Pysähtynyt viikonloppu

Mitä se on, kun joka kerta on yhtä kuulas fiilis kun on sunnuntai?
Tätä se on, kun aina on tää superkuulas fiilis kuin ois sunnuntai
ja leikitään et ois vielä viikonloppu…
Taas samoilla rateilla tuhat kertaa, no niin, no mennään vaan,
ja taas me kaadutaan ja kaadutaan…©Pariisin kevät: Samoilla raiteilla

Joskus se huvittaa, joskus ihmetyttää, joskus ärsyttää, kun joka viikonloppu ajaudun johonkin ihme maailmaan, johonkin kauas todellisuudesta. Mulla on tapana ajatella jotain kauheen syvällistä tai sitten vain lagata paikoillani, istua säkkituolissa ja tuijottaa ulos sateeseen ajattelematta yhtään mitään. Just nyt mulla on taas se sama fiilis, koska on lauantai ja viikonloppu. Mä en jaksa tehdä mitään, Pariisin kevät laulaa vain täydellisiä kappaleitaan kajareissa, eikä mua huvittais just nyt puhua kellekään eikä nauraa tai itkeä, ei laulaa, ei soittaa, ei tehä tyhmiä rästihommia (no, niitä ei kyllä huvita tehä arkenakaan), ei edes liikuttaa päätä sen verran, että kattoisin kelloa. Onneks koneessa on kello. Tosin mitä mä sillä ajantiedolla teen? Mua ei jaksa kiinnostaa sekään, tuntuu kuin koko aikaa ei olis, että se olis pysähtynyt. 


Tää voi kuulostaa angstikohtaukselta, mitä se ei välttämättä oo. Joskus on (kuten nyt, koska huonot uutiset vaikka ne ei koskiskaan itteään saa mut aina ihmeen surulliseks ja angstaavaks, äh liiallinen empatia on välillä rasittavaa niin ku oon Lepille valittanut!), joskus ei – sama fiilis tulee joka viikonloppu mielentilasta riippumatta.


Just nyt osasyynä voi olla myös hieman vähäset yöunet. Ängettiin yöllä porukalla Lepin pikku yksiöön, ihmisiä nukkui lattialla, sänkyyn ängenneinä, ikkunalaudalla, pienellä patjalla jne. Tuli heräiltyä noin viiden minuutin välein, joten rattosa yö oli kyllä! Kohta vois mennä nukkumaan, äh, pää räjähtää tällasessa touhussa noiden sekopäiden kanssa. :) Mutta hyvällä tavalla vaan, tuun muistamaan eilisillan ja -yön pitkään, veikkaisin.

Tiedättekö, tällasina hetkinä ei vois olla parempaa musaa, mitä voi kuunnella, ku Pariisin kevät tai joku muu vastaava, missä on aika syvälliset sanat, mutta musa jotain tosi outoa (mutta hyvää!!). Tulee sellanen olo, ettei oo tämmösten kohtausten aikana ainoo outo asia koko maailmassa. Kokeilkaa vaikka.


Näin ihanan pirteän olon kunniaks mä voisin luetella joitain asioita, mitkä mua ärsyttää, kyllästyttää, surettaa jne. Niitä ei oo paljon, koska en yleensä halua antaa niille mitään arvoa ja oon perusluonteeltani tosi ilonen ihminen, niin kaikki sanoo ja tiedostan sen ihan hyvin itekin. Joten tässä välissä on siis sanottava, että tällanen tyhmä pieni valituskohtaus ei oo kauhean ominaista mulle ja lupaan, ettei tällasia kirjotuksia tuu paljon!


Mutta mikä mua ottaa päähän? Mä tiedän heti, mikä tässä listassa on ihan ykkössijalla: ihmiset, jotka ei ajattele muuta kuin itteään. Mä en voi ymmärtää niitä, jotka ei tajua, ettei ne oo täällä maailmassa yksin, koko universumi on täynnä muutakin porukkaa kuin ne itsekeskeiset idiootit, jotka luulee olevansa koko maailman kuninkaita. Kaikkein hirveintä on, jos joku sun läheinen kaveri muuttuu sellaseksi, unohtaa sut ja kaikki muut ihmiset ja alkaa pyörittää omaa maailmaansa. Siihen on sitten turha yrittää mennä väliin ja yrittää muistuttaa, että tää maailma toimii vaan, jos ottaa muut huomioon eikä aina tee niin ku itelle on parasta. Tee muille niin kuin haluisit muiden tekevän sulle, maailman paras ohje.

Mua ärsyttää myös koulu. No, ketä ei ärsyttäis, mutta mua ärsyttää se jotenkin niin oudolla tavalla, niin voimakkaasti. Siis mä rakastan mennä kouluun, sillä SIBIS, sitä parempaa koulua ei oo, se on ku toinen koti ja 10C toinen perhe! Mut se opiskelu. Kun mä istun siellä tunneilla, otetaan esimerkiks mantsan tunnit, huhhuh, mä mietin melkeen joka kerta, että mitä mä oikeen teen siellä, musta ei tuu maantieteilijää, ei mitään historiamiestänaista, ei pappia eikä opotunneista oo mitään hyötyä. Ja kaikkein pahin on pitkä matikka. Mä en ymmärrä yhtään asiaa, mitä se maikka selittää, ja ihan oikeasti, mä en liiottele nyt ollenkaan. Mulla ei oo ollu yhtäkään matikan tuntia, jona mä en olis laskenut päiviä siihen, kun jakso vaihtuu ja voi vaihtaa lyhyeeseen matikkaan. Mihin mä tarviin pitkää? Miks mä ikinä valitsin sen? Mä en voi tajuta! Ainoot tunnit, joissa mä tunnen olevani ihan oikeessa paikassa, on äikkä ja musajutut. Musta tulee kirjailija ja musamaikka, enkä mä tarvi niitä muita aineita, en ees yleissivistykseen. Mä pärjään hyvin ilmankin. Peruskoulussa mulla meni koulu ihan hyvin, vaikken mä paljon töitä tehnytkään sen eteen, mutta just nyt se lukio läskiks –motto on niin tiukasti voimassa, että… ja koeviikko lähestyy. Hyvin menee. Voi, miks koulu ei vois vaan olla äikkää ja musaa ja hypäreitä ja ruokiksia ja välkkiä, hautautumista porukan kanssa baulan ihanaan sohvaan ja kaiken turhan ja tärkeen puhumista? Tätä ollaan ihan tosissamme mietitty.

Mua ottaa päähän myös ihmiset, jotka ei voi istua bussissa ikkunan vieressä vaan siinä käytäväpaikalla ja jättää sen ikkunapaikan tyhjäksi, vaikka bussissa on sata ihmistä jotka haluais päästä istumaan, muttei viitti ängetä niiden käytäväpaikkaistujien yli ikkunan viereen. Mua ärsyttää bussikuskit, jotka ei todellakaan oo myöhässä aikataulusta, eikä ne voi siitä huolimatta oottaa kahta sekuntia, kun joku juoksee vähän kauempaa ehtiäkseen bussiin, vaan lähtevät ajelemaan eteenpäin ja kattovat taustapeilistä oikeen tahallisen ärsyttävästi niitä, jotka ei sitten ehdi sinne bussiin sisään. Mä en kestä ihmisiä, jotka pettää luottamuksen ja ihmettelee sen jälkeen, miksen mä luota niihin enää. Mä en jaksa hullua tuulta, jotka kaataa puut sun niskaan. Mä inhoan sitä, kuinka aika menee aina joko liian nopeasti tai liian hitaasti. Mä inhoan tilannetta, kun joku ihminen on niin sanotusti ”niin lähellä, mutta niin kaukana”, oli sitten kysymys kaverisuhteesta tai kusessa olemisesta tai ihan mistä tahansa. Mä en ymmärrä, miks kaikkien on aina pakko saada ihan kaikki, mitä ne haluaa. Mä en tykkää, kun raha on aina loppu. Mä vihaan Finnkinon leffalippujen hintoja, ylipitkiä automatkoja, kylmiä suihkuja, ikävää, surua, sitä, kun ei voi auttaa toista, riitoja, meidän pianon epävireisyyttä ja yli 25-vuotiaita, jotka kiroilee. Mua ottaa päähän, ettei mulla oo tässä kahvia. Pakko mennä keittämään.

Joskus mä mietin, mikä tällasten lagausviikonloppujen merkitys on. Loppujen lopuks ne voi olla mukavia, kun saa rauhassa keräiltyä yksin voimia niin, että jaksaa taas nauttia maanantaina alkavasta viikosta. Nyt sitä kahvia.

Juon kahvini miten sattuu, mustana maidolla kylmänä kuumana,
pidän miehistä joilla on järkeä, ja niistä joita katsotaan kadulla.
Osaan laulaa kuin enkeli ja samalla en ollenkaan,
itken elokuvissa, mutta kotona en uskalla.
Mitä tahansa minusta odotat, sitä en ole,
mitä tahansa minusta haluat, et taida saada kuitenkaan.
Jos olisin tässä pidempään, saattaisin pitääkin sinusta,
tai sitten kyllästyisin tutkivaan katseeseesi.
Jos painaisit selkäni seinää vasten, voisin huokaista,
tai työntää nauraen kasvosi kauemmaksi.
… tai sitten keitän muina naisina kahvia ja unohdan
mustana maidolla kylmänä kuumana, juon sen miten sattuu.
©Scandinavian Music Group: Mustana maidolla kylmänä kuumana


Huh, tuli pitkä teksti. Sillon ku tekee mieli vuodattaa sanoja, sillon niitä yleensä tulee. Tässä tulos!


Sisu