No niin, yhtäkkiä musta on tullu Palefacen Helsinki-Shangri-la:n omistaja. Repäsin laatikosta viimeset roposeni ja marssin Äxään ja pyysin levyä tiskiin. Rahanmeno riipas vähän sisältä, mutta kun pääsin kotiin ja tungin levyn cd-soittimeen, olin tyytyväinen taas! Musarakkautta ei estä nyt mikään :) Jalat on nyt kuitenkin vähän poikki ja tekis mieli painua nukkumaan. Nousin ennen kaheksaa, herätin itteni lasillisella ES:n energiajuomaa ja raahauduin bussipysäkille. Kaupungilla mua ootti ensimmäiset shoppailut viime kesän jälkeen (mistä lähtien oon lakannut shoppaamasta aina kun on tilaisuus??) ja sain hankittua siedettäviä paitoja ja takin, ja uudet silmälasitkin tarttui mukaan. Ja sitten se Paleface. Taisin tykätä siitä eniten, vaikka vaatteet tyydytti nekin silmää - ne eivät vaan osaa tyydyttää tällasen musahullun korvia niinku hyvät levyt, hehe. Just nyt voisin vaikka pölliä naapurin jouluvalot tai tehä jotain muuta yhtä pahaa(?), jos vaan saisin Pariisin kevään kangaskassin tai t-paidan. Niitä kuolailessa ja Frendejä tuijotellessa taitaa tääkin ilta kulua. Huomenna kutsuu jälleen lautailu, oujeeeeez!, ja keskiviikkona suunta kohti Suomen persereikää eli Turkua. Sain jonkun ihme innostuksen kaivaa vuos sitten kesällä hankkimani digikameran esiin ja aloin kuvailla, mitä sieltä kaupasta tänään ny tarttu mukaan. Laatu on kaunis, hehe. Isä on pariin kertaan maininnu hankkivansa järkkärin, sitä odotellessa sitten...
ruutu- ja raitapaitoja löytyy mun kaapista jo ihan kiitettävästi, mutta ei kai niitä liikaa voi olla! Villapaita makso paljon mutta ei ollu mun rahoja.
Sanoin äidille hankkivani maanläheisen värisiä paitoja, ja ton vasemmanpuolisen nähdessään se kyllä totes, että "no siinä sitä maanläheisyyttä on parhaimmillaan." En oo varma sanoko se parhaimmillaan vai pahimmillaan... on ehkä tylsän värinen paita mutta sopii mun kaappiin ja sinne se päätykin!
Päätin vähän kuvailla viimesen kolmen viikon aikana levyhyllyyn ilmestyneitä levyjäni. Rakkautta kaikki. Pariisin kevät, Regina Spektor, Michaelin ennen kuolemaa sävelletyt biisit (50cent ei iskeny, vaikka kovasti yritän alkaa ymmärtää räppiäkin...) ja sitte tän päivän paras aarre, joka on jo ehtiny kulua parin tunnin aikana mun cd-soittimessa huolella. Äiti katto tota levyn kantta hetken ja kysy sitten, että eikös tää mies ollu se joka tuli tennareissa Linnan juhlin. KYLLÄ OLI ja se oli asiaaaaaaaa!!
Lopuks innostuin selailemaan levyhyllyäni vähän enemmän ja valitsin viis sieltä löytyvää parasta levyä. 1. Bruce Springsteen: 18 tracks - 1999 ilmestyny levy, jonka ostin vähän yli vuos sitten Äxästä ilman, että olin kuunnellu yhtäkään biisiä (tosin luulin, että levyyn sisältyvä Born In The USA olis se hitti minkä kaikki tietää, mutta se oliki toinen samanniminen biisi, rauhallisempi vaan ja sitä hittiä 10 kertaa parempi). Ja sitte siitä tuliki paras ostos, mitä oon Äx:ssä tehnyt. voi suosittelen lämpimästi :) 2. Flogging Molly: Within a Mile of Home - ilmesty 2004 ja sisko osti sen mulle viime kesänä. Irlantilaistyylistä punkin ja rokin sekotusta, aaaaaaa kuunnelkaa Seven Deadly Sins tai Factory Girls. 3. Jamie Cullum: The Pursuit - 2009, hankin Saksasta viime kesänä rakastuttuani kyseisen herran yhteen toiseen, 2003 ilmestyneeseen levyyn Twentysomething (Special Edition), jossa yhdistellään poppia ja jazzia. Jostain kummasta syystä Pursuit, vaikka se Twentysomethingia popimpi on, iskee muhun ku hullu! Not While I'm Around on ehkä yks maailman kauneimmista kappaleista, ja Cullum vetää sen tolla levyllä livenä, niin hirmu hienosti että kyyneleet nousee silmiin. Sanonpa vaan että huhhuh! 4. Elton John: Tumbleweed Connection - 1971, Eltonin kolmas levy ja paras kaikista niistä yli kymmenestä, mitä mulla tolta mieheltä on. Talking Old Soldiers on semmonen biisi, jonka haluun joskus kuulla, kun oon jossain Irlannissa tai Skotlannissa jossain hämärässä baarissa ja siellä on mun lisäks yks vanha mies ja hiljanen baarimikko. Kuunnelkaa se ja olkaa tarkkana sanojen kanssa, niin saatatte tajuta. :) 5. The Kooks: Inside in/Inside out - 2006, paras indierock bändi mihin oon törmänny. She Moves In Her Own Way saa kaikki hymyilemääN, lupaan!!
