Musta oli mukavaa, kun hyppäsin perjantaina ratikasta pois hakeakseni kahvin ja se myyjä hymyili mulle iloisesti, kun sanoin vain tavalliset sanat yksi tavallinen kahvi mukaan kiitos. Oli perjantai ja selkeä kevätpäivä ja se joutui olemaan töissä, ja silti se hymyili mulle iloisesti. Kun työnnyin kahvilan ovesta ulos ja lähdin kävelemään kotiin, hymy oli tarttunut muhunkin. Musta oli mukavaa mennä illalla tapaamaan kielikurssikavereita ja nauraa ujosti, mutta nauraa silti, sellaisten ihmisten kanssa, joita en ollut nähnyt puoleen vuoteen. Musta oli mukavaa kävellä alkuyöstä pysäkiltä kotiin, ja vaikka oli pimeää, oli kuitenkin katulamppuja ja mua hymyilytti katsoa niitä. En mä tiedä mikä niissä on, mutta mä tykkään katulampuista ja niiden oranssinkeltaisista valoista silloin, kun tyhjillä kaduilla on hiljaista ja mä olen niiden kanssa yksin. Musta oli mukavaa katsoa eilen sulavan lumen valuvan viemäriin niin, että se muodosti pieniä puroja ja muistutti mua hetkistä, kun ala-asteella kaivettiin saappaankärjillä hiekkaan teitä, joita pitkin vesi valui ja valui ja valui ja valui kohti viemäriä jonnekin ulottumattomiin.
http://weheartit.com/entry/8675802
Koeviikko on ohi ja yks jakso jäljellä ja sitten tulee kesä ja sitten syksy ja sitten Espanja ja sitten vuos siellä ja sitten paluu takasin ja sitten kaks vuotta lukiota ja sitten ylioppilaskirjotukset ja sitten välivuosi ja sitten pääsykokeet ja sitten opiskelua ja sitten naimisiinmeno ja sitten perhe ja sitten työtä ja sitten eläke ja sitten vanhainkoti ja sitten dementia ja sitten sitten sitten sitten. Miks mä alan yhden koeviikon loppumisen jälkeen miettiä kaikkea tätä? Tulevaisuutta, joka lähestyy koko ajan ja tuntuu välillä jo koputtelevan ovella. Mä iloitsin koko perjantaipäivän siitä, ettei tarvitse stressata mistään kahteen päivään – ja sitten juuri näiden kahden päivän aikana alan kuulla sen koputuksen, joka välillä yltyy oven hakkaamiseksi. Näköjään tulevaisuus haluaa tulla mahdollisimman pian, hypätä nurkan takaa tosta noin vaan ja saada pään sekaisin. Mä odotan tulevaisuutta, kivaa sellaista, mutta kun näin pieni tyttö istuu alas ja miettii sitä, se tuntuu niin suurelta. Suuremmalta kuin kahvilan myyjän hymy ja katulamppujen valo. Miten kaikki maailman ihmiset on vain uskaltaneet alkaa elää sitä tulevaisuutta? Mulla on olo, että mun tulevaisuus alkaa jollain tavalla jo Espanjassa. Siihen on alle viisi kuukautta. Alle viisi kuukautta tulevaisuuteen, alle 150 päivää, alle 3600 tuntia, alle 216000 minuuttia, alle 12960000 sekuntia. Ja ellen mä olisi ahdistunut ajankulusta liikaa muutama kuukausi sitten ja repinyt pattereita kellostani, viisari näyttäisi mulle nyt, kuinka sekunnit valuu pysähtymättä tulevaisuutta kohti kuin sulava lumi viemäriin.
