatukset jossain tarpeeksi kaukana. Ja tykkään myös siitä, että HIFK on Suomen mestari. Siitä mä tykkään erityisen paljon.

Viikonloppuna katosin hetkeks muualle, isoskoulutusleirille. Sain hävittyä moneen kertaan kusetuksessa, pelattua ilmakiekkoa, hakattua pianoa ja rämpytettyä kitaraa ja lauleskeltua, valvottua pikkutunneille ja naurettua niin, että se tuntui kivalta. Lauantai-iltana mä tunsin jotain hassua: me istuttiin nuotiolla ja laulettiin ja meidän yläpuolella oli tähtitaivas, joka oli niin iso ja loputon, että mä tunsin olevani miljoona kertaa pienempi kuin ne minimaaliset tähdet siellä jossain kaukana. Painoin sen hetken tiukasti mieleeni ja oon ajatuksissani karannut koulun tunneilta sinne jo monta kertaa näiden parin päivän aikana.

(Päätin muuten, että vikan jakson kunniaks otan lukio läskiks! -moton taas käyttöön, jos joku vielä muistaa. Viime jakso oli semmosta panostusta, että olis Einsteinkin kalvennu mun järkevyyden rinnalla! Ainakin melkeen. Nyt mä en jaksa enää tehdä mitään, joten lasken päiviä päättäreihin. Tai laskisin jos jaksaisin laskea.)

Perjantaina mä jäin pois koulusta kipeilyn takia ja omistin pitkästä aikaa koko päivän musiikille. Olin edellispäivänä käynyt hakemassa The Swell Seasonin Strict Joy -levyn ja lennähdin toiseen maailmaan laittaessani sen vanhaan cd-soittimeeni ja upotessani säkkituoliin silmät kiinni. Kun havahduin takasin oikeaan maailmaan, aloin taas kerran miettiä sitä ihmeellistä tunnetta, mitä muutama hassu sävel voi saada aikaan. Puoltoista viikkoa sitten maanantaina menin veljen yliopisto-orkesterin konserttiin ja istuin siellä penkissä kädet jalkojen ympärillä pienessä käärössä ja nyyhkytin hiljaa, sillä tykkäsin niin paljon siitä, mitä ne kaikki soittajat sai mut tuntemaan. Mua väsytti ja olin juuri ennen konserttia kuullut hirveitä uutisia ja iltapäivällä aatellut kyseisen päivän olevan vähän huono konserttiin menoa varten, mutta loppujen lopuksi en olis voinut toivoa mitään parempaa tekemistä sille illalle. Kyyneleet valui ja mä pyyhin niitä vähän piiloon, etten joutuisi selittelemään niitä kaikille. Konsertin jälkeen kuiskasin kuitenkin veljelle niiden soiton saaneen mussa sen pienen hassun itkureaktion aikaan. Se hymyili mulle.

(joku nappas kuvan, kun oltiin viime kesänä Suomenlinnassa piknikillä ja eristäydyin hetkeks muista omiin maailmoihin virittelemään kitaraa Katan ja mun (huippu)lauluesitystä varten, joka sisäls muunmuassa Leevi and the Leavingsia, hehe!)

Ihmiset puhuu siitä, että ne uskoo rakkauteen tai ehkä Jumalaan tai muuhun uskonnolliseen tai iloon tai valoon tai kohtaloon tai sielunkumppanuuteen tai kahvin piristyskykyyn. Mä taidan uskoa noihin kaikkiin, mutta niiden lisäksi mä uskon myös musiikkiin, ehkä kaikkein eniten. Nimittäin musiikki, jos jokin, voi olla tota kaikkea: rakkaus, Jumala, ilo, valo, kohtalo, sielunkumppani, piristäjä (jopa kahvia parempi!). Musiikki saa ihmiset tuntemaan jotain, mitä ne ei tunne sillon, kun ne kävelee katuja pitkin ja katsoo maahan ja yrittää ajatella tulevaa päivää, tai kun ne lenkkeilee ja juoksee henkensä edestä pakoon jotain pahoja muistoja. Musiikki auttaa sut juoksemaan pakoon helpommin.

