Unettomat yöt saa aikaan sen, että istun sunnuntai-iltana jossain päin Helsinkiä ja huomaan, että puhun ihmisten kanssa samaan aikaan maailmanlopusta ja siitä, miten sanotaan espanjaksi tarvitsen lääkettä ruoansulatusvaivoihin. Pari tuntia myöhemmin mä istun keittiössä ja syön iltapalaksi mustikkapiirakkaa niin kuin Norah Jones My Blueberry Nightsissa pöydän päällä maaten.
Unettomat yöt saa aikaan sen, että jätän aamuyöstä kaksi kaveria nukkumaan olohuoneeseeni ja luen äänettömässä keittiössä sanomalehden auringonnousun valossa. Liian monen tunnin kuluttua istutaan oven kynnyksellä niiden kahden ihmisen kanssa ja katellaan, miten pieni tihkusade yrittää kastella varpaat ja koko pihan. Myöhemmin samana päivänä yritän unohtaa unentarpeen ja pyydän huvin vuoksi kahviini kermavaahtoa ennen kuin meen pöytään kuuntelemaan, miten nahkatakkiin pukeutunut poika kertoo elämänsä parhaasta keikasta. Neljän tunnin päästä halaan samaa ihmistä ja sanon nähdään vuoden päästä ennen kuin katoan taas Helsingin kaduille.
Unettomat yöt saa aikaan sen, että yritän nukkua paremmin kapealla patjalla siskon huoneen lattialla - ja aamulla puoliunessa tunnen, miten sisko tulee lattialle viereen makaamaan ja katsoo hiljaa ja pitää kädestä kiinni. Ja kuulemma päästää muutaman kyyneleen.
Unettomat yöt saa aikaan sen, että kuljen tyhjässä asunnossa pää tyhjänä huoneesta toiseen ja kaikki tuntuu puoliksi unelta ja yritän painaa mieleeni kaikki pienet yksityiskohdat, jotta muistaisin sen kodin tulevan vuoden aikana. Ja samalla laulan tärisevällä äänellä Yonan muka meen mihin meen, meen mihin meen.
Unettomat yöt saa aikaan sen, että huomaan aamukahvin olevan liian vähän ja se saattaakin helposti lisääntyä kello kolmen tai viiden tai kuuden kahviksi. Keittiön ikkunan takana seisova maailma tuntuu taululta enkä oikein osaa hypätä sen kehyksien sisään. Mua kutsuu toinen taulu toisessa maassa.
Unettomat yöt saa aikaan sen, että kun seison kadulla, jolla ihmiset vaihtuu minuutissa ja katusoittajayhtye yrittää saada ne pysähtymään, ja tiedän katsovani ihanaa ihmistä silmiin viimeisen kerran vuoteen - kaikki tuntuu silloinkin unelta. Miljoonien halauksien jälkeen kävelen Stockmannin kerroksesta toiseen ja vapisen ja itken vähän.
Unettomat yöt saa aikaan sen, että meinaan itkeä silloinkin kun rahat ei riitä levykaupassa. Ja mulle sanotaan, että katson koko ajan jonnekin enkä kunnolla minnekään, ja ne kysyy että mikä on.
Ei mikään, haluaisin vaan sulkea silmät ja nukkua, ihan vähän.
katu täyttyy askelista
elämä on kuolemista
pane käsi käteen ollaan hiljaa
pyydä minut aamuteelle
anna vettä kuihtuneelle
nyt on elokuu ja minä olen viljaa
en ilosta itke en surusta itke,
jos itken niin itken muuten vaan
ja muualla oon,
ennen kuin huomaatkaan
(Juice)
Onneks Helsinki on kaunis joka päivä - se täyttyy askelista ja kuluvista koroista ja ihanista ihmisistä ja tän tytön tyhjistä ajatuksista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti