todellisuudentajuni hylkään

Yona laulaa vähän epävireisesti, yläkerrassa on hiljalleen täyttyvä matkalaukku, paidassa komeilee kahvitahra ja oon tänään säestänyt tärisevin sormin veljen kaunista sellon sointia, kuunnellut kampaamossa listaa kampaajan entisistä miesystävistä ja sanonut taas yhdet hyvästit yhdelle ihmiselle. Kahvikupissa hymyilee poikkeuksellisesti sinisilmäinen lehmä eikä Beatlesit, koska Beatles-muki on jäänyt pesemättä ja koska koko maailma on muutenkin päälaellaan. On keskiviikko ja sitten tulee torstai ja sitten perjantai ja sitten lauantai. Lauantai, jolloin pitäisi osata alottaa uusi elämä Espanjassa. Viisi minuuttia sitten se tuntui ihanalta, nyt liian suurelta ja pian pelottavalta ja jännittävältä ja unelmalta ja täydelliseltä ja kaikelta sekaisin. Kaikki on sekasin. En itke vaikka ehkä pitäisi, kahvi on kylmää ja pahaa, pidin tänään kaulahuivia 25 asteen lämmössä enkä ole vieläkään saanut vastausta ihmiseltä, joka vastaa tekstareihin aina heti.


Elämä on vuoristorataa, mutta silti mä elän. Viikon sisällä oon nauranut kylmässä saunassani ihmisten kanssa aamuyöllä vähän ennen auringonnousua, pelännyt Da Vinci Koodia rauhoittelevan ihmisen vieressä, tanssinut keittiössä odottaessani patonkia uunista, kävellyt yöllä kilometrien matkan nukkuakseni puolentoista tunnin yöunet kaverin kämpän kovalla lattialla, uppoutunut seuraavana aamuna kahvilan sohvalle ja herätellyt itseäni sangollisella kofeiinia, jäänyt sanattomaksi estääkseni itkun, tuntenut sairaan ihmisen tiukan kädenpuristuksen, ahdistunut ja nauranut päälle, puhunut ja kuunnellut kolme tuntia putkeen pientä ihmistä, jolla on niin suuri merkitys, hermostunut kengännauhoihin, rakastunut kaupan kassajonossa punareppuiseen pikkupoikaan, pessyt käsiä mutaisessa merivedessä kuun valossa, puhunut hetkeä myöhemmin syvättömiä kahden toisilleen tuntemattoman tyypin kanssa, halannut ihmisiä kädet kipeiksi ja kaiken päätteeksi päästänyt ihan vaan muutamat kyyneleet.

Ympärillä sataa, mutta silti kaikki näyttää kauniilta. Siltä tuntuu nyt - joo, juuri siltä.

korvalappustereoissani raikaa Rahmaninov

enää kykene olemaan minä en tunteeton

kykene en olemaan tunteeton

jää sulaa katuojaan

liikennemerkkiin nojaan

suljen silmäni, hengitän syvään

kasvatan uskoni kaikkeen hyvään

todellisuudentajuni hylkään

yona

katu täyttyy kuluvista koroista

Unettomat yöt saa aikaan sen, että istun sunnuntai-iltana jossain päin Helsinkiä ja huomaan, että puhun ihmisten kanssa samaan aikaan maailmanlopusta ja siitä, miten sanotaan espanjaksi tarvitsen lääkettä ruoansulatusvaivoihin. Pari tuntia myöhemmin mä istun keittiössä ja syön iltapalaksi mustikkapiirakkaa niin kuin Norah Jones My Blueberry Nightsissa pöydän päällä maaten.