http://weheartit.com/entry/8675765
Tällasina hetkinä mä pakenen pieniin hetkiin. Siihen, kun istuin ala-asteella parhaan kaverin kanssa koulun keinussa ja nimesin oman keinuni nimikirjaimieni mukaan ja paras kaveri teki saman omalleen. Siihen, kun kuulin ensimmäistä kertaa Midlaken Chasing After Deer -kappaleen ja rakastuin. Siihen, kun istuin sängyllä ja kattelin, kun vanhempi sisko tapaili kitaralla Pirates of the Caribbeanin tunnaria. Siihen, kun ajettiin yhtenä kesänä kotiin ja kuunneltiin kokoelmalevyä Jazzin legendat. Siihen, kun juutuin kaverin kanssa Sveitsissä lumilaudalla syvälle lumeen ja nauroin. Siihen, kun kuunneltiin Saksassa kavereiden kanssa mieletöntä ska-bändiä puistossa ja taputettiin tahtia. Siihen, kun istuttiin nasutusbileissä syksyn alussa laiturilla parin kaverin kanssa ja kuunneltiin, miten U2 pauhasi Olympiastadionilla. Siihen, kun istuttiin Kampin kaukoliikenteessä ja kaverit yrittivät ahtaa sisäänsä miljoona Arnoldsin donitsia. Siihen, kun Elton John aloitti keikkansa Benny and the Jetsin vahvoilla soinnuilla. Siihen, kun testattiin ysiluokan kanssa, kuinka monta ihmistä yhdelle ikkunalaudalle mahtuu. Siihen, kun istuin mummin haudalla ja lauloin sille iloisesti Stand by Me. Siihen, kun työnsin Italiassa oman sänkyni nuoremman isosiskon sängyn viereen ja kömmin peiton alle sen puristaessa mua kädestä. Siihen, kun isä osti ensimmäistä kertaa meille Kirkon ulkomaanavun Toisenlaisen lahjan. Siihen, kun istuin viime kesänä mökin kuistin portailla ja haistelin silmät kiinni grillin savua. Siihen, kun revin 8-vuotiaana joululahjapaperin jättipehmolelukoiran päältä. Siihen, kun annoin vanhemman siskon heittää mut harteiltaan veteen. Siihen, kun kattelin kaverin kanssa, miten naapurin koira söi meidän leipoman kääretortun. Siihen, kun katsoin ekaa kertaa Springsteenin konsertti-dvd:tä. Siihen, kun hyppäsin bussista ulos ja näin pitkästä aikaa kaverini odottelevan mua tien toisella puolen. Siihen, kun veli halasi mua ennen kuin lähti armeijaan monta vuotta sitten. Siihen, kun nauroin äikän kurssin näytelmille niin, etten saanut happea. Siihen, kun nukuin mökillä yksin aitassa ensimmäistä kertaa ja näin unta puhuvasta oravasta. Siihen, kun istuin Italian metrossa ja tunsin olevani elokuvassa. Siihen, kun laskin liukurilla takapihan äänivallia alas. Siihen, kun viimenen yläasteen Cooper loppui. Siihen, kun näin Tarja Halosen Sokoksen sukkahousuosastolla turvamiesten kanssa. Siihen, kun kirjotin ensimmäisen runon ja huomasin sen helpottaneen oloa.
Sanoin Laurille köpötellessäni sen kanssa torstai-iltana loskaisilla hiekkateillä, että haluisin valokuvamuistin. Silloin mä voisin muistaa kaiken viimeistä piirtoa myöten enkä koskaan unohtaisi mitään. Nimittäin enemmän kuin käärmeitä ja aseita ja kaatuvia puita ja lintuja ja pettyneitä katseita mä pelkään unohtamista. Pelkään sitä, etten muista kehen rakastuin ekaa kertaa ja että fanitin ala-asteella viimeiseen asti The Rasmusta. Mä en halua unohtaa huoneeni rumia tapetteja enkä reittiä musiikkiopistolle enkä isosriparin viimesen aamun auringonnousua. Siksi tulevaisuuskin pelottaa: kun tulee uutta ja uudet ihmiset ja asiat, alanko mä pikkuhiljaa unohtaa kaiken vanhan? Mä en halua unohtaa sen takia, että aika kuluu eteenpäin ja silmät saa lisää nähtävää ja korvat kuultavaa ja iho tunnettavaa. Mä haluan uusia muistoja, mutta pitääkö vanhojen kadota niiden takia?
Tän pelon takia oon viikonlopun aikana maannut taas huoneeni lattialla, tuijottanut kattoon ja yrittänyt muistaa mahdollisimman paljon. Oon pyörinyt molempina öinä sängyssä nukahtamatta ja miettinyt pieniä hetkiä, jotka haluan pitää mielessä aina – koska mä pidän pienistä asioista, ja vielä ainakin hetken aikaa tulevaisuus tuntuu liian suurelta. No, ehkä tässä alle 3600 tunnissa ajatukseen jostain niin suuresta alkaa pikku hiljaa tottua.
Sovitaan, että tää oli fakta numero 5. Taidan pelätä vähän tulevaisuutta.
http://weheartit.com/entry/8675552
(ja yks fakta vois olla myös se, että mäkin taisin sitten rakastua weheartit:n kuviin!)
Otsikon biisi: Egotripin Matkustaja, jos joku ei tunnistanut...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti