Musta oli mukavaa, kun hyppäsin perjantaina ratikasta pois hakeakseni kahvin ja se myyjä hymyili mulle iloisesti, kun sanoin vain tavalliset sanat yksi tavallinen kahvi mukaan kiitos. Oli perjantai ja selkeä kevätpäivä ja se joutui olemaan töissä, ja silti se hymyili mulle iloisesti. Kun työnnyin kahvilan ovesta ulos ja lähdin kävelemään kotiin, hymy oli tarttunut muhunkin. Musta oli mukavaa mennä illalla tapaamaan kielikurssikavereita ja nauraa ujosti, mutta nauraa silti, sellaisten ihmisten kanssa, joita en ollut nähnyt puoleen vuoteen. Musta oli mukavaa kävellä alkuyöstä pysäkiltä kotiin, ja vaikka oli pimeää, oli kuitenkin katulamppuja ja mua hymyilytti katsoa niitä. En mä tiedä mikä niissä on, mutta mä tykkään katulampuista ja niiden oranssinkeltaisista valoista silloin, kun tyhjillä kaduilla on hiljaista ja mä olen niiden kanssa yksin. Musta oli mukavaa katsoa eilen sulavan lumen valuvan viemäriin niin, että se muodosti pieniä puroja ja muistutti mua hetkistä, kun ala-asteella kaivettiin saappaankärjillä hiekkaan teitä, joita pitkin vesi valui ja valui ja valui ja valui kohti viemäriä jonnekin ulottumattomiin.
http://weheartit.com/entry/8675802
Koeviikko on ohi ja yks jakso jäljellä ja sitten tulee kesä ja sitten syksy ja sitten Espanja ja sitten vuos siellä ja sitten paluu takasin ja sitten kaks vuotta lukiota ja sitten ylioppilaskirjotukset ja sitten välivuosi ja sitten pääsykokeet ja sitten opiskelua ja sitten naimisiinmeno ja sitten perhe ja sitten työtä ja sitten eläke ja sitten vanhainkoti ja sitten dementia ja sitten sitten sitten sitten. Miks mä alan yhden koeviikon loppumisen jälkeen miettiä kaikkea tätä? Tulevaisuutta, joka lähestyy koko ajan ja tuntuu välillä jo koputtelevan ovella. Mä iloitsin koko perjantaipäivän siitä, ettei tarvitse stressata mistään kahteen päivään – ja sitten juuri näiden kahden päivän aikana alan kuulla sen koputuksen, joka välillä yltyy oven hakkaamiseksi. Näköjään tulevaisuus haluaa tulla mahdollisimman pian, hypätä nurkan takaa tosta noin vaan ja saada pään sekaisin. Mä odotan tulevaisuutta, kivaa sellaista, mutta kun näin pieni tyttö istuu alas ja miettii sitä, se tuntuu niin suurelta. Suuremmalta kuin kahvilan myyjän hymy ja katulamppujen valo. Miten kaikki maailman ihmiset on vain uskaltaneet alkaa elää sitä tulevaisuutta? Mulla on olo, että mun tulevaisuus alkaa jollain tavalla jo Espanjassa. Siihen on alle viisi kuukautta. Alle viisi kuukautta tulevaisuuteen, alle 150 päivää, alle 3600 tuntia, alle 216000 minuuttia, alle 12960000 sekuntia. Ja ellen mä olisi ahdistunut ajankulusta liikaa muutama kuukausi sitten ja repinyt pattereita kellostani, viisari näyttäisi mulle nyt, kuinka sekunnit valuu pysähtymättä tulevaisuutta kohti kuin sulava lumi viemäriin.
http://weheartit.com/entry/8675765
Tällasina hetkinä mä pakenen pieniin hetkiin. Siihen, kun istuin ala-asteella parhaan kaverin kanssa koulun keinussa ja nimesin oman keinuni nimikirjaimieni mukaan ja paras kaveri teki saman omalleen. Siihen, kun kuulin ensimmäistä kertaa Midlaken Chasing After Deer -kappaleen ja rakastuin. Siihen, kun istuin sängyllä ja kattelin, kun vanhempi sisko tapaili kitaralla Pirates of the Caribbeanin tunnaria. Siihen, kun ajettiin yhtenä kesänä kotiin ja kuunneltiin kokoelmalevyä Jazzin legendat. Siihen, kun juutuin kaverin kanssa Sveitsissä lumilaudalla syvälle lumeen ja nauroin. Siihen, kun kuunneltiin Saksassa kavereiden kanssa mieletöntä ska-bändiä puistossa ja taputettiin tahtia. Siihen, kun istuttiin nasutusbileissä syksyn alussa laiturilla parin kaverin kanssa ja kuunneltiin, miten U2 pauhasi Olympiastadionilla. Siihen, kun istuttiin Kampin kaukoliikenteessä ja kaverit yrittivät ahtaa sisäänsä miljoona Arnoldsin donitsia. Siihen, kun Elton John aloitti keikkansa Benny and the Jetsin vahvoilla soinnuilla. Siihen, kun testattiin ysiluokan kanssa, kuinka monta ihmistä yhdelle ikkunalaudalle mahtuu. Siihen, kun istuin mummin haudalla ja lauloin sille iloisesti Stand by Me. Siihen, kun työnsin Italiassa oman sänkyni nuoremman isosiskon sängyn viereen ja kömmin peiton alle sen puristaessa mua kädestä. Siihen, kun isä osti ensimmäistä kertaa meille Kirkon ulkomaanavun Toisenlaisen lahjan. Siihen, kun istuin viime kesänä mökin kuistin portailla ja haistelin silmät kiinni grillin savua. Siihen, kun revin 8-vuotiaana joululahjapaperin jättipehmolelukoiran päältä. Siihen, kun annoin vanhemman siskon heittää mut harteiltaan veteen. Siihen, kun kattelin kaverin kanssa, miten naapurin koira söi meidän leipoman kääretortun. Siihen, kun katsoin ekaa kertaa Springsteenin konsertti-dvd:tä. Siihen, kun hyppäsin bussista ulos ja näin pitkästä aikaa kaverini odottelevan mua tien toisella puolen. Siihen, kun veli halasi mua ennen kuin lähti armeijaan monta vuotta sitten. Siihen, kun nauroin äikän kurssin näytelmille niin, etten saanut happea. Siihen, kun nukuin mökillä yksin aitassa ensimmäistä kertaa ja näin unta puhuvasta oravasta. Siihen, kun istuin Italian metrossa ja tunsin olevani elokuvassa. Siihen, kun laskin liukurilla takapihan äänivallia alas. Siihen, kun viimenen yläasteen Cooper loppui. Siihen, kun näin Tarja Halosen Sokoksen sukkahousuosastolla turvamiesten kanssa. Siihen, kun kirjotin ensimmäisen runon ja huomasin sen helpottaneen oloa.
Sanoin Laurille köpötellessäni sen kanssa torstai-iltana loskaisilla hiekkateillä, että haluisin valokuvamuistin. Silloin mä voisin muistaa kaiken viimeistä piirtoa myöten enkä koskaan unohtaisi mitään. Nimittäin enemmän kuin käärmeitä ja aseita ja kaatuvia puita ja lintuja ja pettyneitä katseita mä pelkään unohtamista. Pelkään sitä, etten muista kehen rakastuin ekaa kertaa ja että fanitin ala-asteella viimeiseen asti The Rasmusta. Mä en halua unohtaa huoneeni rumia tapetteja enkä reittiä musiikkiopistolle enkä isosriparin viimesen aamun auringonnousua. Siksi tulevaisuuskin pelottaa: kun tulee uutta ja uudet ihmiset ja asiat, alanko mä pikkuhiljaa unohtaa kaiken vanhan? Mä en halua unohtaa sen takia, että aika kuluu eteenpäin ja silmät saa lisää nähtävää ja korvat kuultavaa ja iho tunnettavaa. Mä haluan uusia muistoja, mutta pitääkö vanhojen kadota niiden takia?
Tän pelon takia oon viikonlopun aikana maannut taas huoneeni lattialla, tuijottanut kattoon ja yrittänyt muistaa mahdollisimman paljon. Oon pyörinyt molempina öinä sängyssä nukahtamatta ja miettinyt pieniä hetkiä, jotka haluan pitää mielessä aina – koska mä pidän pienistä asioista, ja vielä ainakin hetken aikaa tulevaisuus tuntuu liian suurelta. No, ehkä tässä alle 3600 tunnissa ajatukseen jostain niin suuresta alkaa pikku hiljaa tottua.
Sovitaan, että tää oli fakta numero 5. Taidan pelätä vähän tulevaisuutta.
http://weheartit.com/entry/8675552
(ja yks fakta vois olla myös se, että mäkin taisin sitten rakastua weheartit:n kuviin!)
Otsikon biisi: Egotripin Matkustaja, jos joku ei tunnistanut...
Mitä tein tänään? Heräsin, kun sisko tuli penkomaan mun vaatekaappia ja tais istahtaa hetkeks sängyn reunalle sanomaan jotain, mutta olin niin unessa vielä, etten tiedä, kuvittelinko vain. Tuntia myöhemmin heräsin uudestaan ja tein jotain historiallista: vedin lenkkeilykamat päälle ja lähdin juoksemaan loskakasoihin. Kunto oli niin huono, että hengästyin heti, mutta juoksin silti ja Jamiroquai lauloi kuulokkeissa I just want to run away, just want to run away, lala lalalala lala lalalala. Kun tulin kotiin, join vettä ja kävin suihkussa ja luin bilsaa ja soitin pianoa ja rämpytin kitaraa ja luin lisää bilsaa ja katoin Greytä ja juoksin ratikalle ja kävelin metrolle ja seisoin metrossa Axl Smithin vieressä ja opiskelin espanjaa ja istuin bussissa ja hain Etolasta siniset Hai-saappaat ja kävelin kilometrin kotiin ja nyt istun tässä ja huokailen, koska pitäis lukea lisää ja soittaa lisää ja tehä jotain hyödyllistä. Mutta sitten mä mietin, että miks pitäis tehä koko ajan jotain hyödyllistä - ehkä just nyt siks, että on koeviikko - mutta mulla on muutenkin aina se tunne, että mun pitäis olla tekemässä jotain tärkeetä sillon, kun en tee mitään. Odotan innolla ens viikonloppua, kun ekan kerran pariin kuukauteen mulla on kaks päivää, jolloin ei tarvi tehä yhtään mitään. Koeviikko on ohi ja viimeinen(!) jakso alkaa vasta maanantaina ja mulla on leffoja ja kavereita ja musiikkia ja siniset Hai-saappaat, joilla voin mennä hyppimään kuralätäkköihin.
Viikonloppuna koin ihania hetkiä, kun tuntikausia kierreltyäni kavereiden kanssa eri levy- ja leffakaupoissa osuin katseellani rakkauselokuvaan Once, jonka etukannessa oli ihana kitaraa kantava mies ja takakannessa kerrottiin sen olevan irlantilainen katusoittaja. Ostin kyseisen dvd:n sen enempää miettimättä (kyllä, irkut ja katusoittajat, varsinkin kitaristit, on mulle jonkinmuotoinen heikkous!) ja katoin sunnuntaina ja itkin, koska se oli jotain niin kaunista. Ihana parinsadan tuhannen budjetin indieleffa, joka kuvattiin kolmessa viikossa sen suurempia tehosteita ja kuvausvälineitä käyttämättä. Sen sijaan ne panosti musiikkiin ja suureksi yllätyksekseen nappas yhdestä biisistä Oscarin. Taisin itkeä tirauttaa silloinkin, kun kattelin niiden Oscar-kiitospuhetta. Mun oli vaan pakko kirjottaa tästä tänne, koska voi että, oon ollut kyseisen elokuvan lumoissa koko viikon eikä loppua näy ja mua hymyilyttää, kun vain vilkaisenkin tohon DVD-hyllyyn ja tiedän, että tuun omistamaan Oncen koko loppuelämäni. Ja nyt, jos meinaatte lukea tän postauksen loppuun, laittakaa tää kappale soimaan taustalle, koska tällanen musiikki ei voi olla rauhoittamatta ketään ja koska se saa ainakin tällasen tytön maailman pysähtymään muutamaksi minuutiksi. Tai sitten ihan vaan siksi, että se voitti sen Oscarin.
Oon ennenkin höpöttänyt täällä ikävästä, mutta pakko puhua taas, sillä se on jälleen mielessä tyhmän selkeänä. Mitä voi tehdä silloin, kun omistaa elämässä kaikki tarvittavat ihmiset ja silti kaipaa sitä yhtä tiettyä? Elin joskus aikoinaan semmosessa ihme kuplassa, mikä eristi mut onnellisuudesta ja silti jaksoin jatkaa, sillä se yks tietty ihminen oli siinä vieressä. Se jaksoin aina kysyä, miks mä en joskus hymyillyt ja miks kattelin aina vaan ikkunasta ulos sateeseen ja olin omissa maailmoissani. Mulla on edelleen sellasia kavereita, jotka voi tarvittaessa kysyä samoja kysymyksiä ja huolehtia ihan samalla tavalla, mutta se ihminen tunsi mut läpikotaisin ja siksi sen kysymykset oli aina niin erityisiä. Jonain päivänä, luultavasti ihan pian, muidenkin kysymykset tulee varmaan olemaan ihan 100% yhtä erityisiä, mutta vielä vähän aikaa kaipaan välillä sen viestejä ja soittoja. Ja sen hymyä ja sitä, kun sen silmät siristyivät aina, kun se nauroi. Ja se tykkäs eniten nauraa mun kanssa ja sain katella sen silmien siristelyä usein. Eikä tässä oo kysymys mistään entisestä poikaystävästä vaan entisestä ystävästä, joka on nyt vaan poissa, ei kuollut mutta poissa.
http://weheartit.com/entry/6987207
Mulla on vielä ne neljä faktaa kertomatta, joista aattelin kertoa nyt yhden. Näitä on vaikea miettiä, siks ne tulee tällä tavalla pätkissä, hehe!
Fakta nro 4:
Mulla on tullut parin viime kuukauden aikana ihmeellinen halu pelastaa maailma. (Naurakaa vaan!) Mä en tarkoita nyt sitä, että musta pitäis tulla uus Jumala, joka tekee kaikista köyhistä rikkaita ja sairaista terveitä ja sotapäälliköistä siviilejä, jotka oppii nekin vastustamaan sotaa. Mulle kelpaa ihan toi nykyinen Jumala ja tiedän, että kaikkea tota maailmanparannusta ei voi toteuttaa. Mutta mä haluaisin auttaa edes yhtä ihmistä, joka ei saa apua. Se, että voisin auttaa edes yhtä täysin avutonta, tekisi ainakin mun ja toivottavasti myös sen autettavan maailmasta paremman. Ehkä mun ei tarvi pelastaa maailmaa, mutta mä haluisin parantaa sitä. Niin paljon, että välillä kun mietin tätä illalla sängyssä, mua jopa ahdistaa, kun tiedän olevani ainakin tällä hetkellä kykenemätön tekemään niin paljon kuin haluaisin.
Tän on saanut aikaan elokuvat ja ihmiset ja laulujen sanat ja runot. Itkin, kun katoin Kaunista mieltä - en vaan siksi että se oli niin hyvä elokuva vaan myös siksi, että tiesin maailmassa olevan satoja tuhansia samanlaisia skitsofreenikkoja kuin kyseisen leffan päähenkilö. Itkin, kun luin äikän kurssia varten Lapsisotilaan muistelmat ja tiesin maailmassa olevan tuhansia lapsisotilaita, joilla ei vaan ole muuta vaihtoehtoa kuin tappaa muita ihmisiä. Ja mä haluaisin auttaa. Nykyään ihmisiä autetaan niin paljon lääkkeillä, ja kasvettuani perheessä, jossa yks jos toinenkin haluaa olla lääkäri, mä tiedän, että lääkkeiden ja muunlaiseen lääketieteelliseen voimaan on hyvä uskoa, koska niiden vaikutus on tieteellisesti todistettua. Mutta jos mä pääsisin auttamaan skitsofreenikkoja tai sodasta toipuvia tai kehitysvammaisia tai anorektikkoja tai syöpäpotilaita tai masentuneita tai vain yksinäisiä ihmisiä, haluaisin auttaa ennen kaikkea puhumalla. Sillä mä voin omasta kokemuksestani sanoa uskovani tieteen ohella myös paljon puheen ja uskon voimaan. Kun on joku, jolle kuiskata ajatuksiaan omista traumoistaan, peloistaan tai sairaudestaan, maailma kirkastuu aina vähäsen. Ja mä toivon niin paljon pystyväni joskus kirkastamaan monien ihmisen elämää. Ehkä musta tulee jonain päivänä joku rauhanlähettiläs tai psykologi, jonka elämäntehtävänä on auttaa muita, tai kirjailija tai elokuvaohjaaja, joka saa teoksillaan muutkin ihmiset innostumaan toisten auttamisesta.
Mä en tiedä, miksi mulle on niin tärkeää tehdä jotain auttaakseni muita. Ehkä siksi, että ilman muutamia ihmisiä, ja sitä yhtä tiettyä, mä olisin voinut joskus kadota jonnekin kauas löytämättä tietä takaisin. Jos me pidetään yhtä, voidaan olla katoamatta. Tai sitten me voidaan kadota kaikki - silloin ainakin tehtäis se yhdessä.
http://weheartit.com/entry/8542874
what a difference a day made
twenty four little hours
brought the sun and the flowers
where there use to be rain
there's a rainbow before me
skies above can't be stormy
oh, what a difference a day made
and the difference is
you
(What A Difference A Day Made - Jamie Cullum version)
Koeviikko pyörähti käyntiin, ja tuskailtuani pari tuntia matikan kokeessa otin bussin kotiin ja itkin silmät päästäni kattoessani tuhannennen kerran Notebookin (kaikille true romantikoille!). Saksan koe on huomenna ja jotenkin ajattelen sen olevan niin kaukana, etten saa aikaseksi kiivetä täältä alakerrasta ylös ja mennä selailemaan typeriä sanoja. Miks mä luen sitä kieltä? No, en kyllä tiedä miks mä luen espanjaakaan. Oon koko viikon saanut kuulla siitä, kun Kim sano mulle BUENOS AIRES ja minä tulevana Espanjan vaihto-oppilaana suomensin sen HYVÄÄ PÄIVÄÄ. :) Oli melko onnistunut olo!
Muuten ollut tavallinen viikko. Päivät kuluu hassun samanlaisina eteenpäin, ja välillä se muuttumattomuus tuntuu pitkästyttävältä ja välillä kivan turvalliselta. Tykkään ainakin siitä, että voin kävellä kangaskengät jalassa ja kun istun aamulla ennen kahdeksaa ratikassa, aurinko häikäisee ikkunoita niin, että kaikki kadut ja autot ja ihmiset näyttää kauniilta. On se aurinko hassu pallo. Tykkään siitä silloin, kun se nousee tai laskee, ja silloin, kun se ei polta liikaa.
Tiistaina koin jotain niin outoa, että se sai sydämen pysähtymään. Olin matkalla espanjan tunnille ja hypätessäni kiireessä metrosta pois Kampin asemalla ja lähtiessäni puikkelehtimaan ihmisten välistä rullaportaille, mun silmät osui parikymppiseen mieheen, joka istui aseman penkillä eikä mennyt sisään metroon. Jalat lopetti juoksun siihen paikkaan, ja mä jäin vain tuijottamaan sitä. Ja silloin se sydän pysähtyi. Se mies oli täsmälleen sen näköinen, sen ikäinen ja sen tyylinen mies, josta kirjotin vuos sitten novellin. Mun novellin mieshahmo istui metroaseman penkillä eikä mennyt sisään metroon. Mä näin miehen, jota en ollut koskaan ennen nähnyt ja josta olin silti kirjottanut tarinan. Mulle tuli olo, ettei se voinut oikeasti istua siinä - miten voi olla mahdollista, että sen kasvotkin oli samanlaiset kuin tarinan miehellä? Mä taidan olla tulossa hulluksi. Kun sydän lähti viimein pumppaamaan, sain taas jatkettua kävelyä, mutta olin päästäni pyörällä koko espanjan tunnin ja samalla koko loppupäivän. No, kai niitä ihmeitä tapahtuu.
Haluisin olla niin kuin Allie ja Noah Notebookissa - mennä yöllä makaamaan keskelle risteystä ja vain kattoa, kun liikennevalot vaihtuu vihreästä keltaiseen ja punaiseen ja taas keltaiseen ja vihreään. Haluisin olla siinä jonkun kanssa, josta tykkään ihan hirveästi ja puhua jotain parilla sanalla tai vain olla hiljaa. Liikennevalot vaihtuis ja toimis meidän aurinkona, joka nousee ja laskee eikä polta liikaa.
En oo ikinä tuntenut ihmistä, joka haluis samalla tavalla maata asvaltilla ja tuijottaa liikennevaloja. Oon tuntenut ihmisiä, jotka on vienyt jalat alta ja tehneet onnelliseksi, mutta kukaan niistä ei ole halunnut maata asvaltilla, tehdä kärrynpyöriä pellolla, juosta maailman ääriin ja takaisin, ajaa monta päivää putkeen aurinkoisia moottoriteitä pitkin vanhalla Ladalla, istua aamuvarhaisesta iltamyöhään metroasemalla ja katsoa ihmisiä, lukea runoja vanhalla ullakolla, juoda kahvia laiturilla, kieriä mäkiä alas, soittaa kitaraa ja laulaa Suomenlinnan lautalla, puhua tuntemattomille ratikkapysäkillä, katella yöllä autojen valoja ja liikettä, uida vaatteet päällä, soutaa soutuveneellä auringonnousuun, istua pihakeinussa ja hyräillä hiljaa. Joskus musta tuntuu, että mun omat toiveet on toisesta maailmasta kuin muilla, että kaikki ihmiset toivoo eri asioita ja se tekee meistä erilaisia. Notebookin kaltaset elokuvat saa mut miettimään, onko ihmisten sielunkumppaneita olemassa. Joskus oon uskonut siihen, että ihmiset ei rakastu sielunkumppaneihinsa vaan niihin, jotka täydentävät ihmistä ja tekevät sitä kautta onnelliseksi. Nykyään mä puhun sielunkumppanien puolesta. Koska vaikka ne ei toisikaan mitään uutta opittavaa elämään, ne ymmärtää sua ja loppujen lopuksi se on tärkeintä.