Unettomat yöt saa aikaan sen, että jätän aamuyöstä kaksi kaveria nukkumaan olohuoneeseeni ja luen äänettömässä keittiössä sanomalehden auringonnousun valossa. Liian monen tunnin kuluttua istutaan oven kynnyksellä niiden kahden ihmisen kanssa ja katellaan, miten pieni tihkusade yrittää kastella varpaat ja koko pihan. Myöhemmin samana päivänä yritän unohtaa unentarpeen ja pyydän huvin vuoksi kahviini kermavaahtoa ennen kuin meen pöytään kuuntelemaan, miten nahkatakkiin pukeutunut poika kertoo elämänsä parhaasta keikasta. Neljän tunnin päästä halaan samaa ihmistä ja sanon nähdään vuoden päästä ennen kuin katoan taas Helsingin kaduille.

Unettomat yöt saa aikaan sen, että yritän nukkua paremmin kapealla patjalla siskon huoneen lattialla - ja aamulla puoliunessa tunnen, miten sisko tulee lattialle viereen makaamaan ja katsoo hiljaa ja pitää kädestä kiinni. Ja kuulemma päästää muutaman kyyneleen.


Unettomat yöt saa aikaan sen, että kuljen tyhjässä asunnossa pää tyhjänä huoneesta toiseen ja kaikki tuntuu puoliksi unelta ja yritän painaa mieleeni kaikki pienet yksityiskohdat, jotta muistaisin sen kodin tulevan vuoden aikana. Ja samalla laulan tärisevällä äänellä Yonan muka meen mihin meen, meen mihin meen.


Unettomat yöt saa aikaan sen, että huomaan aamukahvin olevan liian vähän ja se saattaakin helposti lisääntyä kello kolmen tai viiden tai kuuden kahviksi. Keittiön ikkunan takana seisova maailma tuntuu taululta enkä oikein osaa hypätä sen kehyksien sisään. Mua kutsuu toinen taulu toisessa maassa.

Unettomat yöt saa aikaan sen, että kun seison kadulla, jolla ihmiset vaihtuu minuutissa ja katusoittajayhtye yrittää saada ne pysähtymään, ja tiedän katsovani ihanaa ihmistä silmiin viimeisen kerran vuoteen - kaikki tuntuu silloinkin unelta. Miljoonien halauksien jälkeen kävelen Stockmannin kerroksesta toiseen ja vapisen ja itken vähän.


Unettomat yöt saa aikaan sen, että meinaan itkeä silloinkin kun rahat ei riitä levykaupassa. Ja mulle sanotaan, että katson koko ajan jonnekin enkä kunnolla minnekään, ja ne kysyy että mikä on. 


Ei mikään, haluaisin vaan sulkea silmät ja nukkua, ihan vähän.

katu täyttyy askelista

elämä on kuolemista

pane käsi käteen ollaan hiljaa

pyydä minut aamuteelle

anna vettä kuihtuneelle

nyt on elokuu ja minä olen viljaa

en ilosta itke en surusta itke,

jos itken niin itken muuten vaan

ja muualla oon,

ennen kuin huomaatkaan

(Juice)

Onneks Helsinki on kaunis joka päivä - se täyttyy askelista ja kuluvista koroista ja ihanista ihmisistä ja tän tytön tyhjistä ajatuksista.

when nighttime wasn't meant for sleep

Vanhat valokuvat, vanhempien sänky ja siskon laulu tuntuu turvalliselta, kun sade hakkaa peltikattoa ja ikkunan takana ukkostaa taas. Turvalliselta tuntuu myös edestakaisin heiluva juna, pienet koristellut kahvikupit papan luona, keskustelut ja nauru keskiyöllä omituisessa pusikossa harvinaisen ihanan ihmisen kanssa, auringonlasku kalliolla ihmisten ympäröimänä, entisen kaverin tapaaminen sattumalta ilta-auringon värjäämässä ratikassa ja kauniit sävelet, joita oon saanut vihdoin taas pianosta ulos. Veljen bändin kitarat, sellot ja saksofoni vanhan auton vanhoista stereoista tekee myös maailmasta turvallisen - ja täydellisen.


