nothing's gonna harm you, not while i'm around

Voiluoja miten ikävä mulla on Suomen syksyä ja ruskaa. On kieltämättä kiva kävellä palmujen alla ja juosta niiden varjoon, kun hiekka polttaa varpaita vähän liikaa. On kiva, ettei neljältä aamuyöllä oo liian kylmä istahtaa hameessa ja korkokengissä alas ja puhua espanjaksi syvättömiä ihmisen kanssa, jonka on tuntenut muutaman lyhyen tunnin. On kiva kellua yöllä altaassa ja kattoa kuuta ja puhua ja nauraa vähän, eikä iho mee kananlihalle kylmyydestä.

Mutta ehkä vielä kivempaa olis pujahtaa isoon villapaitaan, vetää farkut jalkaan ja vaikkea tunkea villasukat korkokenkiin sisään, ja vasta sitten puhua niitä syvättömiä uuden tuttavuuden kanssa, ruskanväristen puiden alla, sanoo ikuinen syksy-fani Sisu. Musta on luonnotonta, että kohta syyskuukin katoo muistoihin, enkä oo vieläkään tuntenut kylmää. Tuokaa syksy tänne, niin kaikki on täydellistä.

Koska muuten kaikki on hyvin. Mulla on ympärillä porukkaa, joka saa mut ihanan helposti nauramaan, ja koti, josta osaan jo löytää kahvitarvikkeet, lautaset, hassun superimurin ja äidin karkkivarastot. Hiukset on hassun suolaset lämpimästä merivedestä, ja aamuisin herään espanjalaisiin rytmeihin ja säveliin, jotka soi kaiuttimista ympäri asuntoa. Mulla on vierellä ihminen, joka sanoo suojelevansa mua kaikelta pahalta, ja lenkkeillessäni seittemältä aamulla voin hetken rauhottua ja olla kahden Maroon5:n kanssa.

Koulu. Luokissa on vaan liitutaulu, vihreitä rumia pulpetteja ja opettaja, joka sanelee muistiinpanot sanasta sanaan huitoen samalla viuhkaansa, sillä koulu ei oo kuullutkaan sanaa ilmastointi. 13-vuotiaat pojat huutelee käytävillä perään juu aar bitiful, luokkakavereiden suurinta hupia on lukea mun sanakirjaa, ja englannin opettaja haluaa välttämättä luetella mulle kaikki ne sadat kaupungit, joissa on elämänsä aikana pyörähtänyt. Mulle nauretaan luokassa, kun en tiedä mitä tapahtuu ja huudan vaan que pasa - enkä vieläkään oo varma, onko se pilkkaavaa vai ystävällistä naurua. Mutta niistä hymyistä päätellen ystävällistä. Ja mä ymmärrän jotain opettajien puheesta - muutamia sanoja sieltä täältä, mutta jotain. Ja mä tiedän, että tuun oppimaan espanjan. Tuun ihan oikeesti oppimaan sen. Ja tekis mieli huutaa hallelujaa sen kunniaksi, kovaan ääneen!


Ikävä. Se tuntuu sydämessä sillon, kun makaan yöllä sängyssä ja kuuntelen autoja ja katon epämääräistä norsutaulua ja Metrofolk laulaa kuulokkeissa. Se tuntuu sydämessä sillon, kun tuun kotiin ja oon saanut postikortin tai kirjeen tai paketin joltain, jota en voi rutistaa. Se tuntuu sydämessä sillon, kun nauran muiden mukana luokassa opettajan letkautukselle, jota en ymmärrä. Se tuntuu sydämessä sillon, kun kuulen korvissa veljen kuiskaukset lentoasemalla "mä rakastan sua niin paljon". (Niin sulkku.) Se tuntuu sydämessä sillon, kun kaulassa riippuu medaljonki, jonka sisällä olevassa kuvassa näytetään siskon kanssa tavallisilta sekopäiltä itteiltämme. Se tuntuu sydämessä sillon, kun Omar-karkit loppuu enkä voi marssia kauppaan ostamaan lisää. Oikeestaan se tuntuu sydämessä aina, mutta harvoin se sattuu. Enkä mä itke. Antaa suihkulähteiden itkeä mun puolesta.

Niin sitä sanotaan, että tunteet leikkii vaihtovuoden alussa vuoristorataa. On se mahdollista, että aamulenkillä kaikki tuntuu liian vaikealta ja uudelta ja kaipaan jotain niin tuttua ja turvallista kuten KExtran pyöreähkö myyjä tai isän haalistunut kahvimuki. Mutta kun tuun koulusta, voin hymyillä niin kuin äiti ja isä hymyilee mulle valokuvissa yöpöydällä, ja kun Espanjan äiti kysyy que pasa, vastaan että oon vaan niin onnellinen.

Välillä kaipaan sitä pientä kättä, joka rutisti mua Madridissa kaikella voimallaan. Kohta voin kuitenkin käpertyä sohvalle ja puhua syvällisiä ihmisten kanssa, jotka on niin erilaisia mutta joista mä tykkään ja jotka tykkää musta, hih. Sí, oon onnellinen Sisu Alicantessa.

just before the rain came down

Mitä pitää tehdä, kun jättää kolmen viikon aikana kodiksi muodostuneen kaupungin kaikkine ihanine ihmisineen, taloineen, äänineen, kahviloineen, kukkakauppoineen ja nauruineen - ja päätyy jonnekin, missä kaikki on taas ihan uutta ja pitäisi osata alottaa kaikki alusta? Voi itkeä, niin kuin mä itkin kun rutistin hyvästiksi pientä poikaa, joka on ikuisesti mun oma pikku prinssi - voi itkeä uudestaan, niin kuin mä itkin Madridin juna-asemalla kun sain maailman kauneimman kirjeen maailman ihanimmalta norjalaistytöltä. Tine, te quiero. Voi tuijottaa junassa ohi vilahtavia kukkuloita ja vuoria ja keltaista maisemaa ilman tuttuja suomalaisia vihreitä metsiä ja kuunnella, miten Radical Face laulaa Welcome Home - ja samalla rukoilla, että on tosiaan menossa kotiin.

Tää koti ei näytä samalta kuin Suomessa, sillä seinällä ei oo Beatles-taulua vaan joku epämääräinen leijona, eikä mulla oo kirjahyllyä, jonka voisin tunkea täyteen turhia ja tärkeitä tavaroita. Kitaraa ei näy yhdessäkään nurkassa ja ikkunan takana on varmaan kaupungin meluisin autotie (jota huomaan kiroavani öisin espanjaksi, jee!). Mutta mulla on leveä sänky, äidin ja isän hymyilevät valokuvat yöpöydällä, Lauran antama Turilas-pehmolelu (halaus!) ja kattoterassilta näkee puolet kaupungista ja sen, miten kuu valaisee koko maailman noustessaan yöllä taivaalle. Ja mulla on kolmen ihmisen perhe, joka saa mut nauramaan, vaikka pää oliskin vähän sekaisin kaikesta tästä muutoksesta ja siitä ajatuksesta, että nyt se elämä täällä vasta alkaa. Ja jep, alhaalla on uima-allas.

Mitä oon tehnyt? Oon istunut kahviloissa ja pinnistellyt ymmärtääkseni puhetta, tuijotellut suihkulähteitä ja kävellyt jalat kipeiksi, jutellut maailman ympäri pyöräilleen miehen kanssa ja nauranut vedet silmissä ikäiseni pojan ja viiskymppisen naisen kanssa asioille, joille en ennen olis uskaltanut nauraa. (Täällä sitä nauretaan vaan!) Oon juossut isoja aaltoja vastaan ja kävellyt paljain jaloin märällä hiekalla ja kattonut, miten jalanjäljet painautuu hiekkaan. Oon istunut puistossa ja tuijottanut leikkiviä lapsia Yonan lauleskellessa korvissa. Oon puhunut pyjamassa syvällisiä aamuyöhön asti kattoterassilla, jossa ei ole ikinä kylmä ja kattonut kuuta ja tuntenut sen lohdutuksen, sillä musta on kiva, että se sama kuu näkyy siellä Suomessakin. Se muistuttaa, että ainakin ollaan samalla planeetalla.

