Minä en unohda sinua koskaan, vaikka en muistaisi omaa nimeäni...

(Otsikon biisi: Pariisin kevät: Meteoriitti)


Asia, mistä mä en ikinä haluu tinkiä, on kaverit. Muutamia sekopäitä oli meillä viettämässä iltaa ja yötä, ja voi että kun mä rakastan muistoja, joita sellaset yöt tuo. Koko yö meni syvällisissä keskusteluissa, kahvin juonnissa, purkkicroissanteja valmistaessa (hyvä me!), nauraessa, itkiessä, musan kuuntelussa & soittamisessa, tanssimassa, väsymyksessä, pirteydessä ja vielä lisää nauraessa! Ja yhtäkkiä, noin 12 tunnin aikana oltiin taas lähestytty toisiamme useita asteita. Yhessä yössä - se on vaan niin ihmeellistä, miten paljon niin lyhyt ajanjakso voi saada aikaan. Ja nyt, vaikka en oo nukkunut sekuntiakaan koko yönä ja väsymys painaa, mä vaan jaksan hymyillä. :) Yöt - ah, mä taidan tykätä niistä kaikkein eniten.


Kun kävelin pienessä tihkusateessa äsken kotiin saatettuani noi bussipysäkille, aloin miettiä, mitkä onkaan niitä tärkeimpiä muistoja, mitä elämän varrella on kertynyt. Niitä on satoja, tuhansia, miljoonia, enkä millään aio luetella kaikkia, tietenkään. Siinä kävellessä mulle kuitenkin tuli mieleen muutamia, aivan yksinkertaisia, mutta silti niin korvaamattomia muistoja, joista tuli halu kirjoittaa muutama sana.
Sateesta tuli mieleen se varhainen aamu edellisenä viikonloppuna ennen koulun alkua tänä syksynä, kun kaverit oli olleet meillä myöhään yöhön ja olin jäänyt yksin vasta silloin, kun aamu alkoi hiljalleen nousta. Mä mietin hetken, otin takin ja lähdin ulos kävelemään. Kello oli ehkä kuusi, eikä missään liikkunut kukaan. Ilma oli ihanan kostea ja Scandinavian Music Group lauloi ihania kappaleitaan iPodin kuulokkeissa. Tuntui kuin mä olisin hetken ollut maailmassa ihan yksin, ja sen pienen hetken ajan se tuntui mukavalta.
Sateessa kävelystä tuli myös mieleen yöt, kun Saksassa kielikurssilla ollessa käveltiin kotiin. Mulla oli mekko päällä ja kävelin ilman kenkiä, ja me hyräiltiin yllätysyllätys SMG:tä ja käveltiin hiljaa, ilman kiirettä. Se oli kuin leffasta, oikeesti, varsinkin sillon, kun alkoi hiljalleen sataa. Yksiä parhaimmista muistoista koko reissulta!
Sitten tuli mieleen hetki, kun isosena ollessa mentiin vikana yönä koko muun leirin nukkuessa yhden kaverin kanssa laiturille kattomaan auringonnousua. Tiedättekö, mä olin aina sitä ennen pitänyt auringonlaskua mielettömän kauniina enkä ollut koskaan kokenut kunnolla sen vastakohtaa, auringonnousua. Silloin mä koin sen. Me puhuttiin syvällisiä, järven pinnalla hohti sumu ja jossain siellä kaukana aurinko nousi hitaasti ja pian valaisi taas koko maailman. Tää kuulostaa nyt kauheen syvälliseltä, mutta ehkä mä oon aika syvällinen ihminen! Ja mä vaan nautin tollasista hetkistä, tositosi paljon.


Ne tärkeimmät muistot on sellasia, jotka ei unohdu koskaan, vaikkei niitä kovin usein ajattelisikaan. On hassua, miten muistan joitain monen vuoden takaisia asioita niin ku ne olis tapahtunut eilen - tärkeät jää aina pysyvästi mieleen, aina. Ja joskus, kun nykyhetkessä ajatukset on jostain syystä sekasin, voi hetkeks paeta nykyisyyttä muistoihin sen sijaan. Mä teen sitä itse asiassa aika usein: lukittaudun huoneeseeni, laitan hiljasta musiikkia ja käyn mielessäni läpi tärkeitä ja vähemmän tärkeitä elämän taitekohtia. Kun lopulta tuun huoneestani ulos, nään maailman taas ihan uudella tavalla. Muistot on niin iso osa mua, että niiden ajattelu, kerääminen ja muisteleminen on jotain, mitä mä rakastan kunnolla!


Nyt mä voisin mennä nukkumaan. Vetää farkut jalasta, pujottautua johonkin isoon t-paitaan ja painaa pään tyynyyn ja nukkua siihen asti, kunnes siskot tulee kotiin ja ryntää herättämään mua. Ihan vain siksi, koska ne haluaa ärsyttää, sillä ne rakastaa mua. Jos mä menen nyt, mä ehdin nukkumaan pari tuntia. Auttaako se? Jos mä vain jäisin tähän, kuuntelisin Midlakea ja SMG:tä ja nukkuisin valveilla...


ei kukaan koskaan ollut niin kuin sinä
ei kukaan koskaan ollut niin kuin sinä
meen nukkumaan
vasta kun on valoisaa
ja kauniimpaa
Scandinavian Music Group: Tällaisena kesäyönä