Loppuun Tohtori Sykerön tunnaribiisi, jota oon kuunnellu tätä kirjottaessani ja nauranu sille samalla oikeen kunnolla muistellessani niitä päiviä lapsena kun katto Sykeröä innoissaan ja odotti kaikkein eniten sen alkumusaa. =) Keep on smiling!! Sisu
uu oli rento ja hirmu kiva uusvuos, järkevinä(?) se vietettiin, kiitoksii kaikille joiden kaa tuli oltua ja joilta sai hehe mitä mahtavimpia viestejä ja joiden puheluja tuli kuunneltua oujees! Jalat kipeet ku eilen päivällä talven ekat lautailut, ens viikolla uuestaan ja aaaaaa hiihtolomalla suuntana Italia ja Alpit parin vuoden tauon jälkeeN! Tänään kattoo Rare exports, toivon siltä jotain muutaki ku että istun paniikissa koko loppuillan. Tyhmä herkkä ihminen ku oon. Nyt ei mitään muuta sanottavaa ku sain idean kuunnella yhen biisin Palefacelta ja mitä ihmettä oon rakastunu siihen. Oon ylpee että alan vihdoinki laajentaa musamakuu räppiinkin, hitaasti mutta toiv jotenki varmasti... Jos levykauppa äx olis auki tänään (onks se??) olisin ostamassa Helsinki- Shangri-laa just nyt! kuunnelkaa tätä ja viettäkää loisto 2011 nii mäki! loppu.
Julistan mun uusimman suurimman rakkauden: Regina Spektor! Sanat ja jännät melodiat ja hassut säestykset, ihan kaikki, saa mut lentelemään taas kerran musataivaaseen.
Pari viikkoa sitten kipaisin innoissani ku pikkulapsi Levykauppa Äx:ään kun ne vihdoin ja viimein ilmotti, että mun tilaama Reginan Begin to Hope levy oli saapunu hyllyyn. Samalla tarttui mukaan Pariisin kevään Astronautti ja oon sitä siitä lähtien mukavasti hoilannut (heihei mutsi, mä en oo syönyt mun lääkkeitä, vähän aikaa nauttia, vähän aikaa laulaa laulu, ihmettelen miten kaikki lipuu ohi, tulee juhannus ja joulu...). Välillä oon sitten vaihtanut cd-soittimeen Reginan ja istunu säkkituolissa huone pimeenä ja rauhottunu.
she says "I can sing this song so blue that you will cry in spite of you... and I have walked these streets so long there ain't nothing right, there ain't nothing wrong... lady lights a cigarette, puffs away, no regrets, takes a look around, no regrets no regrets... says "I am free", sings so soft as if she'll break... lady lights a cigarette, puffs away, and winter comes and she forgets (Regina Spektor: Lady, samasta biisistä otsikko)
Joulu sitten meni (hirmu nopeesti, huomasko kukaan muu?) ja lahjoja tuli, levyjä rahaa kirjoja vaatteita pelejä (uu carcassonne on ehkä paras peli ikinä mitä on tehty!!) yms. Joululaulut soi läpi joulun ja taitaa ne hiukkasen soida päässä edelleen. Ihana joulufiilis on sitten yhtäkkiä vaihtunu kauheeseen stressiin ku pitäis saada tyhmät vaihto-oppilaspaperit täytettyä. Kyllä, TYHMÄT!! Näissä papereissa kysytään noin miljoona kertaa samoja asioita: ootko allerginen?, mille oot allerginen?, ootko allerginen?, mitä oireita?, ootko allerginen jollekin?! Eikö niille riitä että sanoo kerran, että KYLLÄ, oon allerginen parille hassulle eläimelle ja allergiatestin mukaan koivulle vaikkei mulla siitä ikinä oo mitään tullutkaan? Noita papereita täytellessä tulee välillä sellanen fiilis, että haluisin paiskata ne seinään ja huutaa että en lähde minnekään Espanjaan, jään tänne kun täällä ei tarvi stressata mistään. Just sillon pitää aina ravata yläkertaan ja antaa Reginan laulaa. Ja sitten mä rauhotun. Makaan lattialla ja tuijotan kattoon ja mietin sitä kaikkea ihanaa, mitä tuun ens vuonna kokemaan. Tutustun ihan uusiin ihmisiin, saan ystäviä toisesta maasta, opin puhumaan espanjaa ja itsenäistyn vielä enemmän. Koen jotain, mitä harvat pääsee kokemaan - jotain ihan uutta ja kaikin tavoin tosi jännittäväÄ. Regina saa mut taas haluamaan lähteä - haluamaan sitä melkeen enemmän ku mitään muuta. Heh, on noi hassut melodiat ihmeen rauhottavia ja rohkaisevia.