Juanesin La Camisa Negra soi äidin stereoista, ulkona autojen hälinä ei lopu (välillä kaipaan niiden tilalle Madridin tuttua ihmisten puheensorinaa...), huomenna alkaa koulu ja tänään haluisin mennä juoksemaan, nukkua lisää ja leikata vähän pörrötukkaani. Tänään sain aamiaisella paketin kotoa, joka melkeen tuoksui oman kodin huoneilta. Tuoksu on erilainen kuin täällä - mutta silti tääkin on koti, toinen koti johon kiinnyn päivä päivältä enemmän.

PS. Voisitteko rukoilla mun kanssa, että täälläkin sataisi joskus? Mulla ei oo kumppareita mukana, mutta voisin mennä paljain jaloin hyppelemään sateeseen niin kuin tekisin Suomessa. Ehkä siksi oonkin tuijotellut niitä suihkulähteitä, kun ne näyttää kauniilta sateelta.

HALAUS!
Sisu

esta soy yo

 Aika on taas liukunut eteenpäin ja oon löytänyt itteni paikoista, joihin haluan ja en halua takaisin. Oon löytänyt itteni juoksemasta pakoon lintua ympäri asuntoa, tanssimasta lattareita geelitukkapojan ja vanhan papan kanssa, nauramasta lattialta niin etten saa oikeasti henkeä ja syömästä metrilakuja, jotka sain ilmaseksi, koska oon kuulemma kauppiaan asiakas numero uno!

Oon istunut tuntikaupalla puistossa ja puhunut ihanan ihmisen kanssa ja katsonut samalla, miten espanjalaiset pikkupojat yrittää rohkaista kaveriaan puhumaan nätille pikkutytölle. Oon juossut samassa puistossa seittemältä aamulla auringonnousun kanssa kilpaa, ihan yksin omien askeleideni kanssa, ja yrittänyt pitää kuntoa yllä.

Oon istunut terassilla ihanassa seurassa Madridin yössä ja syönyt tapaksia ja katellut miten ihmiset tulee ja menee. Oon juossut korkokengät jalassa mukulakivillä ja rakastunut Starbucksin Frappuchino-kahviin. Oon tehnyt sopimuksen, että ryhdyn tän vuoden jälkeen hipiksi, ja päättänyt ostaa upean järkkärin ja alkaa kuvata ihmisten kenkiä, koska kengät näkee niin paljon maailmaa. Vähän niin ku mä nään niin paljon nyt. 

 Oon kuunnellut katusoittajaa metrossa ja viettänyt tuntikausia tavaratalon levyosastolla. Oon soittanut sähköpianoa samassa kaupassa kuunnellen musiikkia päässäni. Oon rakastanut tunnetta, kun oon huomannut ystävystyväni taas uusiin ihmisiin. Oon istunut yöllä puistossa kolmen ihanan kanssa ja nauranut epäonnistuneelle illalle.

 Oon nähnyt espanjalaisten kasvojen tilalla suomalaisten tuttujen kasvoja ja säikähtänyt vähän. Oon saanut kosinnan kuusivuotiaalta ja rupatellut hedelmäkauppiaan kanssa olematta varma, ymmärtääkö kumpikaan toisiaan. Oon katellut juna-asemalla allasta, jossa uiskentelee kilpikonnia ja miettinyt vähän, miksi juna-asemalla on kilpikonnia. Oon opettanut suomea innokkaille norjalaisille ja ottanut kuvia, joissa tärkeämpää on seinän graffitit eikä kuvauskohteen sivistävä merkitys.

Ja oon istunut tunnin paikoillani ja kuunnellut maailman parasta katusellistiä - ja välillä noussut laittamaan lisää ja lisää rahaa hattuun.

Enkä oo itkenyt ikävästä kuin sen yhden viiden minuutin hetken. Alicante kutsuu lauantaina ja ajatukset on sekaisin, koska kaikki on niin hyvin ja silti haluisin nähdä lisää ja alottaa elämäni. Mutta sitä ennen haluun kattoa auringonlaskua Madridin joella ja laittaa vielä kerran mekon päälle ja ripustaa kukkapinnin päähän tyttöjen iltaa varten - ja sanoa näille kaikille, miten paljon rakastan. Mutta rakastan myös teitä ja ikävöin, koko ajan.

minä ja madrid ja rakkaus

Istun espanjalaisessa huoneessa ja kuuntelen pihalta kuuluvaa jatkuvaa puheensorinaa, enkä oikeen tiedä, mitä pitäisi kertoa ja mitä jättää omiin ajatuksiin. Sen osaan sanoa, että tunnen itteni niin pieneksi Madridin isoilla aukioilla ja meluisassa keskustassa - ja sitten pujahdankin yhdelle kaupungin miljoonista pienistä, kapeista kävelykaduista ja tunnen olevani jotain suurta - se tyttö, joka uskalsi lähteä vaihtoon. Ja osaan sanoa myös sen, että rakastan Espanjaa.