Tiedän, että mun pitäis olla lukemassa ja soittamassa ja siivoamassa ja laittamassa ruokaa. Enkä saa tehtyä mitään. Siitä kertoo esimerkiksi ruokaa huutava vatsa, sillä en saa avattua jääkaappia ja tungettua pastoja kattilaan, ja oman huoneen lattia täynnä avaamattomia kirjekuoria, sillä en saa aikaiseks avata niitä. Haluisin juoda moccachinoa ja matkustaa noiden kuvien hetkeen, kun seistiin Pariisin Riemukaarella ja katsottiin, miten autot kulki muuttumattomasti pitkin Champs-Élyséetä ja sain kattoa niitä niin pitkään kuin halusin, illan vaihtuessa yöksi. Ja vaikka pelkään korkeita paikkoja, mulla oli silloin niin turvallinen olo, koska kaikki oli kivan kaunista. Joskus meen sinne uudestaan ja mulla on mun sielunkumppani vieressä ja se ymmärtää, miks haluan olla siinä koko yön.
Voisin päättää tän sekavan postauksen Notebook-leffasta ja -kirjasta kirjottamani äikän kolmoskurssin esseen kliseisiin sanoihin: Notebook antaa toivoa sille, että jokainen voi joskus löytää todellisen sielunkumppaninsa. Toivon ihan totta sitä hirmu paljon kaikille meille. :) Ehkä mun sielunkumppani on se, joka ymmärtää täysin, miten paljon sen yhden miehen näkeminen siellä metroasemalla muhun vaikutti.
Musta on kiva, kun on joku, jota pitää kädestä kiinni.
hei pieni kerro mulle miksi vain sinä näät mut niin paljon paremmin kuin muut
hei pieni kerro mulle mistä kaikesta sinut veistettiin sillä sinä päivänä, kun Luoja teki sinut hän ei muuta tehnytkään
sinä se olet ihmeellinen ollaksesi niin tavallinen, pidän sinusta siinä kaikki
hei pieni kerro mulle miksi vain sinä näät mut niin paljon paremmin kuin muut
(Dave Lindholm, Egotrippi, Anna Puu)
Mä haluan kävelemään tonne. Mä haluan hypätä soutuveneeseen ja soutaa pitkälle ja ajautua sitten hiljalleen aaltojen mukana rantaan. Siinä ajassa mä haluan soittaa veneessä kitaraa ja kirjottaa uuden kappaleen. Mä haluan unohtaa kaiken muun ja soittaa, soittaa, soittaa, soittaa vaan.
Nyt mä kuulen kuulokkeiden läpi vaimeasti loton juontajan, joka toivottaa suuret onnittelut voittajille, ihan niin kuin ne toivottaa kaikki joka viikko, ihan sama hymy kasvoillaan. Hiiri selailee vanhoja valokuvia, ja mä taidan olla jossain vanhoissa muistoissa. Löysin ton pari kesää vanhan kuvan ja haluisin lennähtää sinne nyt. Huomenna mä ainakin liitelen Saran kanssa laudalla mäkiä pitkin ja koitan sillä tavalla unohtaa hetkeksi kaiken muun.
En mä tiedä, mikä ihme tarve mulla on unohtaa kaikki muu vähäksi aikaa. Haluunpahan vain.
Mulla on monia tapoja yrittää unohtaa kaikki. Kumiveneellä souteleminen tai nurmikolla makaaminen kesäisin, lumilautailu ja lumienkelien teko talvisin. Kaikkein paras tapa on se, että pitää jotain kädestä kiinni. Varsinkin silloin, kun mä pyydän sitä hiljaisella äänellä pysymään mun luona aina, ja se vastaa: "Mä en jätä sua ikinä." Se oli lähipäivien kivoin hetki.