Ja on noi melodiat ja kaikki kipaleet muutenkin hassuja, kun tuo niin paljon muistoja mieleen. Nyt koneen kaiuttimista pauhaa kaikki biisit mitä kielikurssilla tuli kuultua ja hui, tuntuu välillä kun olisin taas Saksassa riehumassa. Joskus, ihan lyhyen sekunnin ajan, oon tuntevinani tyhmiä kyyneleitä silmissä mutta ne kyllä katoaa sieltä yhtä nopeesti ku ilmestyykin. Ei pidä surkutella sitä, että joku asia on ohi, vaan olla ilonen, että se tapahtu. Hehe siinä tais olla tän päivän klisee! Viime kesä oli muutenkin jotain ihmeen kivaa. Isosena olo riparilla oli parasta,samoin kaverit ja hassut piknikit ympäri helsinkiä ja suomenlinnassa, kitaranrämpyttelyt ja laulut/ulvomiset nurtsilla auringonpaisteessa, koulun päättärit (hehe...), uinnit kuutamossa siskojen kanssa, juhannus, lettujenpaisto mökillä, tieto Sibikseen pääsystä, leffaillat, nätit auringonnousut ja -laskut, veneajelut, kaikki. Ja ens kesästä tulee vielä parempi, niin me sovittiin eilen Lepin kanssa, että mulla olis hyvät muistot kaikista sitten ku häippäsen vuodeks Espanjaan hankkimaan vielä lisää hyviä muistoja. Vaikka rakastan talvea ja kaikkea tota lunta ja joulua ja uuttavuotta (kolme päivää enää!!), välillä voisin hypätä suoraan kesään. Herätä aamulla siihen, että aurinko paistaa. Ottaa kahvia ja lähteä ulos hillumaan mekossa ilman kenkiä, kuunnella samalla vähän SMG:tä. Sitä parempaa kesämusaa ei oo, vai kuulenko jostain vastalauseita??
Huh, nyt tossa vieressä on toi tyhmä pinkka papereita, jotka kyselee multa sadannen kerran niistä allergioista. Haluisin nyt saada tän voimia vievän flunssan pois, jotta saisin repästyä jostain poweria tarttua noihin papereihin ja täyttää ne vihdoin loppuun. Mun naurulihaksiin sattuu, kun oon tässä koneella ollessani katellut papereita varten kuvia itestäni, kavereistani ja perheestäni, joiden pitäis olla mahollisimman edustavia. Miks mulla pitää olla kaikkein idiooteimmat kaverit ja kaikkein hassuin perhe, jotka ei oo koskaan saaneet aikaseks ees yhtä järkevää kuvaa, missä kukaan ei pelleilis vaan hymyilis uskollisena kameraan? Välillä siihen hyvien, normaalien kuvien puutteeseen menee hermot ja taas stressaa, mutta kun niitä kuvia kattoo tarpeeks kauan, ei voi loppujen lopuks olla nauramatta. Tyhmiä ihmisiä tyhmine ilmeineen. Ja samalla niin ihania ihmisiä ihanine ilmeineen. Voi, mulla tulee kaikkia niin ikävä. Toivotaan, että Espanjassakin ihmiset osaa tehä valas-, näätä- tai hiiri-ilmeitä.
No niin taas kerran tässäki postauksessa ollaan hypitty aiheesta toiseen ja palattu taas samoihin vanhoihin aiheisiin. En muista mikä se kirjallisuudenlaji oli, mitä päähän ysillä päntättiin, missä tekstit on täynnä yksittäisiä asioita, jotka harvoin liittyvät toisiinsa ja kuvaa näin sitä, miten ihmisen mieli poukkoilee asiasta toiseeseen. No, mikä se laji nyt ikinä olikaan, tää mun hassu blogi kyllä osaa sen homman. Kiitos nyt kuitenki taas vaan teille virallisille + teitä aika paljon enemmän oleville nimettömille lukijoille, joiden ansiosta blogi lähestyy hitaasti mutta toiv. varmasti 1000 lukukerran rajaa. Oujeeeees!
vie mut jonnekin mistä mut haetaan sitten kun oon hetken istuskellut yksin ihan pienen hetken
... ja se joulu tuli! Tiistaina pikkujoulupippalot ja kirkko, voi mikä ilta siitäkin taas tuli. No, ei stressiä tai häpeää, oli hauskaa ja niin ku silloin ihmisille selitin, vuoden päästä jouluna Espanjassa muistelen sitä varmaan aika hymyssä suin. :) APUA, ens vuonna en vietä tämmöstä samanlaista joulua, mikä nyt on vauhdilla luomassa jälleen tunnelmaansa tähän kotiin, vaan oon ihan toisessa maassa ja maailmassa. Just tällasina hetkinä se iskee mieleen hirmuisen kovalla voimalla! Samalla se pelottaa ja jännittää, samalla saa mut odottamaan ens elokuuta vielä enemmän. :) sekavat on tunteet...
Joulukuusi on koristeltu punasilla palloilla, jotka kimaltelee niiden kynttilöiden valossa aika kauniisti, täytyy sanoa :). Pari vuotta sitten päätettiin luopua kaikista muista hassuista koristeista (tais olla sen jälkeen, kun saatiin siskojen kesken aikaseks hassu riita, kun toinen sisko halus saada yhen hirveen ruman hiirikoristeen kuuseen eikä vanhempi sisko suostunut. Mulle on vieläkin vähän epäselvää, miks mun sisko halus kuuseen koristeeks hiiren...) ja tyytyä niihin punasiin, Brysselistä ostettuihin palloihin, jotka näyttää siltä ku pakkanen olis saanu ne huurustumaan. Ne on mielettömän nättejä, ja rakastan jouluajan aamuina tepastella aamutossuissa yläkerrasta keskikerrokseen ja nähdä niiden hohtama puna,joka on se tunnettu joulun väri. :) Ah, joulu on niin kivaa aikaa. Paitsi en tykkää jouluruoasta. Mikä mua vaivaa? Joulupuuro on hassunmakusta ja ainoa mikä illallisella menee helposti alas on villisika (joo, me syödään villisikaa kinkun sijasta, sekopää perhe kun ollaan). Niin, ja jälkiruoka. Ei oo olemassa pahaa jälkiruokaa. Mutta joo, sikspä yleensä illallinen on sitä kun höpötän ihmisille juttujani, kuuntelen niiden tarinoita ja ootan sitä, että ruoka on ohi ja pääsee avaamaan lahjoja. Oonko normaali? Kaikki kaverit on ihmeissään aina kun koitan sanoa, ettei jouluruoka oo hirmuisen hyvää. Mulle joulutunnelmaa tuo enemmän kivat ihmiset, joulukirkko ja ne punaset pallot siellä kuusessa. Ja ne lahjat siellä kuusen alla, hehe. Ihanaa myös on, kun ihmiset ottaa jouluna yhteyttä toivottaakseen hauskoja jouluja ja kysyäkseen kuulumisia. Sillon tulee aina juteltua niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa harvoin jubailee. I like it. :)
MUTTA, tässä nopeassalyhyessä postauksessa ei ollut muuta ideaa kuin toivottaa ihanaa ja mahavaa (hehe abbu!) joulua! JA ONNEA KAIKILLE, niin ku äidin joulukorttiin kirjotin. Wtf mitä onnea?, nyt on joulu eikä synttärit. No, ajatus ei aina juokse, varsinkaan tällaisena aikana kun kuuluukin vähän hidastaa ja pysähtyy nauttimaan. :) Oujees, mahtavat joulut! PS. kohta poksahtaa rikki blogin 800:n lukemiskerran raja! MUKAVATA.
Heh, olin papalla Jyväskylässä pari päivää ja ihmettelin, miks Facebook oli täynnä valituksia liiasta lumesta, mutta kun sitte eilen raahasin laukkuani ulos Pasilan juna-asemalta ja kattelin vähän ympärilleni, niin huomasin, että katos vaan, tää Etelä-Suomihan on kieltämättä ihan kiitettävästi lumen peitossa. Mutta nimenomaan kiitettävästi, kuka jaksaa tosta valittaa, lumi on ehkä parasta talvessa! Äsken olin varmaan maailman hassuin näky, kun kävin kirjastosta hakemassa yhen leffan ja raahauduin sitte yhen lumisen pellon poikki kotiin aika vaivalloisesti ja pari kertaa melkeen lumeen kaatuen (luulis, että mun paksussa lumessa tarpomisen taidot kehittyis talvi talvelta, kun kerta suomalaisia ollaan!, mutta yhtä vaikeeta se on aina joka vuos. No, kohoaapa sitten ainaki kunto!!), mutta silti mun kasvoilla oli semmonen idioottimainen hymy kun olin vaan hirmu ilonen siitä, että on KUNNON TALVI, että koulussa on niin ihania ihmisiä ja nauroin koko päivän, että kohta on joulu ja uusvuos ja aa kaikki! Nyt mutustan juustotikkuja, jonka reseptin kaveri opetti kun oltiin alle 10v, ja vieläki osaan tehä näitä vaikka silmät kiinni. Elämä hymyileeeeee ja minä myös!
Ja anteeks nyt vaan kaikille kun on tässä ollu pientä taukoa kirjottamisessa, oon ollut koko ajan joka paikassa ravaamassa ja sillon ku en, en oo jaksanut koota ajatuksiani kirjoittaakseni jotain järkevää. Tosin millon nää mun kirjotukset olis järkeviä ollukaan, hehe! Mutta mikä myös tekee iloseks on se, että kun noita tilastoja kattelen, niin tätä blogia on luettu yhteensä jo pari sataa kertaa ja joka päivä täällä vierailee semmoset 5-10 lukijaa. Mikä teitä ihmisiä vaivaa, kun teitä kiinnostaa mun höpinät? Sekopäitä ootte joka ikinen!! Noei, mua teiän lukeminen ei haittaa sitten ollenkaan, että jatkakaa toki vaan! =)
No niin, eilen oli se ihana itsenäisyyspäivä ja vaikka se mulla meni vähän ohi kun junassa istuin suurimman osan päivää, kyllä niiden linnanjuhlien kattominen (ja joillekin vieraille nauraminen Lindan kanssa, millä perusteella esim. joku 'vuoden isoäiti' on päässy linnaan?? Missä mun kutsu viipyy!) toi taas mukavaa isänmaallisuusfiilistä. Taisin joskus ekoissa blogipostauksissa mainita, että oon vähän tämmöstä isänmaallista tyyppiä, isoisältä se kai tulee. Rakastan Suomea ja suomalaisuutta ja kaikkea, mitä tähän maahan liittyy. Tänään, kun koulussa laulettiin Finlandiaa aika komeesti, se tuntu kyllä mukavasti sydämessä. Hui, mua hävettää niin paljon, etten oo ikinä nähny Tuntematonta sotilasta (Kim ei tykänny kun kerroin...), mutta ainakin oon lukenu sen kirjan, ja mä ihan tosi luin sen kokonaan ja tykkäsin vielä! Otan tavotteeks joululomalla vihdoin istun alas ja katon sen leffan. Sitten oon ihan 100% aito suomalainen. Nyt oon vasta 99,9999%. Mikä eilisessä jäi myös vähän harmittamaan, on se että äidin kokkaama juhlaillallinen meni vähän sivu suun ku siellä junassa piti körrötellä. No, ehkä oli hyvä että äiti ja isä sai kerrankin istuu kahestaan alas, ties mikä romanttinen illallinen niilläkin eilen oli, hehe! Mutta tänään ku sitten siellä lumessa tarvoin kotiin, rakastuin Suomeen taas miljoonannen kerran. Ei oo mitään kauniimpaa, kun aurinko paistaa ja saa lumen kiiltämään, oikeesti. Viikonloppuna meen ulos istumaan ja kattomaan auringonlaskun. Joskus se on jopa nätimpi talvella ku kesällä.
Tossa Suomea miettiessäni tuli mieleen suomalaiset ihmiset. Bussissa kun oon nyt tässä syksyn aikana koulumatkoilla ehtinyt istua vähintään miljoona tuntia, oon tullut nähneeks niin paljon erilaisia suomalaisia, niiden ilmeitä ja vaatteita ja kuullu niiden erilaisia keskusteluja, puhetyylejä ja nauruja. Yks päivä muutamia viikkoja sitten mun takana olevat tytöt rupes ääneen laskemaan, kuinka monta hymyä ne näki ulkona ravaavien ihmisten kasvoilla. Pakko mun oli siinä itekin ruveta niitä hymyjä laskeskelemaan, ja tulos tais olla pyöreät nolla. Me suomalaiset ei tosiaan kauheesti hymyillä kun kävellään ulkona - jostain syystä me osataan näyttää hymymme vaan tutuille ja turvallisille ihmisille. Siks mä olinkin tänään varmaan aikamoinen poikkeus, kun ravasin tuolla sellanen korvasta korvaan -hymy kasvoilla. Tänään mä näin miehen, joka oli juuttunut autollaan lumeen ja seisoskeli siinä auton ulkopuolella ja pohdiskeli selvästi, miten vois päästä liikkeelle. Parin metrin päässä oli toinen mies, joka oli tupakalla ja selvästi ihan omissa ajatuksissaan. Tuli mieleen, että miksei se auto-ongelmainen mies pyytänyt siltä tupakkamieheltä apua?? Mä nyt en viittinyt mennä tarjoamaan apua, kun tällanen puoltoista-metrinen, habaa omistamaton pikku nainen olen! No, sinne se mies jäi juuttuneen autonsa kanssa varmaan aika pitkäks aikaa, kun toinen poltti ihan vieressa tupakkansa loppuun ja häipyi. Jos me oltais espanjalaisia, auton kimpussa olis ollu varmaan vähintään kymmenen ihmistä repimässä sitä lumesta irti. No, me ollaan suomalaisia ja avun pyytäminen ei meiltä luonnistu. Loppujen lopuksi mua vaan naurattaa tää meiän suomalaisten jurous, joka loppujen lopuks on varmaan pelkkää ujoutta. Musta on vaan hauskaa, että meillä on omat tapanne ja ollaan selkeästi tietynlaista kansaa. Ei sillä, että kaikki olis semmosia hiljasia maahan tuijottajia. Ratikassa tänään körötellessäni joku nainen kysyi toiselta, tietääkö se missä on Allergiasairaala. Tää toinen nainen sanoi itekin olevansa menossa sinne ja lupasi näyttää tien, ja kun ne jäi sairaalan pysäkillä pois, ne lähti yhdessä ilosesti rupatellen, vaikka olivat tavanneet ekaa kertaa viitisen minuuttia sitten. Meitä on erilaisia. Go suomalaiset!!
Pari kolme postausta sitten mietin, että voisin alkaa kirjottamaan näihin kivoimpia hetkiä, mitä lähipäivinä on tullu koettua. Huh, niitä on ollu tässä vaikka miljoona. No, mieleen jäi vaikka se kun olin lähössä papalta ja halattiin ja se sano, että tykkää musta tosi paljon. Se on aina kiva kuulla, ihan sama kuka sen sanoo. :)
Sisu
(otsikon biisi: Belle Who - The Lights Are Gone But You Keep Smiling)
Vaikka Harrisburgissa täytyy ikkunat sulkea voi Suomessa aina huoletta kulkea Harrisburg on jossain toisella planeetalla ei sellaista voi sattua koivun ja tähden alla voiko täydellisyyttä olla olemassa missään muodossa? totta toki muunmuassa Olkiluodossa
Keskellä viikkoa sellanen lagausfiilis, että vois vaikka vannoa että on viikonloppu. Syynä eilinen Gloriassa pidetty Sibiksen maailman mahtavin bändikonsertti klo 18-24 (taidettiin olla ainoot jotka oli ihan alusta ihan loppuun. Tai no vika Nightwishia huudattava bändi tais jäädä kuuntelematta...), kävely Lepille, joulutorttujen kokkaus klo kolmelta yöllä, parin tunnin yöunet pelkällä lattialla (tyyny onneks oli!) ja aamulla klo 8.00 liikkatunti. Kun tulin koulusta kotiin, äiti joka oli lähössä töihin kysyi, että "no väsyttääkö?". No, ehkä vähän, äiti. Nyt soi hiljanen kitaramusa, Ben Harperin Forever ja Another Lonely Day on esim tultu kuunneltua tänään noin 50 kertaa. Mä en voi uskoa, että huomenna on koulua, pianotunti ja kaikki - just nyt on sellanen olo, että haluisin lagata rauhassa ja sitten mennä nukkumaan, eikä huomenna tarvis herätä ennen puolta päivää. Sen sijaan istun tässä päällä siskon kaapista löydetty vanha, hassunnäkönen villapaita, jalassa villasukat, ja mä kaadan kannusta vaniljakastiketta suoraan lusikkaan ja nielen sen, hyräilen Foreveriin ihan vääriä sanoja ja päässä kaiken tän lagituksen takana soi valitettavasti rauhaton tieto siitä, että pitäs soittaa, pitäs siivota huone ja keittiö, pitäs tehä läksyt, pitäs tajuta että kappas vaan, ens viikolla alkaa koeviikko. Äh, en oo varmaan ikinä kaivannut viikonloppua ja VAPAATA, TÄYTTÄ STRESSITTÖMYYTTÄ näin paljon! Viikonloppu lähenee koko ajan, mutta mitä lähemmäs se tulee, sitä lähemmäs tulee myös koeviikko. Millon tulee se aika, kun voi mennä kouluun näkemään ihmisiä ilman stressiä? Okei, tää jakso on ollut hirmu helppo edelliseen verrattuna, mutta silti. Mä haluan ees yhen viikon kun voin olla tekemättä mitään, olla vaan. Oon semmonen ihminen, että mulle on hirmu tärkeetä vaan lagata välillä. Siks voisin nytkin lagata vaikka tuhat vuotta, mutta en voi olla tässä ihan rauhassa, sillä ajatuksissa painaa ne muistutukset siitä kaikesta hommasta, mitä pitäs tehdä. Tuttu tunne varmaan teillekin?
Mitä haluisin nyt, on kesä! En tiiä miks, mutta kattelin viime kesän kuvia ja tuli hirmu ikävä kesäiltoja ja öitä, esim tota kuvan hetkeä, kun oltiin Saksassa ja mentiin kattomaan yhen kaverin kanssa auringonlaskua. Istuttiin semmosella muurilla ja vähän matkan päässä samaisella muurilla istu mies joka soitti kitaraa ja lauloi, tosin päin helvettiä mutta lauloi silti ja toi sillä aikamoisen tunnelman! :) Jotkut ui tuolla vedessä ja oli niin lämmintä ja kaunista. Kun se mies kitaroineen lähti, laitettiin puhelimesta biisejä soimaan, yks oli Coldplayn The Scientist. Sitäkin oon kuunnellu tänään ja vaellellu mielessä tohon hetkeen. Muistoja, ah. Mitä muuta haluisin? Haluisin olla varma, että pärjään Espanjassa. Haluisin juoda hasselpähkinäsiirappikahvia. Haluisin halata mun siskoa lujaa. Haluisin kattoa nyyhkyleffoja, varsinkin Finding Neverlandin! Haluisin kulkea ulkona ilman kenkiä mekko päällä ja laulaa. Haluisin selvitä koeviikosta ilman, että pitäis lukea. Haluisin osata tanssia. Haluisin grillata vaahtokarkkeja mökillä. Haluisin katella, kun juhannuskokko palaa. Haluisin nauraa niin, että vatsaan sattuu (eilen ungala-bugala-kohtaukset kyllä aiheutti sen!). Haluisin auttaa jotain. Haluisin sanoa jollekin tärkeälle ihmiselle, miten paljon välitän. Haluisin juosta kosteella nurmikolla. Haluisin kävellä maaseudulla hiekkatiellä niin, että on kuuma ja joku kulkee vierellä ja soittaa kitaraa, Ben Harperia kiitos. Haluisin herätä aikasin kesäaamuna ja kattoa, miten koko maailma herää. Haluisin kävellä maailman ympäri. Haluisin tehä elokuvan. Haluisin pitää jotain kädestä kiinni. Haluisin selvitä ikävästä. Haluisin osata lentää. Haluisin osata kokata muutakin kuin nuudeleita, joita en niitäkään kunnolla osaa. Haluisin osata valokuvata. Haluisin vaikka itkeä. Haluisin mennä pulkkamäkeen. Haluisin pelata lätkää. Haluisin soittaa pianoa monta tuntia, vaan soittaa ilman, että pitää keskittyä tekniikkaan. Haluisin laulaa hyvin. Haluisin Sisuja. Haluisin kattoa Everwoodin kaikki tuotantokaudet alusta loppuun. Haluisin osata piirtää. Haluisin enemmän aikaa pitää yhteyttä vanhoihin kavereihin. Haluisin, että kaikki kivat tapahtumat ei aina menis päällekkäin. Haluisin, ettei tää orastava flunssa tulis. Haluisin, että olis jo perjantai ja 10C:n illanvietto. Haluisin olla rakastunu. Haluisin, että Gloria olis useammin. Haluisin mennä lautailemaan. Haluisin Pariisin kevään ja sadan muun keikalle. Haluisin, ettei Anna Puulla olis noussu suosio päähän. Haluisin osata kutoo villasukat. Haluisin kaakaota. Haluisin, että olis viel ruska. Haluisin, että olisin saanu tänään jotain aikaseks. Haluisin tavata ihmisiä, joita en oo aikoihin tavannu. Haluisin tavata uusiakin ihmisiä. Haluisin, että kaikilla olis kaikki hyvin. Haluisin vaan olla, ilman yhtään mitään kiirettä, painetta tai stressiä. Haluisin niin hirmu paljon kaikkea ja silti ilman tota kaikkea oon silti onnellinen. Hassua se on.
haluan hypätä vieraan auton kyytiin, hukata ainoat avaimet, pestä hiukset sadevesiämpärissä, kävellä kenkäni pilalle
haluan juoda miehen pöydän alle, väsyttää loput puheillani, lähteä kun pitäisi jäädä, jäädä kun pitäisi lähteä
Päivät ne vaan tulee ja menee, kaikkee tapahtuu ja jossain välissä tekis mieli vähän hengähtääkin. Huh, viime viikonloppuna oli ykkösristeily ja sekin sujahti hetkessä, niin hauskaa ku oli!!, ja eilen illalla kun mä menin rättiväsyneenä nukkumaan olisin halunnu nukkua päiviä, viikkoja ja kuukausia. Sen sijaan tänä aamuna piti taas herätä ja tajuta, että edessä on yks syksyn rankimmista viikoista.
Joka ikinen kerta kun mä kuljen noi portaat tänne alakertaan ja vilkasen siskon huoneeseen, nään avonaisen matkalaukun, vaatteita joka puolella huonetta, passin pöydällä, tyhjentyneitä laatikoita ja kellon, joka raksuttaa koko ajan eteenpäin lähestyen keskiviikkoaamua, kun mun sisko ottaa noi kamansa ja lähtee kolmeks kuukaudeks Englantiin. Ja mä jään tänne. Miks mä jään tänne, kun se lähtee toiseen maahan, niin pitkäks aikaa? Oon ihminen, jolle on tärkeetä olla lähellä ihmisiä, oli ne enemmän tai vähemmän tärkeitä. Oon koko elämäni ollut kiinnostunut ihmisistä ja niiden maailmoista, kaikesta mitä niiden sisällä tapahtuu, ja en vois kuvitella elämää yksin. Mulla on aina ollut hirmu paljon kavereita ja ystäviä ja oon tullut toimeen eri ihmisten kanssa helposti - varsinkin