Enkä mä täydellisessä maailmassa osaa pelätä sitä, että 16 päivän päästä lähden. Otan matkalaukun ja kitaran ja itseni ja lähden elämään kuin espanjalaiset, vuodeksi. Oon nähnyt, miten omia ja muiden poskia pitkin valuu kyyneleet, jotka huolehtii ikävästä jo nyt. Mutta vaikka tiedän tuntevani ikävää, en pelkää. Äiti joskus opetti pienelle tytölleen, että turhin asia maailmassa on pelko. Se vie voimat, muttei auta. Siksi istuessani hiljaa sohvalla ja katsoessani yhtä elämän tärkeintä ihmistä silmiin, joka kyynelehti pelosta, kuiskasin älä pelkää. Sitä kuiskaan itellenikin joka päivä. Koska vaikka joskus onkin pimeää, aurinko on silti siellä jossain, ja tähdet ja lamput ja rakkaus myös, jotka nekin valaisee kaikkia teitä, joita pitkin ihmiset kävelee varovaisin askelin.

Aion kirjotella tänne kokemuksia Espanjasta, mutta en tavalliseen vaihto-oppilaan tyyliin sopeutumisesta, kielen oppimisesta ja koti-ikävästä. Mieluummin kirjotan siitä, miltä espanjalainen kahvi maistuu ja onko auringonlaskut siellä samanlaisia kuin täällä - pienistä asioista, sillä pienet asiat on yhdessä suuria, ainakin tän pienen tytön elämässä.

Tänään täytän 17 ja kohta lähden kukkamekossa juomaan kahvia, syömään kakkua, tanssimaan heinäpellolla ja haistelemaan, miltä maailma tuoksuu 17-vuotiaana. Kaulaan pujotan siskolta lahjaksi saadun medaljongin, jonka sisällä on kuva meistä ja naurusta. Mua naurattaa se nytkin. Ulkona tuulee ja aurinko hymyilee ja Thomas Dybdahl laulaa pianon kanssa - voi että, päivät on kauniita.

and i will hold on hope

Se tunne, kun ympärillä sataa niin, että kadut tulvii, ukkonen huutaa ja maailma välähtelee salamoista, ja oot ahtautunut pienen katoksen alle isojen matkakassien ja yhden hassusti höpöttävän ihmisen kanssa pikkukaupungin bussiasemalla - ja sade kastelee paljaat jalat ja laulat Jamie Cullumin kanssa i'm singing in the rain, just singing in the rain. Se tunne on ihana.


Se tunne, kun heräät pää pyörällä edellisestä illasta ja voit jättää muut nukkumaan ja lähteä yhden tietyn ihmisen kanssa laiturille puhumaan ja istumaan hiljaa moneksi tunniksi. Se tunne on ihana.

©JJH

 Se tunne, kun kävelet ilman kenkiä ilta-auringon valossa, lämpimällä asvaltilla ja haistat muiden tupakansavupilven. Se tunne on ihana.

Se tunne, kun istut tyynen meren äärellä punaisessa moottoriveneessä ihmisen kanssa, joka pitää sua kädestä kiinni ja kysyy, muistanko mä kyseisen hetken Espanjassa, ja sä vastaat miettimättä kyllä. Se tunne on ihana.


Se tunne, kun juokset tyhjässä metsässä etkä kuule mitään muuta kuin omat hengenvedot ja kävyt kenkien alla, eikä sua pelota vaikka on pimeää, sillä keskityt vaan askeleihin toisensa perään ja lasket niitä espanjaksi, uno dos tres cuatro... Se tunne on ihana.


Se tunne, kun juot alkuyöstä kahvia kaverin hämärässä asunnossa ja istut ihmisten ympäröimänä mustalla sohvalla katse länkkärielokuvassa. Se tunne on ihana.


Se tunne, kun hyppäät hetken mielijohteesta bussiin jonnekin, vaikka pitäisi olla menossa aivan toiseen suuntaan. Se tunne on ihana.

