and i'm feeling so small against that big moon sky tonight

Tykkään siitä, että ulkona paistaa aurinko ja se on niin kirkas, että saa mustat tunnelitkin loistamaan. Tykkään siitä, että mulla on Pappagallon mangosorbettia (äiti sanoi "tänään on ihan sorbettipäivä!" ja osti sitä) ja stressiajatukset jossain tarpeeksi kaukana. Ja tykkään myös siitä, että HIFK on Suomen mestari. Siitä mä tykkään erityisen paljon.

Viikonloppuna katosin hetkeks muualle, isoskoulutusleirille. Sain hävittyä moneen kertaan kusetuksessa, pelattua ilmakiekkoa, hakattua pianoa ja rämpytettyä kitaraa ja lauleskeltua, valvottua pikkutunneille ja naurettua niin, että se tuntui kivalta. Lauantai-iltana mä tunsin jotain hassua: me istuttiin nuotiolla ja laulettiin ja meidän yläpuolella oli tähtitaivas, joka oli niin iso ja loputon, että mä tunsin olevani miljoona kertaa pienempi kuin ne minimaaliset tähdet siellä jossain kaukana. Painoin sen hetken tiukasti mieleeni ja oon ajatuksissani karannut koulun tunneilta sinne jo monta kertaa näiden parin päivän aikana.

(Päätin muuten, että vikan jakson kunniaks otan lukio läskiks! -moton taas käyttöön, jos joku vielä muistaa. Viime jakso oli semmosta panostusta, että olis Einsteinkin kalvennu mun järkevyyden rinnalla! Ainakin melkeen. Nyt mä en jaksa enää tehdä mitään, joten lasken päiviä päättäreihin. Tai laskisin jos jaksaisin laskea.)

Perjantaina mä jäin pois koulusta kipeilyn takia ja omistin pitkästä aikaa koko päivän musiikille. Olin edellispäivänä käynyt hakemassa The Swell Seasonin Strict Joy -levyn ja lennähdin toiseen maailmaan laittaessani sen vanhaan cd-soittimeeni ja upotessani säkkituoliin silmät kiinni. Kun havahduin takasin oikeaan maailmaan, aloin taas kerran miettiä sitä ihmeellistä tunnetta, mitä muutama hassu sävel voi saada aikaan. Puoltoista viikkoa sitten maanantaina menin veljen yliopisto-orkesterin konserttiin ja istuin siellä penkissä kädet jalkojen ympärillä pienessä käärössä ja nyyhkytin hiljaa, sillä tykkäsin niin paljon siitä, mitä ne kaikki soittajat sai mut tuntemaan. Mua väsytti ja olin juuri ennen konserttia kuullut hirveitä uutisia ja iltapäivällä aatellut kyseisen päivän olevan vähän huono konserttiin menoa varten, mutta loppujen lopuksi en olis voinut toivoa mitään parempaa tekemistä sille illalle. Kyyneleet valui ja mä pyyhin niitä vähän piiloon, etten joutuisi selittelemään niitä kaikille. Konsertin jälkeen kuiskasin kuitenkin veljelle niiden soiton saaneen mussa sen pienen hassun itkureaktion aikaan. Se hymyili mulle.

(joku nappas kuvan, kun oltiin viime kesänä Suomenlinnassa piknikillä ja eristäydyin hetkeks muista omiin maailmoihin virittelemään kitaraa Katan ja mun (huippu)lauluesitystä varten, joka sisäls muunmuassa Leevi and the Leavingsia, hehe!)

Ihmiset puhuu siitä, että ne uskoo rakkauteen tai ehkä Jumalaan tai muuhun uskonnolliseen tai iloon tai valoon tai kohtaloon tai sielunkumppanuuteen tai kahvin piristyskykyyn. Mä taidan uskoa noihin kaikkiin, mutta niiden lisäksi mä uskon myös musiikkiin, ehkä kaikkein eniten. Nimittäin musiikki, jos jokin, voi olla tota kaikkea: rakkaus, Jumala, ilo, valo, kohtalo, sielunkumppani, piristäjä (jopa kahvia parempi!). Musiikki saa ihmiset tuntemaan jotain, mitä ne ei tunne sillon, kun ne kävelee katuja pitkin ja katsoo maahan ja yrittää ajatella tulevaa päivää, tai kun ne lenkkeilee ja juoksee henkensä edestä pakoon jotain pahoja muistoja. Musiikki auttaa sut juoksemaan pakoon helpommin.

Alettiin vanhemman isosiskon kanssa soittaa huvin vuoks Schindlerin listan teemaa ja sekin saa kylmät väreet juoksemaan ympäri kehoa. Kun tuun koulusta kotiin ja ennen kuin alan harjotella pianoläksyjä, jotka on nykyään ärsyttävän tekniikkapainotteisia (se on ärsyttävää tällaselle, joka on aina nauttinut tulkintapuolesta enemmän ja jota on sen takia aina sekä kehuttu että kritisoitu rajusti...), otan Schindlerin esiin ja soitan niitä kauniita säveliä ja nautin vaan siitä, että saan tulkita, tuoda omat ajatukseni esiin ilman, että pitää sanoa mitään. Nimittäin päivä päivältä mä alan arvostaa yhä enemmän myös sanatonta viestintää. Se voi joskus olla voimakkaampaa kuin ääneen huudetut sanat, pelastaa katoamiselta maailmaan.

(Jennin upeeta taidetta, minä haihtumassa(ko) maailman valoihin)

Musiikin sisällä on tunnelmia, laidasta laitaan. Kun mua itkettää, voin kuunnella miten Elton laulaa 

sweet freedom whispered in my ear

you're a butterfly and butterflies are free to fly

fly away, high away,

bye bye,

someone saved my life tonight 

ja mä pelastun kyyneleisiin hukkumiselta. Kun hymyilen niin, että suupieliin sattuu, voin kuunnella Lennyn hoilaavan 

let's wander slowly through the fields

and touch the leaves that touch the sky

just you and I through the fields of joy


enkä kadota hymyäni päiviin.

En tiedä miks, mutta mä kuvittelen aina sen paikan, johon musiikki mut vie, yhtä kauniiks kuin taivas. Mitään kauniimpaa ei voi maan päällä olla kuin sinipunanen tai oranssihtava auringonnousun tai -laskun taivas. Lisäksi taivas on aina hirmu kaukana, niin kuin huomasin siellä leirillä viikonloppuna, yhtä kaukana kuin musiikin luoma maailma. Sinne jonnekin niin kauas voi helposti lennähtää, kun sulkee silmänsä ja kuuntelee jotain soitinta ja sen sulavia sävelenvaihtoja. Mä pidän eniten sellon, huuliharpun ja banjon soinnista.

Mulla on elämässä paljon ihmisiä, jotka tuntee mut hyvin, ja muutama, jotka tuntee läpikotaisin. Niiden lisäksi mut tuntee kokonaan musiikki. Musiikki nimittäin tuntee kaikki ne, jotka osaa antaa sille mahdollisuuden. Kliseistä puhetta, mutta mua ei ees huvita sen kliseisyys, sillä se on siitä huolimatta hassusti totta. Heh.

Aattelin nyt tähän loppuun taas tunkea biiseistä ottamiani sanoja ja sillä tavalla vähän ilmasta ajatuksiani musiikista, musiikille. Oodi musiikille eiku!

i'm all in you

where no-one can bother me

just me and my thoughts

sailing far away

you make me merry,

make me very very happy,

or you can play me a memory

that is sad and sweet

we're all in the mood for a melody

and you got us all feeling alright

because it's all about soul

and under the love is a stronger emotion

it happens to be you

(Jamie Cullum, Billy Joel, Kate Nash)

Ja kuvat siis Karon(?), Jennin, Krissen ja omaa käsialaa, toivottavasti ei tuu valituksia! Hypelkää kevyissä vaatteissa, ostakaa jäätelöä kioskista ja istukaa Senaatintorin portailla. Kesä tulee.