Alettiin vanhemman isosiskon kanssa soittaa huvin vuoks Schindlerin listan teemaa ja sekin saa kylmät väreet juoksemaan ympäri kehoa. Kun tuun koulusta kotiin ja ennen kuin alan harjotella pianoläksyjä, jotka on nykyään ärsyttävän tekniikkapainotteisia (se on ärsyttävää tällaselle, joka on aina nauttinut tulkintapuolesta enemmän ja jota on sen takia aina sekä kehuttu että kritisoitu rajusti...), otan Schindlerin esiin ja soitan niitä kauniita säveliä ja nautin vaan siitä, että saan tulkita, tuoda omat ajatukseni esiin ilman, että pitää sanoa mitään. Nimittäin päivä päivältä mä alan arvostaa yhä enemmän myös sanatonta viestintää. Se voi joskus olla voimakkaampaa kuin ääneen huudetut sanat, pelastaa katoamiselta maailmaan.

(Jennin upeeta taidetta, minä haihtumassa(ko) maailman valoihin)

Musiikin sisällä on tunnelmia, laidasta laitaan. Kun mua itkettää, voin kuunnella miten Elton laulaa 

sweet freedom whispered in my ear

you're a butterfly and butterflies are free to fly

fly away, high away,

bye bye,

someone saved my life tonight 

ja mä pelastun kyyneleisiin hukkumiselta. Kun hymyilen niin, että suupieliin sattuu, voin kuunnella Lennyn hoilaavan 

let's wander slowly through the fields

and touch the leaves that touch the sky

just you and I through the fields of joy


enkä kadota hymyäni päiviin.

En tiedä miks, mutta mä kuvittelen aina sen paikan, johon musiikki mut vie, yhtä kauniiks kuin taivas. Mitään kauniimpaa ei voi maan päällä olla kuin sinipunanen tai oranssihtava auringonnousun tai -laskun taivas. Lisäksi taivas on aina hirmu kaukana, niin kuin huomasin siellä leirillä viikonloppuna, yhtä kaukana kuin musiikin luoma maailma. Sinne jonnekin niin kauas voi helposti lennähtää, kun sulkee silmänsä ja kuuntelee jotain soitinta ja sen sulavia sävelenvaihtoja. Mä pidän eniten sellon, huuliharpun ja banjon soinnista.

Mulla on elämässä paljon ihmisiä, jotka tuntee mut hyvin, ja muutama, jotka tuntee läpikotaisin. Niiden lisäksi mut tuntee kokonaan musiikki. Musiikki nimittäin tuntee kaikki ne, jotka osaa antaa sille mahdollisuuden. Kliseistä puhetta, mutta mua ei ees huvita sen kliseisyys, sillä se on siitä huolimatta hassusti totta. Heh.

Aattelin nyt tähän loppuun taas tunkea biiseistä ottamiani sanoja ja sillä tavalla vähän ilmasta ajatuksiani musiikista, musiikille. Oodi musiikille eiku!

i'm all in you

where no-one can bother me

just me and my thoughts

sailing far away

you make me merry,

make me very very happy,

or you can play me a memory

that is sad and sweet

we're all in the mood for a melody

and you got us all feeling alright

because it's all about soul

and under the love is a stronger emotion

it happens to be you

(Jamie Cullum, Billy Joel, Kate Nash)

Ja kuvat siis Karon(?), Jennin, Krissen ja omaa käsialaa, toivottavasti ei tuu valituksia! Hypelkää kevyissä vaatteissa, ostakaa jäätelöä kioskista ja istukaa Senaatintorin portailla. Kesä tulee. 

