luonnonlapsen on vaikea jäädä paikoilleen

Tää päivä on tuntunut elämältä. Olin parin tunnin kävelyllä rannassa, uus kukkamekko päällä seuranani vaan Scandinavian Music Group, ilta-aurinko ja omat pienet, hiljaset ajatukset. Kuljin metsissä ja katoin merta, joka oli niin ihanan rauhallinen eikä yrittänytkään satuttaa rantakiviä kovilla aalloilla. Jossain sen lahden toisella puolen näkyi tehtaiden piippuja, mutta ne oli niin kaukana, että mä unohdin ne ja kuvittelin, että maailma olis kaikkialla niin nätti kuin se oli sen auringon alla. Mut sai hymyilemään autiot polut ja se yks ainoa vastaantulija, joka oli samalla tavalla vaan nauttimassa ja hymyili mulle niin lämpimästi, että tuntui kuin olisin juonu kuumaa kahvia. Ja kun istuin hetkeks kallion reunalle kattomaan pitkälle, mun ohi pyöräili mies kyydissään pikkupoika, joka huusi mulle iloisesti moi. Se olematon kahvi mun sisällä tuntui vielä lämpimämmältä.


Huomenna haluisin herätä samalla tavalla kuin tänään siskon rutistukseen ja poskipusuihin ja kömpiä hetkeks kuin pikkulapsi äidin ja isän sänkyyn sen jälkeen, kun ollaan käheillä ääneillämme laulettu onnittelulaulu. Haluisin syödä tänpäivästä mansikkakakkua ja kävellä takapihalla paljain jaloin ja mennä kattomaan auringonlaskua niin kuin eilen Saran kanssa. Haluisin kirjottaa hyvän biisin ja kuunnella kitaraa kuumalla asvaltilla. Ja saada vihdoin sitä lakritsijäätelökahvia.

(Kun kävelin tänään siltoja pitkin kotiin, aurinko osas lämmittää niskaa lämpimämmin kuin sun pieni kömpelö kosketus mun selässä.)

Nyt mua hymyilyttää banjon ääni, tulevat päivät ja sinä, joka luet tätä.

otsikon biisi: Metrofolk - Kortti ystävälle

kuva: weheartit.com