Ja taas on tullut voitettua yks hassu viikko. Sain käytyä pari kertaa leffassa (127 tuntia oli mieletön, huumoria lisäs vähän meidän vieressä istunut vanhahko nainen, joka istui koko elokuvan ajan paniikissa ja sieltä lähtiessään mutisi itsekseen jotain leffan sairaudesta. Meitä nauratti. Black Swan oli sitten aivan kamala, aa en todella suosittele tällasille heikkohermoisille kuin minä!), naurettua teatterissa ja sen jälkeen jatkoilla Lepillä, ostettua pari elokuvaa, kaaduttua jäiselle kadulle niin, että löin pääni ja äiti epäilee aivotärähdystä, mitä en halua uskoa, tanssittua Egotripin ja Maroon 5:n tahdissa, kadehdittua sitä, että siskot pääsi laskemaan Leville pariksi päiväksi, soitettua isoisän sotakavereiden vuosikokouksessa (voiko sulkumpaa olla kuin 80-90-vuotiaat miehet?), ansaittua 20 euroa ja laatikollisen suklaata... tapahtumarikas viikko, kerrankin. Sain myös maattua huoneeni lattialla ja tuijoteltua kattoon ehkä 10 vuotta sitten kiinnitettyjä muovitähtiä ja mietittyä vähän kaikkia ihmisiä, mitä elämässä tällä hetkellä on, ja sitä, mitä haluisin joillekin sanoa mutten osaa. Sitä varten oon sitten tähän postaukseen kirjotellut niitä "lyriikkakollaaseja" mistä viimeksi vähän vihjailin. Yritän niillä vaan kuvata tän hetkisiä tuntemuksia joitain ihmisiä ja ylipäätänsä maailmaa kohtaan. Joitain sanoja oon vähäsen muutellut tehdäkseni niistä vähän sopivammat. Nää on nyt vähän niin kuin kirjeitä joillekin ihmisille ja myös itelleni, ja kaikki voi niitä rauhassa lueskella jos jaksaa. Joskus on tiedättekö vaan niin tärkeetä saada kirjoitettua jotain ylös, vaikkei oliskaan varma, että se sanojen kohde niitä koskaan lukisikaan.
Kerrohan mistä mustat varjot nuo, aina jostain tiensä minun luo tuntuvat löytävän, mutta minä nousen vaikka putoan, "sinä se olet onnellinen ollaksesi niin surullinen"
Pian täällä ei ole ketään, paetaan autolla lähdetään nyt, jos käännyt katsomaan taaksesi, näetkö silloin eteen, asfaltti on armoton alusta kompastua, katoaa alta jalkojen kylmä maa
"Sinä se olet onnellinen ollaksesi niin surullinen", mä piiloudun ja maalaan maailman mustaksi, jokainen aamu nousen putoamaan, mutta minä nousen, vaikka putoan
En pelkää mitään enempää kuin että maailma pysähtyy, hitaalla taivaalla liikkuvat pilvet, toivon etten lähde niiden mukana
(Egotrippi, Pariisin kevät, Anna Puu)
****
If I just lay here, would you lie with me and just forget the world? We can see life hand in hand
So come and hold my hand, I want to contact the living, stay tonight and just forget the world
There's a whole in my soul by things unsaid and empty beds and bad behavior, it's just a feeling that I have, I just want to feel the home that I live in
It burns, burns, burns, it's beyond me, I can not carry the weight of the heavy world so come and hold my hand
(Robbie Williams, Maroon 5, Johnny Cash, Snow Patrol, Paolo Nutini)
****
As I sit and watch the snow falling down I don't miss you at all
I hear children playing, laughing so loud I don't think of your smile
Menetit minut kauan sitten vedin hartiat korviin ja kävelin pois, kävelin eteenpäin eikä kukaan voinut mua pysäyttää
Nyt kysyt, olenko leikannut hiukseni olenko muuttunut en ole löysin vain itseni, ilman sinua
(Norah Jones, Scandinavian Music Group, Pariisin Kevät)
****
Huomaatko kun tulee pimeää
Katuvalot ylle syttyvät
Tiellä rekat ohi kiitävät
On keko täynnä elämää
Kaukana kerrostaloissa
Ihmiset pienissä lokeroissaan
Puuhailevat juttujaan
Kato äiti mä en pidä kii
Hei varovasti nyt, tää hetki on hauras
Yksikin tuulenpuuska ja menetät sen
Varovasti nyt, tää hetki on hauras
Varovasti nyt tai sä menetät sen
Ihmiset kaupanjonoissa
Ihmiset liikennevaloissa
Moottoritiellä kohti kotiaan
Kaikilla kohdaltansa sama määränpää
(Egotrippi: Varovasti nyt)
****
Metsä palaa rajan takana aamulla kaduilla on savua ja aurinko kutistuu
Ollaan hiljaa, juodaan välillä kahvit ja hymyillään
Sä oot hiljainen kuin maaseutumaisema kesäyöllä, kun on tyyntä ja usva leijuu veden päällä
Mikään ei milloinkaan voi olla kauniimpaa, sillä päivä, se on kaunis
Ja silti haluan huutaa ja huutaa ja huutaa ja huutaa, iltaisin pimeän jälkeen, viisareiden rapina pitää meidät hereillä, haluan huutaa älä mene pois
(Scandinavian Music Group, Pariisin Kevät, Anssi Kela, Anna Puu)
****
Nyt haluun syödä jäätelöä ja juosta vihreillä pelloilla.
