Enkä mä täydellisessä maailmassa osaa pelätä sitä, että 16 päivän päästä lähden. Otan matkalaukun ja kitaran ja itseni ja lähden elämään kuin espanjalaiset, vuodeksi. Oon nähnyt, miten omia ja muiden poskia pitkin valuu kyyneleet, jotka huolehtii ikävästä jo nyt. Mutta vaikka tiedän tuntevani ikävää, en pelkää. Äiti joskus opetti pienelle tytölleen, että turhin asia maailmassa on pelko. Se vie voimat, muttei auta. Siksi istuessani hiljaa sohvalla ja katsoessani yhtä elämän tärkeintä ihmistä silmiin, joka kyynelehti pelosta, kuiskasin älä pelkää. Sitä kuiskaan itellenikin joka päivä. Koska vaikka joskus onkin pimeää, aurinko on silti siellä jossain, ja tähdet ja lamput ja rakkaus myös, jotka nekin valaisee kaikkia teitä, joita pitkin ihmiset kävelee varovaisin askelin.
Aion kirjotella tänne kokemuksia Espanjasta, mutta en tavalliseen vaihto-oppilaan tyyliin sopeutumisesta, kielen oppimisesta ja koti-ikävästä. Mieluummin kirjotan siitä, miltä espanjalainen kahvi maistuu ja onko auringonlaskut siellä samanlaisia kuin täällä - pienistä asioista, sillä pienet asiat on yhdessä suuria, ainakin tän pienen tytön elämässä.
Tänään täytän 17 ja kohta lähden kukkamekossa juomaan kahvia, syömään kakkua, tanssimaan heinäpellolla ja haistelemaan, miltä maailma tuoksuu 17-vuotiaana. Kaulaan pujotan siskolta lahjaksi saadun medaljongin, jonka sisällä on kuva meistä ja naurusta. Mua naurattaa se nytkin. Ulkona tuulee ja aurinko hymyilee ja Thomas Dybdahl laulaa pianon kanssa - voi että, päivät on kauniita.
hyvää syntympäivää! :)
VastaaPoista