just before the rain came down

Mitä pitää tehdä, kun jättää kolmen viikon aikana kodiksi muodostuneen kaupungin kaikkine ihanine ihmisineen, taloineen, äänineen, kahviloineen, kukkakauppoineen ja nauruineen - ja päätyy jonnekin, missä kaikki on taas ihan uutta ja pitäisi osata alottaa kaikki alusta? Voi itkeä, niin kuin mä itkin kun rutistin hyvästiksi pientä poikaa, joka on ikuisesti mun oma pikku prinssi - voi itkeä uudestaan, niin kuin mä itkin Madridin juna-asemalla kun sain maailman kauneimman kirjeen maailman ihanimmalta norjalaistytöltä. Tine, te quiero. Voi tuijottaa junassa ohi vilahtavia kukkuloita ja vuoria ja keltaista maisemaa ilman tuttuja suomalaisia vihreitä metsiä ja kuunnella, miten Radical Face laulaa Welcome Home - ja samalla rukoilla, että on tosiaan menossa kotiin.

Tää koti ei näytä samalta kuin Suomessa, sillä seinällä ei oo Beatles-taulua vaan joku epämääräinen leijona, eikä mulla oo kirjahyllyä, jonka voisin tunkea täyteen turhia ja tärkeitä tavaroita. Kitaraa ei näy yhdessäkään nurkassa ja ikkunan takana on varmaan kaupungin meluisin autotie (jota huomaan kiroavani öisin espanjaksi, jee!). Mutta mulla on leveä sänky, äidin ja isän hymyilevät valokuvat yöpöydällä, Lauran antama Turilas-pehmolelu (halaus!) ja kattoterassilta näkee puolet kaupungista ja sen, miten kuu valaisee koko maailman noustessaan yöllä taivaalle. Ja mulla on kolmen ihmisen perhe, joka saa mut nauramaan, vaikka pää oliskin vähän sekaisin kaikesta tästä muutoksesta ja siitä ajatuksesta, että nyt se elämä täällä vasta alkaa. Ja jep, alhaalla on uima-allas.

Mitä oon tehnyt? Oon istunut kahviloissa ja pinnistellyt ymmärtääkseni puhetta, tuijotellut suihkulähteitä ja kävellyt jalat kipeiksi, jutellut maailman ympäri pyöräilleen miehen kanssa ja nauranut vedet silmissä ikäiseni pojan ja viiskymppisen naisen kanssa asioille, joille en ennen olis uskaltanut nauraa. (Täällä sitä nauretaan vaan!) Oon juossut isoja aaltoja vastaan ja kävellyt paljain jaloin märällä hiekalla ja kattonut, miten jalanjäljet painautuu hiekkaan. Oon istunut puistossa ja tuijottanut leikkiviä lapsia Yonan lauleskellessa korvissa. Oon puhunut pyjamassa syvällisiä aamuyöhön asti kattoterassilla, jossa ei ole ikinä kylmä ja kattonut kuuta ja tuntenut sen lohdutuksen, sillä musta on kiva, että se sama kuu näkyy siellä Suomessakin. Se muistuttaa, että ainakin ollaan samalla planeetalla.

Juanesin La Camisa Negra soi äidin stereoista, ulkona autojen hälinä ei lopu (välillä kaipaan niiden tilalle Madridin tuttua ihmisten puheensorinaa...), huomenna alkaa koulu ja tänään haluisin mennä juoksemaan, nukkua lisää ja leikata vähän pörrötukkaani. Tänään sain aamiaisella paketin kotoa, joka melkeen tuoksui oman kodin huoneilta. Tuoksu on erilainen kuin täällä - mutta silti tääkin on koti, toinen koti johon kiinnyn päivä päivältä enemmän.

PS. Voisitteko rukoilla mun kanssa, että täälläkin sataisi joskus? Mulla ei oo kumppareita mukana, mutta voisin mennä paljain jaloin hyppelemään sateeseen niin kuin tekisin Suomessa. Ehkä siksi oonkin tuijotellut niitä suihkulähteitä, kun ne näyttää kauniilta sateelta.

HALAUS!
Sisu