Kahvi on liian makeaa ja maito liian paksua ja täällä ei myydä Sisuja, mutta täällä on miljoonittain ihmisiä, jotka hymyilee tuntemattomille niin kuin aurinko näiden katujen yläpuolella. Ja täällä voi kulkea pelkässä kukkamekossa ja korkokengissä kahdelta yöllä ilman, että on kylmä, yhtään.

Mitä muuta? Joka aamu, kun odotetaan kavereita kadulla, sama espanjalainen mies tulee aamutupakalle tasan kello yhdeksän ja puhuu hymyillen, vaikka me ei ymmärrettäisi sanaakaan. Puistoissa uskovaiset kerääntyy yhteen omien soittimiensa soittamaan ja laulamaan hallelujaa, ja metron portaissa on aina sama mies myymässä sytkäreitä.


Suihkulähteitä on joka kadunkulmassa ja markkinoilla isot espanjalaismiehet huutaa uusia hintoja ja komeat vartijat iskee ruokakaupassa silmää. Naapurit esittelee asuntonsa tuikituntemattomille, eivätkä kadut hiljene koskaan, varsinkaan öisin.



Afrikkalaiset muusikot kulkee soittimineen väkijoukossa ja tekee musiikillaan kotimantereensa ylpeiksi. Terasseilla ei ole ikinä yhtäkään vapaata pöytää ja kukkakauppa on pienen torin kokoinen. Karkkikaupan sulkku myyjä kehuu silmiä kauniiksi ja pikkulapset viihtyvät ulkona keskiyöhön.

Yöllä maatessani sängyssä ja kuunnellessani ikkunan toiselta puolen kantautuvia ääniä ja tuulettimen huminaa Suomi tuntuu olevan jossain maailman toisella puolen - ja pienestä ikävästä huolimatta se ei tunnu pahalta, sillä ikävän iskiessä mulla on ihana espanjalainen kuusivuotias pikkuveli, joka tarttuu käteen ja antaa pusun poskelle.

Viikko ja yksi päivä Madridia takana, kaksi edessä, ennen kuin sanon adios kielikurssikavereille ja hyppään junaan kohti Alicantea. Aika kuluu nopeasti ja hitaasti, kaikki on ihanaa ja uutta, mutta samalla haluisin välillä päästä aloittamaan sen oikean elämäni siellä Alicanten kaduilla. Mutta mulla on kymmenen metrin päässä vihreä puisto, kädessä on parin euron rannekoru todellisilta espanjalaisilta markkinoilta ja illalla saan ehkä paellaa - täälläkin on siis nyt hyvä.

 

todellisuudentajuni hylkään

Yona laulaa vähän epävireisesti, yläkerrassa on hiljalleen täyttyvä matkalaukku, paidassa komeilee kahvitahra ja oon tänään säestänyt tärisevin sormin veljen kaunista sellon sointia, kuunnellut kampaamossa listaa kampaajan entisistä miesystävistä ja sanonut taas yhdet hyvästit yhdelle ihmiselle. Kahvikupissa hymyilee poikkeuksellisesti sinisilmäinen lehmä eikä Beatlesit, koska Beatles-muki on jäänyt pesemättä ja koska koko maailma on muutenkin päälaellaan. On keskiviikko ja sitten tulee torstai ja sitten perjantai ja sitten lauantai. Lauantai, jolloin pitäisi osata alottaa uusi elämä Espanjassa. Viisi minuuttia sitten se tuntui ihanalta, nyt liian suurelta ja pian pelottavalta ja jännittävältä ja unelmalta ja täydelliseltä ja kaikelta sekaisin. Kaikki on sekasin. En itke vaikka ehkä pitäisi, kahvi on kylmää ja pahaa, pidin tänään kaulahuivia 25 asteen lämmössä enkä ole vieläkään saanut vastausta ihmiseltä, joka vastaa tekstareihin aina heti.


