mä oon invisible man

Joinain päivinä mä pelkään. En pelkää riitoja enkä maailmanloppua enkä kuolemaa enkä muita ihmisiä enkä niiden vihasia katseita. Pelkään itteäni - sitä, että se ihmeellinen olo, että olisin tän vuoden aikana löytänyt lopullisesti itteni ja oman persoonani, ei ookaan ollut todellista, vaan tyhmää toiveajattelua ja kulissia ja kaikkea kakkaa. Joskus oon varma, että se on ihan totisinta totta - ainakin niinä hetkinä, kun istun kahvilla uusien ihmisten kanssa enkä enää pelkää sanoa välillä outoja kommenttejani tai nauraa sille, mikä naurattaa vain mua eikä muita. (Tykkäsin siitä, ettö sain yhdeltä kivalta ja hassusti kiinnostavalta, uudelta ihmiseltä pöydän toiselta puolen pitkän, mutta hyväksyvän katseen, kun höpötin omiani taas kerran). Joinain päivinä silti pelottaa, että oon kuvitellut vain. Ne päivät on sellaisia, kun mä en halua tehdä mitään vaan jään kotiin, ja koko päivä kuluu siihen, kun en keksikään uutta tekemistä ja alan miettiä liikaa.
Just nyt mä en pelkää. Luotan siihen, että oon vihdoin tehnyt sen työn ja oppinut tuntemaan itteni kunnolla. Sunnuntaina vapun jälkeen saatan pelätä taas. Tai ehkä jo viiden minuutin päästä.


Menin papan mökillä laiturille ja tuijotin eteenpäin ja pysäytin maailman ajatuksissani pieneksi hetkeksi. Kuuntelin vaan sulavaa jäätä ja omaa hengitystäni ja mietin, olenko minä vai joku muu.

Ps. Äiti pesi mun lempi-kangaskassin ja siitä tuli liian valkonen, ihan ku se ei olis nähnyt maailmaa ollenkaan.


Otsikon biisi: Pariisin Kevät - Invisible Man