Se tunne, kun heräät muutaman tunnin yöunien jälkeen seitsemältä aamulla vain, että voisit istua keittiössä ja katsella, miten vanhemmat juo aamukahvinsa. Se tunne on ihana.


Se tunne, kun kävelet öisessä sateessa kotiin ja tuntuu, ettei maailmassa ole ketään muuta paitsi sinä ja se ihminen, jolle voit naputella viestin millon vaan. Se tunne on ihana.


Se tunne, kun saat muutaman lämpimän sanan ja vielä lämpimämmän hymyn samoihin liikennevaloihin pysähtyneeltä naiselta, joka on pukeutunut kuin hippi. Se tunne on ihana.


Se tunne, kun saat keskiyöllä puhelun että tule ulos, ja menet ulos puhumaan pojan kanssa, jolla on äänekäs mopo ja jota et oo nähnyt aikoihin. Se tunne on ihana.


Se tunne, kun ymmärrät, että vietät tähänastisen elämäsi parasta kesää. Se tunne on täydellinen.

Ja sitten tulee se tunne, kun kyyneleet valuu sanomalehdelle lukiessasi Norjan tapahtumista. Se tunne sattuu ja inhottaa ja kirvelee ja repii rikki. Siihen auttaa armoton kitaran soitto, joka katkaisee kitarankielet - sekä Mumford & Sons, joka laulaa I will hold on hope.

Hän itse puhuu ja kuulee

Oon kokenut palan täydellisyyttä: aamu-uinti neljän aikoihin, hiljaisen auringonnousun jälkeen lammessa, jonka päällä leijuu läpinäkyvä usva. Vesi oli niin lämmintä ja silkinpehmeää, että olisin voinut jäädä sinne loppuelämäkseni. Kaikki sanat jäi kaikumaan ympäri aukiota, kun joku välillä avas suunsa. Eniten siellä kaikui nauru, mun nauru ja kuuden muun ihmisen nauru. Kuuden täydellisen ihmisen nauru. Kun noustiin juosten vedestä, tärisin koko ruumiiltani - ehkä kylmästä, mutta varmaan vähäsen myös onnesta. Kotiin kävellessä hiekkatie rahisi jalkojen alla ja aurinko kimalteli hiljaa puissa. Ja mä nauroin edelleen, niiden hassujen outojen sekopäiden ihanien ihmisten kanssa.


Täydellistä oli myös grillailu kalliolla isossa porukassa auringon laskiessa, puheleminen tuttujen ja tuntemattomien ja hymyilevien ihmisten kanssa, selvä mutta väsynyt pää ja se, että mulla on kuulemma kiva nauru.

Aamulla heräsin pienelle sohvalle käpertyneenä Vilin kämpästä, johon oltiin ihmisten kanssa ängetty ja istuttu pitkälle aamuyöhön köyhien nuorten gourmé-ateriaa (lue: kermaperunoita) kokaten ja syöden, nauraen ja paljon tyhjiä ja tärkeitä asioita sanoen.


Viikon aikana on tuntunut hyvältä ja pahalta, nyt tuntuu hyvältä ja pahalta, mutta haluun olla onnellinen ja siks myös olen. Noi ihmiset saa sen aikaan. Join viikon ripari-isostelun aikana niin monta kuppia kahvia, että nyt kun oon juonut vuorokauden sisällä vaan yhden, päähän sattuu eikä kaapissa ole lisää. Se on ainoa asia, minkä annan nyt vaivata. Muut asiat saa kadota jonnekin kauas, täksi illaksi ja huomiseksi ja ylihuomiseksi ja vaikka kaikiksi päiviksi. Eteisen lattialla istuminen kahvikuppi kädessä ja isän äänen kuuleminen lankapuhelimen toisesta päästä auttoi asiaa.


