minä ja madrid ja rakkaus

Istun espanjalaisessa huoneessa ja kuuntelen pihalta kuuluvaa jatkuvaa puheensorinaa, enkä oikeen tiedä, mitä pitäisi kertoa ja mitä jättää omiin ajatuksiin. Sen osaan sanoa, että tunnen itteni niin pieneksi Madridin isoilla aukioilla ja meluisassa keskustassa - ja sitten pujahdankin yhdelle kaupungin miljoonista pienistä, kapeista kävelykaduista ja tunnen olevani jotain suurta - se tyttö, joka uskalsi lähteä vaihtoon. Ja osaan sanoa myös sen, että rakastan Espanjaa.

Kahvi on liian makeaa ja maito liian paksua ja täällä ei myydä Sisuja, mutta täällä on miljoonittain ihmisiä, jotka hymyilee tuntemattomille niin kuin aurinko näiden katujen yläpuolella. Ja täällä voi kulkea pelkässä kukkamekossa ja korkokengissä kahdelta yöllä ilman, että on kylmä, yhtään.

Mitä muuta? Joka aamu, kun odotetaan kavereita kadulla, sama espanjalainen mies tulee aamutupakalle tasan kello yhdeksän ja puhuu hymyillen, vaikka me ei ymmärrettäisi sanaakaan. Puistoissa uskovaiset kerääntyy yhteen omien soittimiensa soittamaan ja laulamaan hallelujaa, ja metron portaissa on aina sama mies myymässä sytkäreitä.


Suihkulähteitä on joka kadunkulmassa ja markkinoilla isot espanjalaismiehet huutaa uusia hintoja ja komeat vartijat iskee ruokakaupassa silmää. Naapurit esittelee asuntonsa tuikituntemattomille, eivätkä kadut hiljene koskaan, varsinkaan öisin.



Afrikkalaiset muusikot kulkee soittimineen väkijoukossa ja tekee musiikillaan kotimantereensa ylpeiksi. Terasseilla ei ole ikinä yhtäkään vapaata pöytää ja kukkakauppa on pienen torin kokoinen. Karkkikaupan sulkku myyjä kehuu silmiä kauniiksi ja pikkulapset viihtyvät ulkona keskiyöhön.

Yöllä maatessani sängyssä ja kuunnellessani ikkunan toiselta puolen kantautuvia ääniä ja tuulettimen huminaa Suomi tuntuu olevan jossain maailman toisella puolen - ja pienestä ikävästä huolimatta se ei tunnu pahalta, sillä ikävän iskiessä mulla on ihana espanjalainen kuusivuotias pikkuveli, joka tarttuu käteen ja antaa pusun poskelle.

Viikko ja yksi päivä Madridia takana, kaksi edessä, ennen kuin sanon adios kielikurssikavereille ja hyppään junaan kohti Alicantea. Aika kuluu nopeasti ja hitaasti, kaikki on ihanaa ja uutta, mutta samalla haluisin välillä päästä aloittamaan sen oikean elämäni siellä Alicanten kaduilla. Mutta mulla on kymmenen metrin päässä vihreä puisto, kädessä on parin euron rannekoru todellisilta espanjalaisilta markkinoilta ja illalla saan ehkä paellaa - täälläkin on siis nyt hyvä.