Elämä on vuoristorataa, mutta silti mä elän. Viikon sisällä oon nauranut kylmässä saunassani ihmisten kanssa aamuyöllä vähän ennen auringonnousua, pelännyt Da Vinci Koodia rauhoittelevan ihmisen vieressä, tanssinut keittiössä odottaessani patonkia uunista, kävellyt yöllä kilometrien matkan nukkuakseni puolentoista tunnin yöunet kaverin kämpän kovalla lattialla, uppoutunut seuraavana aamuna kahvilan sohvalle ja herätellyt itseäni sangollisella kofeiinia, jäänyt sanattomaksi estääkseni itkun, tuntenut sairaan ihmisen tiukan kädenpuristuksen, ahdistunut ja nauranut päälle, puhunut ja kuunnellut kolme tuntia putkeen pientä ihmistä, jolla on niin suuri merkitys, hermostunut kengännauhoihin, rakastunut kaupan kassajonossa punareppuiseen pikkupoikaan, pessyt käsiä mutaisessa merivedessä kuun valossa, puhunut hetkeä myöhemmin syvättömiä kahden toisilleen tuntemattoman tyypin kanssa, halannut ihmisiä kädet kipeiksi ja kaiken päätteeksi päästänyt ihan vaan muutamat kyyneleet.

Ympärillä sataa, mutta silti kaikki näyttää kauniilta. Siltä tuntuu nyt - joo, juuri siltä.

korvalappustereoissani raikaa Rahmaninov

enää kykene olemaan minä en tunteeton

kykene en olemaan tunteeton

jää sulaa katuojaan

liikennemerkkiin nojaan

suljen silmäni, hengitän syvään

kasvatan uskoni kaikkeen hyvään

todellisuudentajuni hylkään

yona

katu täyttyy kuluvista koroista

Unettomat yöt saa aikaan sen, että istun sunnuntai-iltana jossain päin Helsinkiä ja huomaan, että puhun ihmisten kanssa samaan aikaan maailmanlopusta ja siitä, miten sanotaan espanjaksi tarvitsen lääkettä ruoansulatusvaivoihin. Pari tuntia myöhemmin mä istun keittiössä ja syön iltapalaksi mustikkapiirakkaa niin kuin Norah Jones My Blueberry Nightsissa pöydän päällä maaten.


Unettomat yöt saa aikaan sen, että jätän aamuyöstä kaksi kaveria nukkumaan olohuoneeseeni ja luen äänettömässä keittiössä sanomalehden auringonnousun valossa. Liian monen tunnin kuluttua istutaan oven kynnyksellä niiden kahden ihmisen kanssa ja katellaan, miten pieni tihkusade yrittää kastella varpaat ja koko pihan. Myöhemmin samana päivänä yritän unohtaa unentarpeen ja pyydän huvin vuoksi kahviini kermavaahtoa ennen kuin meen pöytään kuuntelemaan, miten nahkatakkiin pukeutunut poika kertoo elämänsä parhaasta keikasta. Neljän tunnin päästä halaan samaa ihmistä ja sanon nähdään vuoden päästä ennen kuin katoan taas Helsingin kaduille.

Unettomat yöt saa aikaan sen, että yritän nukkua paremmin kapealla patjalla siskon huoneen lattialla - ja aamulla puoliunessa tunnen, miten sisko tulee lattialle viereen makaamaan ja katsoo hiljaa ja pitää kädestä kiinni. Ja kuulemma päästää muutaman kyyneleen.


Unettomat yöt saa aikaan sen, että kuljen tyhjässä asunnossa pää tyhjänä huoneesta toiseen ja kaikki tuntuu puoliksi unelta ja yritän painaa mieleeni kaikki pienet yksityiskohdat, jotta muistaisin sen kodin tulevan vuoden aikana. Ja samalla laulan tärisevällä äänellä Yonan muka meen mihin meen, meen mihin meen.


Unettomat yöt saa aikaan sen, että huomaan aamukahvin olevan liian vähän ja se saattaakin helposti lisääntyä kello kolmen tai viiden tai kuuden kahviksi. Keittiön ikkunan takana seisova maailma tuntuu taululta enkä oikein osaa hypätä sen kehyksien sisään. Mua kutsuu toinen taulu toisessa maassa.

Unettomat yöt saa aikaan sen, että kun seison kadulla, jolla ihmiset vaihtuu minuutissa ja katusoittajayhtye yrittää saada ne pysähtymään, ja tiedän katsovani ihanaa ihmistä silmiin viimeisen kerran vuoteen - kaikki tuntuu silloinkin unelta. Miljoonien halauksien jälkeen kävelen Stockmannin kerroksesta toiseen ja vapisen ja itken vähän.


Unettomat yöt saa aikaan sen, että meinaan itkeä silloinkin kun rahat ei riitä levykaupassa. Ja mulle sanotaan, että katson koko ajan jonnekin enkä kunnolla minnekään, ja ne kysyy että mikä on. 


Ei mikään, haluaisin vaan sulkea silmät ja nukkua, ihan vähän.

katu täyttyy askelista

elämä on kuolemista

pane käsi käteen ollaan hiljaa

pyydä minut aamuteelle

anna vettä kuihtuneelle

nyt on elokuu ja minä olen viljaa

en ilosta itke en surusta itke,

jos itken niin itken muuten vaan

ja muualla oon,

ennen kuin huomaatkaan

(Juice)

Onneks Helsinki on kaunis joka päivä - se täyttyy askelista ja kuluvista koroista ja ihanista ihmisistä ja tän tytön tyhjistä ajatuksista.

when nighttime wasn't meant for sleep

Vanhat valokuvat, vanhempien sänky ja siskon laulu tuntuu turvalliselta, kun sade hakkaa peltikattoa ja ikkunan takana ukkostaa taas. Turvalliselta tuntuu myös edestakaisin heiluva juna, pienet koristellut kahvikupit papan luona, keskustelut ja nauru keskiyöllä omituisessa pusikossa harvinaisen ihanan ihmisen kanssa, auringonlasku kalliolla ihmisten ympäröimänä, entisen kaverin tapaaminen sattumalta ilta-auringon värjäämässä ratikassa ja kauniit sävelet, joita oon saanut vihdoin taas pianosta ulos. Veljen bändin kitarat, sellot ja saksofoni vanhan auton vanhoista stereoista tekee myös maailmasta turvallisen - ja täydellisen.


Enkä mä täydellisessä maailmassa osaa pelätä sitä, että 16 päivän päästä lähden. Otan matkalaukun ja kitaran ja itseni ja lähden elämään kuin espanjalaiset, vuodeksi. Oon nähnyt, miten omia ja muiden poskia pitkin valuu kyyneleet, jotka huolehtii ikävästä jo nyt. Mutta vaikka tiedän tuntevani ikävää, en pelkää. Äiti joskus opetti pienelle tytölleen, että turhin asia maailmassa on pelko. Se vie voimat, muttei auta. Siksi istuessani hiljaa sohvalla ja katsoessani yhtä elämän tärkeintä ihmistä silmiin, joka kyynelehti pelosta, kuiskasin älä pelkää. Sitä kuiskaan itellenikin joka päivä. Koska vaikka joskus onkin pimeää, aurinko on silti siellä jossain, ja tähdet ja lamput ja rakkaus myös, jotka nekin valaisee kaikkia teitä, joita pitkin ihmiset kävelee varovaisin askelin.

Aion kirjotella tänne kokemuksia Espanjasta, mutta en tavalliseen vaihto-oppilaan tyyliin sopeutumisesta, kielen oppimisesta ja koti-ikävästä. Mieluummin kirjotan siitä, miltä espanjalainen kahvi maistuu ja onko auringonlaskut siellä samanlaisia kuin täällä - pienistä asioista, sillä pienet asiat on yhdessä suuria, ainakin tän pienen tytön elämässä.

Tänään täytän 17 ja kohta lähden kukkamekossa juomaan kahvia, syömään kakkua, tanssimaan heinäpellolla ja haistelemaan, miltä maailma tuoksuu 17-vuotiaana. Kaulaan pujotan siskolta lahjaksi saadun medaljongin, jonka sisällä on kuva meistä ja naurusta. Mua naurattaa se nytkin. Ulkona tuulee ja aurinko hymyilee ja Thomas Dybdahl laulaa pianon kanssa - voi että, päivät on kauniita.