take this sinking boat and point it home

Mitä tein tänään? Heräsin, kun sisko tuli penkomaan mun vaatekaappia ja tais istahtaa hetkeks sängyn reunalle sanomaan jotain, mutta olin niin unessa vielä, etten tiedä, kuvittelinko vain. Tuntia myöhemmin heräsin uudestaan ja tein jotain historiallista: vedin lenkkeilykamat päälle ja lähdin juoksemaan loskakasoihin. Kunto oli niin huono, että hengästyin heti, mutta juoksin silti ja Jamiroquai lauloi kuulokkeissa I just want to run away, just want to run away, lala lalalala lala lalalala. Kun tulin kotiin, join vettä ja kävin suihkussa ja luin bilsaa ja soitin pianoa ja rämpytin kitaraa ja luin lisää bilsaa ja katoin Greytä ja juoksin ratikalle ja kävelin metrolle ja seisoin metrossa Axl Smithin vieressä ja opiskelin espanjaa ja istuin bussissa ja hain Etolasta siniset Hai-saappaat ja kävelin kilometrin kotiin ja nyt istun tässä ja huokailen, koska pitäis lukea lisää ja soittaa lisää ja tehä jotain hyödyllistä. Mutta sitten mä mietin, että miks pitäis tehä koko ajan jotain hyödyllistä - ehkä just nyt siks, että on koeviikko - mutta mulla on muutenkin aina se tunne, että mun pitäis olla tekemässä jotain tärkeetä sillon, kun en tee mitään. Odotan innolla ens viikonloppua, kun ekan kerran pariin kuukauteen mulla on kaks päivää, jolloin ei tarvi tehä yhtään mitään. Koeviikko on ohi ja viimeinen(!) jakso alkaa vasta maanantaina ja mulla on leffoja ja kavereita ja musiikkia ja siniset Hai-saappaat, joilla voin mennä hyppimään kuralätäkköihin.


Viikonloppuna koin ihania hetkiä, kun tuntikausia kierreltyäni kavereiden kanssa eri levy- ja leffakaupoissa osuin katseellani rakkauselokuvaan Once, jonka etukannessa oli ihana kitaraa kantava mies ja takakannessa kerrottiin sen olevan irlantilainen katusoittaja. Ostin kyseisen dvd:n sen enempää miettimättä (kyllä, irkut ja katusoittajat, varsinkin kitaristit, on mulle jonkinmuotoinen heikkous!) ja katoin sunnuntaina ja itkin, koska se oli jotain niin kaunista. Ihana parinsadan tuhannen budjetin indieleffa, joka kuvattiin kolmessa viikossa sen suurempia tehosteita ja kuvausvälineitä käyttämättä. Sen sijaan ne panosti musiikkiin ja suureksi yllätyksekseen nappas yhdestä biisistä Oscarin. Taisin itkeä tirauttaa silloinkin, kun kattelin niiden Oscar-kiitospuhetta. Mun oli vaan pakko kirjottaa tästä tänne, koska voi että, oon ollut kyseisen elokuvan lumoissa koko viikon eikä loppua näy ja mua hymyilyttää, kun vain vilkaisenkin tohon DVD-hyllyyn ja tiedän, että tuun omistamaan Oncen koko loppuelämäni. Ja nyt, jos meinaatte lukea tän postauksen loppuun, laittakaa tää kappale soimaan taustalle, koska tällanen musiikki ei voi olla rauhoittamatta ketään ja koska se saa ainakin tällasen tytön maailman pysähtymään muutamaksi minuutiksi. Tai sitten ihan vaan siksi, että se voitti sen Oscarin.

Oon ennenkin höpöttänyt täällä ikävästä, mutta pakko puhua taas, sillä se on jälleen mielessä tyhmän selkeänä. Mitä voi tehdä silloin, kun omistaa elämässä kaikki tarvittavat ihmiset ja silti kaipaa sitä yhtä tiettyä? Elin joskus aikoinaan semmosessa ihme kuplassa, mikä eristi mut onnellisuudesta ja silti jaksoin jatkaa, sillä se yks tietty ihminen oli siinä vieressä. Se jaksoin aina kysyä, miks mä en joskus hymyillyt ja miks kattelin aina vaan ikkunasta ulos sateeseen ja olin omissa maailmoissani. Mulla on edelleen sellasia kavereita, jotka voi tarvittaessa kysyä samoja kysymyksiä ja huolehtia ihan samalla tavalla, mutta se ihminen tunsi mut läpikotaisin ja siksi sen kysymykset oli aina niin erityisiä. Jonain päivänä, luultavasti ihan pian, muidenkin kysymykset tulee varmaan olemaan ihan 100% yhtä erityisiä, mutta vielä vähän aikaa kaipaan välillä sen viestejä ja soittoja. Ja sen hymyä ja sitä, kun sen silmät siristyivät aina, kun se nauroi. Ja se tykkäs eniten nauraa mun kanssa ja sain katella sen silmien siristelyä usein. Eikä tässä oo kysymys mistään entisestä poikaystävästä vaan entisestä ystävästä, joka on nyt vaan poissa, ei kuollut mutta poissa. 