asemalla kaikuivat kuulutukset kutsuna, jota pakoon ei pääse

Musta oli mukavaa, kun hyppäsin perjantaina ratikasta pois hakeakseni kahvin ja se myyjä hymyili mulle iloisesti, kun sanoin vain tavalliset sanat yksi tavallinen kahvi mukaan kiitos. Oli perjantai ja selkeä kevätpäivä ja se joutui olemaan töissä, ja silti se hymyili mulle iloisesti. Kun työnnyin kahvilan ovesta ulos ja lähdin kävelemään kotiin, hymy oli tarttunut muhunkin. Musta oli mukavaa mennä illalla tapaamaan kielikurssikavereita ja nauraa ujosti, mutta nauraa silti, sellaisten ihmisten kanssa, joita en ollut nähnyt puoleen vuoteen. Musta oli mukavaa kävellä alkuyöstä pysäkiltä kotiin, ja vaikka oli pimeää, oli kuitenkin katulamppuja ja mua hymyilytti katsoa niitä. En mä tiedä mikä niissä on, mutta mä tykkään katulampuista ja niiden oranssinkeltaisista valoista silloin, kun tyhjillä kaduilla on hiljaista ja mä olen niiden kanssa yksin. Musta oli mukavaa katsoa eilen sulavan lumen valuvan viemäriin niin, että se muodosti pieniä puroja ja muistutti mua hetkistä, kun ala-asteella kaivettiin saappaankärjillä hiekkaan teitä, joita pitkin vesi valui ja valui ja valui ja valui kohti viemäriä jonnekin ulottumattomiin.

http://weheartit.com/entry/8675802

Koeviikko on ohi ja yks jakso jäljellä ja sitten tulee kesä ja sitten syksy ja sitten Espanja ja sitten vuos siellä ja sitten paluu takasin ja sitten kaks vuotta lukiota ja sitten ylioppilaskirjotukset ja sitten välivuosi ja sitten pääsykokeet ja sitten opiskelua ja sitten naimisiinmeno ja sitten perhe ja sitten työtä ja sitten eläke ja sitten vanhainkoti ja sitten dementia ja sitten sitten sitten sitten. Miks mä alan yhden koeviikon loppumisen jälkeen miettiä kaikkea tätä? Tulevaisuutta, joka lähestyy koko ajan ja tuntuu välillä jo koputtelevan ovella. Mä iloitsin koko perjantaipäivän siitä, ettei tarvitse stressata mistään kahteen päivään – ja sitten juuri näiden kahden päivän aikana alan kuulla sen koputuksen, joka välillä yltyy oven hakkaamiseksi. Näköjään tulevaisuus haluaa tulla mahdollisimman pian, hypätä nurkan takaa tosta noin vaan ja saada pään sekaisin. Mä odotan tulevaisuutta, kivaa sellaista, mutta kun näin pieni tyttö istuu alas ja miettii sitä, se tuntuu niin suurelta. Suuremmalta kuin kahvilan myyjän hymy ja katulamppujen valo. Miten kaikki maailman ihmiset on vain uskaltaneet alkaa elää sitä tulevaisuutta? Mulla on olo, että mun tulevaisuus alkaa jollain tavalla jo Espanjassa. Siihen on alle viisi kuukautta. Alle viisi kuukautta tulevaisuuteen, alle 150 päivää, alle 3600 tuntia, alle 216000 minuuttia, alle 12960000 sekuntia. Ja ellen mä olisi ahdistunut ajankulusta liikaa muutama kuukausi sitten ja repinyt pattereita kellostani, viisari näyttäisi mulle nyt, kuinka sekunnit valuu pysähtymättä tulevaisuutta kohti kuin sulava lumi viemäriin.

http://weheartit.com/entry/8675765

Tällasina hetkinä mä pakenen pieniin hetkiin. Siihen, kun istuin ala-asteella parhaan kaverin kanssa koulun keinussa ja nimesin oman keinuni nimikirjaimieni mukaan ja paras kaveri teki saman omalleen. Siihen, kun kuulin ensimmäistä kertaa Midlaken Chasing After Deer -kappaleen ja rakastuin. Siihen, kun istuin sängyllä ja kattelin, kun vanhempi sisko tapaili kitaralla Pirates of the Caribbeanin tunnaria. Siihen, kun ajettiin yhtenä kesänä kotiin ja kuunneltiin kokoelmalevyä Jazzin legendat. Siihen, kun juutuin kaverin kanssa Sveitsissä lumilaudalla syvälle lumeen ja nauroin. Siihen, kun kuunneltiin Saksassa kavereiden kanssa mieletöntä ska-bändiä puistossa ja taputettiin tahtia. Siihen, kun istuttiin nasutusbileissä syksyn alussa laiturilla parin kaverin kanssa ja kuunneltiin, miten U2 pauhasi Olympiastadionilla. Siihen, kun istuttiin Kampin kaukoliikenteessä ja kaverit yrittivät ahtaa sisäänsä miljoona Arnoldsin donitsia. Siihen, kun Elton John aloitti keikkansa Benny and the Jetsin vahvoilla soinnuilla. Siihen, kun testattiin ysiluokan kanssa, kuinka monta ihmistä yhdelle ikkunalaudalle mahtuu. Siihen, kun istuin mummin haudalla ja lauloin sille iloisesti Stand by Me. Siihen, kun työnsin Italiassa oman sänkyni nuoremman isosiskon sängyn viereen ja kömmin peiton alle sen puristaessa mua kädestä. Siihen, kun isä osti ensimmäistä kertaa meille Kirkon ulkomaanavun Toisenlaisen lahjan. Siihen, kun istuin viime kesänä mökin kuistin portailla ja haistelin silmät kiinni grillin savua. Siihen, kun revin 8-vuotiaana joululahjapaperin jättipehmolelukoiran päältä. Siihen, kun annoin vanhemman siskon heittää mut harteiltaan veteen. Siihen, kun kattelin kaverin kanssa, miten naapurin koira söi meidän leipoman kääretortun. Siihen, kun katsoin ekaa kertaa Springsteenin konsertti-dvd:tä. Siihen, kun hyppäsin bussista ulos ja näin pitkästä aikaa kaverini odottelevan mua tien toisella puolen. Siihen, kun veli halasi mua ennen kuin lähti armeijaan monta vuotta sitten. Siihen, kun nauroin äikän kurssin näytelmille niin, etten saanut happea. Siihen, kun nukuin mökillä yksin aitassa ensimmäistä kertaa ja näin unta puhuvasta oravasta. Siihen, kun istuin Italian metrossa ja tunsin olevani elokuvassa. Siihen, kun laskin liukurilla takapihan äänivallia alas. Siihen, kun viimenen yläasteen Cooper loppui. Siihen, kun näin Tarja Halosen Sokoksen sukkahousuosastolla turvamiesten kanssa. Siihen, kun kirjotin ensimmäisen runon ja huomasin sen helpottaneen oloa.

Sanoin Laurille köpötellessäni sen kanssa torstai-iltana loskaisilla hiekkateillä, että haluisin valokuvamuistin. Silloin mä voisin muistaa kaiken viimeistä piirtoa myöten enkä koskaan unohtaisi mitään. Nimittäin enemmän kuin käärmeitä ja aseita ja kaatuvia puita ja lintuja ja pettyneitä katseita mä pelkään unohtamista. Pelkään sitä, etten muista kehen rakastuin ekaa kertaa ja että fanitin ala-asteella viimeiseen asti The Rasmusta. Mä en halua unohtaa huoneeni rumia tapetteja enkä reittiä musiikkiopistolle enkä isosriparin viimesen aamun auringonnousua. Siksi tulevaisuuskin pelottaa: kun tulee uutta ja uudet ihmiset ja asiat, alanko mä pikkuhiljaa unohtaa kaiken vanhan? Mä en halua unohtaa sen takia, että aika kuluu eteenpäin ja silmät saa lisää nähtävää ja korvat kuultavaa ja iho tunnettavaa. Mä haluan uusia muistoja, mutta pitääkö vanhojen kadota niiden takia?  

Tän pelon takia oon viikonlopun aikana maannut taas huoneeni lattialla, tuijottanut kattoon ja yrittänyt muistaa mahdollisimman paljon. Oon pyörinyt molempina öinä sängyssä nukahtamatta ja miettinyt pieniä hetkiä, jotka haluan pitää mielessä aina – koska mä pidän pienistä asioista, ja vielä ainakin hetken aikaa tulevaisuus tuntuu liian suurelta. No, ehkä tässä alle 3600 tunnissa ajatukseen jostain niin suuresta alkaa pikku hiljaa tottua.


Sovitaan, että tää oli fakta numero 5. Taidan pelätä vähän tulevaisuutta.
 

 http://weheartit.com/entry/8675552

(ja yks fakta vois olla myös se, että mäkin taisin sitten rakastua weheartit:n kuviin!)

Otsikon biisi: Egotripin Matkustaja, jos joku ei tunnistanut...