todellisuudentajuni hylkään

Yona laulaa vähän epävireisesti, yläkerrassa on hiljalleen täyttyvä matkalaukku, paidassa komeilee kahvitahra ja oon tänään säestänyt tärisevin sormin veljen kaunista sellon sointia, kuunnellut kampaamossa listaa kampaajan entisistä miesystävistä ja sanonut taas yhdet hyvästit yhdelle ihmiselle. Kahvikupissa hymyilee poikkeuksellisesti sinisilmäinen lehmä eikä Beatlesit, koska Beatles-muki on jäänyt pesemättä ja koska koko maailma on muutenkin päälaellaan. On keskiviikko ja sitten tulee torstai ja sitten perjantai ja sitten lauantai. Lauantai, jolloin pitäisi osata alottaa uusi elämä Espanjassa. Viisi minuuttia sitten se tuntui ihanalta, nyt liian suurelta ja pian pelottavalta ja jännittävältä ja unelmalta ja täydelliseltä ja kaikelta sekaisin. Kaikki on sekasin. En itke vaikka ehkä pitäisi, kahvi on kylmää ja pahaa, pidin tänään kaulahuivia 25 asteen lämmössä enkä ole vieläkään saanut vastausta ihmiseltä, joka vastaa tekstareihin aina heti.


Elämä on vuoristorataa, mutta silti mä elän. Viikon sisällä oon nauranut kylmässä saunassani ihmisten kanssa aamuyöllä vähän ennen auringonnousua, pelännyt Da Vinci Koodia rauhoittelevan ihmisen vieressä, tanssinut keittiössä odottaessani patonkia uunista, kävellyt yöllä kilometrien matkan nukkuakseni puolentoista tunnin yöunet kaverin kämpän kovalla lattialla, uppoutunut seuraavana aamuna kahvilan sohvalle ja herätellyt itseäni sangollisella kofeiinia, jäänyt sanattomaksi estääkseni itkun, tuntenut sairaan ihmisen tiukan kädenpuristuksen, ahdistunut ja nauranut päälle, puhunut ja kuunnellut kolme tuntia putkeen pientä ihmistä, jolla on niin suuri merkitys, hermostunut kengännauhoihin, rakastunut kaupan kassajonossa punareppuiseen pikkupoikaan, pessyt käsiä mutaisessa merivedessä kuun valossa, puhunut hetkeä myöhemmin syvättömiä kahden toisilleen tuntemattoman tyypin kanssa, halannut ihmisiä kädet kipeiksi ja kaiken päätteeksi päästänyt ihan vaan muutamat kyyneleet.

Ympärillä sataa, mutta silti kaikki näyttää kauniilta. Siltä tuntuu nyt - joo, juuri siltä.

korvalappustereoissani raikaa Rahmaninov

enää kykene olemaan minä en tunteeton

kykene en olemaan tunteeton

jää sulaa katuojaan

liikennemerkkiin nojaan

suljen silmäni, hengitän syvään

kasvatan uskoni kaikkeen hyvään

todellisuudentajuni hylkään

yona