Kuukaus, viikko ja viis päivää Espanjan seikkailuihin. Tällä hetkellä se tuntuu hyvältä, viiden minuutin päästä liian pelottavalta. Siks nousen nyt ja painun talosta ulos sekoilemaan ja unohtamaan kaiken koko yöksi. Ulkona sataa ja tykkään siitä, haluaisin lisää kahvia ja jos ei olisi elinikäistä sopimusta, polttaisin yhden tupakan. Sitä varten on kaks Sisu-askia.


Keep on smiling!
Sisu

rakastatko mua sellaisena kuin olen

Kävely lauantaiyönä paljain jaloin, pää vähän sekaisin kaverilta kotiin. Makaaminen keskiyöllä kaverin kattoterassilla. Jääkahvi ja lyhyt jutustelu kahvilassa, jossa kaveri oli töissä musta esiliina päällään. (Ja alennus siitä kahvista.) Hyvät elokuvat, kauppareissu aikaisin aamulla, 7 kilometrin kävely keskustasta kotiin, öinen musiikkihetki keittiössä kolmen parhaan ystävän kanssa, karaoken laulaminen ranskaksi, uudet ihmiset, hiusten letitys, istuskelu rantakivillä, akustinen musiikki, uusi kukkamekko, kitaran sointi nurmikolla ja Teemu Selänteen halaus. Ihania asioita tältä viikolta.

Lenkit, siivous, pieni ahdistus ja olemattomat vatsalihakset. Huonoja asioita tältä viikolta.


Tänään kiipeän kallioille nauramaan porukassa, jossa voin huoletta olla outo. Huomenna herään väsyneenä, heitän tavarat laukkuun ja suuntaan (ehkä) viimeistä kertaa 41 pienen ihmisen isoseksi ja nautin. Eikä väsymys haittaa, kun kahvi on koko viikon ilmaista.

astu sisään huoneeseeni

sotkuiseen, valitan

istu siihen, tahtoisitko

teetä ja tarinan?

näin puhelen, vaan kuulet

kysymyksen miljoonien sydänten,

kai kuulet sen?

rakastatko mua

sellaisena kuin olen

vaiko vain kuvaa

joksi mun pitää muuttua

Metrofolk - Rakastatko mua (veljen orkesteri, joka sai juuri levynsä ulos. Olen pieni ylpeä sisko.)

sotkuinen talo ja tyhjä pää

Asunto oli täynnä avaamattomia kirjeitä, vaatekasoja, siideritölkkejä, ryppyisiä työlistoja ja roskia, kun raivasin tänään viikon jälkeen tieni kotiin. Oli ihanaa viskoa omat vaatteet kasojen jatkoksi ja pistää elämä risaseks, kun olin vihdoin päässyt hetkeksi pois vanhempien silmien alta. Kävin istumassa ennätyspitkän ajan kampaajalla puolen vuoden tauon jälkeen, jonka aikana päätin olla lähtemättä tänä perjantai-iltana mihinkään ja olla itteni kanssa, kun talokin kumisi tyhjyyttään. Hain ruokaa ja elokuvan ja olin näkevinäni Terhi Kokkosen. Yritin palauttaa äidin paksua kirjaa kirjaston postiluukusta, joiden luulin pienenä olevan niitä varten, jotka pelkäsi palauttaa myöhästyneitä levyjä vihasille kirjastotädeille. Mä en pelännyt, vaan palautin ne tomerasti tiskiin. En mä vieläkään pelkää, en pelkää mitään, paitsi ehkä vähän itseäni ja menetystä ja jotain. Niin. Hetki sitten revin rikkinäiset sukkahousut jalasta, kaivoin kaapista viimeiset leivänkannikat ja leiriydyin tähän pyyhkimään silmistä viimeset kyyneleet, jotka Slummien miljonääri sai aikaan. Nyt mä itken vähän, takapihalla valkoset kukat katsoo mua silmiin, ootan että sade alkaisi, on nälkä enkä halua syödä, pitäisi raahata laukku yläkertaan ja nukkua, mutta en halua sitäkään, voisin ehkä hyräillä Reginan mukana mutten saa ääntä ulos. Tuntuu hassulta, soitin tänään kaverille, joka oli sillä hetkellä astumassa koneeseen kohti Espanjaa. 50:n päivän päästä mäkin oon. Haluisin niin paljon puhua siitä jonkun kanssa ja samalla en yhtään. Voisin mennä makaamaan lattialle ja tyhjentää pään. Huomeniltana ainakin vedän sen sekasin ihmisten ympäröimänä ja hukun maailmaan.

Mitä oli juhannus? Pitkiä öitä ja vielä pitempiä aamuja, tyhjiä viinilaseja pitkällä pöydällä, auringonlaskun ja -nousun taitekohdan katselua, uintia silkinpehmeässä vedessä, naurua ja pientä väsymystä. Mieleen jäi öinen veneelläajo, maailman kaunein auringonlasku ja istuskelu aurinkoisella kuistilla, kun ootin aamukahvin tippumista sulkku rinkelikuvioinen muki kädessä. Juhannusyönä keräsin seittemän kukkaa tyynyn alle, ja tuleva aviomies on unen mukaan George Clooney. En vastustele. Samana yönä ukkosti vähän, ja makasin pitkään valveilla kuunnellen, miten sade rummutti aitan kattoa ja tuntui kutsuvan ulos hyppimään. Pysyin kuitenkin sängyssäni ja kattelin, miten sisko nukkui huoneen toisella puolen.
Ihmisten seura oli niin turvallista ja kivaa, mutta välillä myös löysin itteni tanssimasta yksin Ultra Bran tahdissa aitan heikossa valossa. Mä taidan ikuisesti olla tällanen hölmö oman tien kulkija, joka tuppaa aina hakeutumaan omaan rauhaansa, ihan vaan hetkeksikin. 

kauneinta mitä olin kuukausiin nähnyt
seisoin pitkään Hai-saappaat jalassa vedessä ja tuijotin

Sain kuulla muutamaan kertaan kasvaneeni taas vuoden aikana. Ehkä ne tarkoitti kasvua leveyssuunnassa tai sitten aikuistumista. Viime aikoina on ajatuksissa pyörinyt hämärät kuvat omasta asunnosta. Taskunpohjalla ei ole kuin muutama kolikko ja lompakossa pari tyhjää seteliä, joten se asunto on vielä kaukana - mutta yksi askel sitä kohti on sen kuvitteleminen, joskus. Ainakin mä tiedän, millaisen päiväpeiton haluaisin ja mihin laittaisin Beatles-mukini. Mä odotan ihania luomisvimmoja hiljasessa asunnossa, sekavia viini-iltoja ihmisten kanssa, puolipukeissa oleskelua ja lattialla lojuvia tavaroita, joista kukaan ei voi valittaa. Aion tutustua kerrostaloni postinjakajaan ja tarjota sille piristäviä aamukahveja. Aion kutsua kotiini henkilöitä, jotka saa perhoset lentelemään ja jotka syö irvistelemättä pohjaanpalaneita ruokiani. Aion tiskata Eppujen huutaessa pienistä kaiuttimista ja soitella kitaraa enemmän kuin koskaan. Ja pahoitella melua naapureille.


Vielä muutaman öisen tunnin ajan voin kuvitella näiden huoneiden olevan pelkästään mun. Sitten avaan oven niille kahdelle tytölle, joiden kanssa asunto tuntuu hyvältä jakaa.

yötäni syleilen mutta hiljaisuutta ei voi omistaa

mut pidän kiinni,

sillä kaiken muun voi multa varastaa

ja olet noussut, seisot siinä katsellen

ulos ikkunasta, jotain ihmetellen

ja olet vain

Egotrippi