http://weheartit.com/entry/6987207

Mulla on vielä ne neljä faktaa kertomatta, joista aattelin kertoa nyt yhden. Näitä on vaikea miettiä, siks ne tulee tällä tavalla pätkissä, hehe!

Fakta nro 4:

Mulla on tullut parin viime kuukauden aikana ihmeellinen halu pelastaa maailma. (Naurakaa vaan!) Mä en tarkoita nyt sitä, että musta pitäis tulla uus Jumala, joka tekee kaikista köyhistä rikkaita ja sairaista terveitä ja sotapäälliköistä siviilejä, jotka oppii nekin vastustamaan sotaa. Mulle kelpaa ihan toi nykyinen Jumala ja tiedän, että kaikkea tota maailmanparannusta ei voi toteuttaa. Mutta mä haluaisin auttaa edes yhtä ihmistä, joka ei saa apua. Se, että voisin auttaa edes yhtä täysin avutonta, tekisi ainakin mun ja toivottavasti myös sen autettavan maailmasta paremman. Ehkä mun ei tarvi pelastaa maailmaa, mutta mä haluisin parantaa sitä. Niin paljon, että välillä kun mietin tätä illalla sängyssä, mua jopa ahdistaa, kun tiedän olevani ainakin tällä hetkellä kykenemätön tekemään niin paljon kuin haluaisin.

Tän on saanut aikaan elokuvat ja ihmiset ja laulujen sanat ja runot. Itkin, kun katoin Kaunista mieltä - en vaan siksi että se oli niin hyvä elokuva vaan myös siksi, että tiesin maailmassa olevan satoja tuhansia samanlaisia skitsofreenikkoja kuin kyseisen leffan päähenkilö. Itkin, kun luin äikän kurssia varten Lapsisotilaan muistelmat ja tiesin maailmassa olevan tuhansia lapsisotilaita, joilla ei vaan ole muuta vaihtoehtoa kuin tappaa muita ihmisiä. Ja mä haluaisin auttaa. Nykyään ihmisiä autetaan niin paljon lääkkeillä, ja kasvettuani perheessä, jossa yks jos toinenkin haluaa olla lääkäri, mä tiedän, että lääkkeiden ja muunlaiseen lääketieteelliseen voimaan on hyvä uskoa, koska niiden vaikutus on tieteellisesti todistettua. Mutta jos mä pääsisin auttamaan skitsofreenikkoja tai sodasta toipuvia tai kehitysvammaisia tai anorektikkoja tai syöpäpotilaita tai masentuneita tai vain yksinäisiä ihmisiä, haluaisin auttaa ennen kaikkea puhumalla. Sillä mä voin omasta kokemuksestani sanoa uskovani tieteen ohella myös paljon puheen ja uskon voimaan. Kun on joku, jolle kuiskata ajatuksiaan omista traumoistaan, peloistaan tai sairaudestaan, maailma kirkastuu aina vähäsen. Ja mä toivon niin paljon pystyväni joskus kirkastamaan monien ihmisen elämää. Ehkä musta tulee jonain päivänä joku rauhanlähettiläs tai psykologi, jonka elämäntehtävänä on auttaa muita, tai kirjailija tai elokuvaohjaaja, joka saa teoksillaan muutkin ihmiset innostumaan toisten auttamisesta.

Mä en tiedä, miksi mulle on niin tärkeää tehdä jotain auttaakseni muita. Ehkä siksi, että ilman muutamia ihmisiä, ja sitä yhtä tiettyä, mä olisin voinut joskus kadota jonnekin kauas löytämättä tietä takaisin. Jos me pidetään yhtä, voidaan olla katoamatta. Tai sitten me voidaan kadota kaikki - silloin ainakin tehtäis se yhdessä.

http://weheartit.com/entry/8542874

what a difference a day made

twenty four little hours

brought the sun and the flowers

where there use to be rain

there's a rainbow before me

skies above can't be stormy

oh, what a difference a day made

and the difference is

you

(What A Difference A Day Made - Jamie Cullum version)