viime vuosina - ja silti nyt, kun sisko häippäsee moneks kuukaudeks muualle, mulla on niin yksinäinen olo. Eilen me istuttiin olkkarissa, mä nojatuolissa ja se sohvalla, ja katottiin toisiamme samalla kun itkettiin silmämme tyhjiks ja samalla naurettiin meiän surkeudelle, sille, ettei osata selvitä tästä ilman semmosia hassuja itkusessioita. Mutta kun oikeesti miettii, tulee mieleen kysymys, että miks ihmeessä me ei muka voitas itkeä? Kaikki mun sisarukset on mun parhaita kavereita, ne tuntee mut paremmin ku kukaan ei-perheenjäsen-kaveri, ja ajatus siitä, että kun kaks niistä vanhimmista on jo muuttanut pois ja nyt yks lähtee vielä Englantiin, saa kyyneleet silmiin nytkin. En haluu kuvitella sitä tunnetta, kun tuun keskiviikkona koulusta kotiin ja talo on tyhjä. Äiti ja isä voi olla kotona, mutta vaikka mä niitä tuhannesti rakastankin, talo on silti mulle tyhjä. Mä voin jo nyt kuulla sen hiljasuuden, mikä syntyy, kun mun sisko ei tuukaan alakerrasta halaamaan ja nauramaan mun kanssa asioille niin, että vatsaan sattuu. Sen sijaan mä varmaan romahdan siihen eteiseen ja itken vaan. Sisko tulee takasin, viimeistään helmikuussa, mutta siihen on niin paljon aikaa, sitä ennen on joulu ja uusvuos ja toka koeviikko, jolloin mä tarttisin sen tukea ja kannustusta. Sitä ennen on ne miljoonat illat, kun kuljen noi portaat tänne alakertaan ja vilkasen siskon huoneeseen, enkä nää vaatteita ympäri lattiaa tai petaamatonta sänkyä. Sitä ennen on ne miljoonat hetket, kun en haluis nähdä ketään muuta kuin sen tytön, joka ei ikinä petaa sänkyään ja viskoo vaatteita ympäri huonetta kun ei jaksa laittaa kaappiin. Siinä me ollaan ihan samanlaisia, niin kuin kaikessa muussakin.
Tää kaikki saa mut pysähtymään kaiken tän häslingin keskellä ja miettimään niitä jokaista ihmistä, joita ilman en vois elää. Alan miettiä ihmisiä, joita en tuu koskaan menettämään ja jotka aina tulee olemaan mun rinnalla, ja niitä, jotka on joskus tupsahtaneet mun elämäntarinaan ja jääneet jossain vaiheessa jonnekin matkan varrelle. Mietin, miten onnekas oonkaan ollut kun oon saanu tavata niin paljon erilaista porukkaa ja saanut mahollisuuden turvautua niihin vaikeina hetkeinä. Mä pohdiskelen sitä, kuinka moni todella tuntee mut läpikotasin ja hyväksyy mut täysin semmosena kun oon. Nykyhetken kavereista varmaan lähes suurin osa, mutta kuinka moni niistä voi tosiaan samastua muhun ihan täysin, tietää musta aivan kaiken, olla melkeen niin kuin olis minä? Mun sisarukset, ne on ainoat mun elämässä. Enempää en tarvikaan. Mä voin olla jopa kiitollinen, että niitä on kolme kappaletta, kun joillain ei oo yhtään. Mä siis toivon, ja uskonkin!!, että jokainen löytää elämänsä aikana ne, joille voi jokaista sanaa tarkottaen soittaa seuraavan Anna Puun biisin.
sinä olet minä, enemmän kuin kukaan kun sä lähdet maailmasta, tulen silloin mukaan
sinutta on tyhjyys, sinutta oon vaan lintu siivetön tai kala kuivan maan sinä olet minä
sä kun olet rinnallani voin vain nauraa ja kiittää
olet mulle autuus ainutlaatuisin vierelläsi kuljen minne menetkin
sinä olet minä
(Anna Puu: Sinä olet minä)
Tiiän, että vaikka mulla on ihanat muut sisarukset, jotka asuu kuitenkin muualla, maailman parhaat vanhemmat ja kaikki ihanat kaverit ja muut tärkeet ihmiset, tuun tuntemaan oloni niin yksinäiseks, kun keskiviikko koittaa. Tuun ikävöimään kolmen kuukauden aikana niin paljon ihmistä, jonka nään ekana aamulla ja vikana illalla. Ihmistä, jonka kanssa ei riidellä lähes koskaan. Ihmistä, jolle voin soittaa vaikka oltais samassa asunnossa, toinen ylä- ja toinen alakerrassa. Ihmistä, joka joskus vaan kattoo mua ja sanoo sulkuks (=SULONEN, jos joku ei ymmärrä tota maailman yksinkertasinta sanaa!!). Ihmistä, jonka kanssa voi laittaa stereot täysille ja riehua Sibeliuksen, musikaalimusan, Foo Fightersin tai J. Karjalaisen tahtiin. Ihmistä, joka on oikeesti minä.
Tää postaus nyt oli aika henkilökohtasta tavaraa, mutta halusin kirjottaa tästä jonnekin jotain. Musta on mielettömän ihanaa ja mahtavaa, jos teillä on myös sama fiilis jostain ihmisestä, jos te voitte kuvitella jonkun ihmisen nimen tässä tekstissä noiden "mun sisko" -ilmauksien tilalle. On niin hirmu tärkeetä, että sun vierellä kulkee elämän läpi ihminen/ihmisiä, joiden kädestä voit millon vaan ottaa kiinni - sillonkin, kun ne olis toisessa maassa, vaikka toisel puolel maailmaa.