Mitä rakastan? Sateen kastelemia, auringon kuivattamia katuja, metroja, mekkoja, levykauppoja, kangaskenkiä, kahvia (huom kaikki helsinkiläiset: klo 9-11 Coffee Housesta mikä tahansa kahvi mukaan 90 sentillä, onko valittamista?), puukoruja, löysiä pipoja, iloisia kasvoja ja kangaskasseja. Scandinavian Music Groupia, Beatleseja, Egotrippiä, The Kooksia, Matt Simonsia, Midlakea ja Metrofolkia. Kesän odotusta, pieniä pikkutavarakauppoja, kumisaappaita ja nopeita raitiovaunuja sekä purjeveneitä satamassa, jossa vesi sulaa hiljalleen. Noi kaikki muodostavat kevään, jota huomaan rakastavani päivä päivältä enemmän. Pian saan ostettua ratikkapysäkin viereisestä puukioskista lakritsijäätelökahvin ja voin mennä hörppimään sitä rantaan mattolaiturille. Voi, kun tykkään tästä paikasta, missä asun: puukioskeista ja jäätelökahveista, alikulkutunneleista ja hiljaisista bussipysäkeistä, pienestä kirjastosta ja kivasta merenrannasta.
Sisu ja ajatukset ja pastellinväriset talot kapealla kadulla
Alkava kevät on ollut hirmu sekavaa aikaa. Kaikki on niin kivaa ja kaunista, ja silti välillä on iskenyt ihme väsymys ja epätoivo. En ymmärrä, mikä mua sinne alas vetää, kun ei oo mitään, mistä murehtia. Höh. Tänään onnistuin kuitenkin melkein koko päivän (kemian tuntiin saakka) pitämään hymyn yllä ja olemaan ilonen kaikesta, sillä oli ihana sää ja mulla oli moccachinoa ja Vansit jalassa ja rahaa ja kiva viikonloppu takana ja edessä. Ja nyt mä palauttelen sitä hymyä kattelemalla vanhoja kuvia, jotka on kivoja tunnelmansa takia, ja sen jälkeen katon kolme kuukautta sitten Kimiltä lainaamaani Pink Floydin konserttidvd:tä ja toivon, että vuorokaudessa olis 26 tuntia, että mulla olis enemmän aikaa nukkua ens yönä. Tai sitten hankin ne 2 ylimääräistä tuntia hakemalla taas rakkaasta K-Extrasta aamulla kupin kahvia, niin että virkeystaso pysyy edes jonkinlaisena.
Näiden hassujen kuvasarjojen lomassa ajattelin listata nyt ne 7 kiinnostavaa ja vähemmän kiinnostavaa faktaa itsestäni, kun Villasukkanen mut siihen tässä joskus haastoi (pientä mainostusta: jos haluatte lukea ihanan rehellisiä ja kauniita tekstejä, eksykääpä sivulle http://poemsofthewoolenstocking.blogspot.com!). Nyt luvassa on vaan 3 faktaa, loput 4 tulee myöhemmin, kun vaan ehin niitä pohtia!
1. Tunnen kaikki asiat hirmu voimakkaasti. Jos joku tekee mut onnelliseksi, tunnen sen onnen ihan fyysisestikin rintakehässäni (sitä tarkotan silloin, kun sanon että SYDÄN PAKAHTUU!). Sillon tulee olo, että haluaisin tehä kaikki maailman ihmiset yhtä onnellisiksi. Haluaisin pelastaa hymylläni kaikki, jotka jossain päin maailmaa itkee yksin tai yhdessä.
Yhtä voimakkaasti tunnen kuitenkin myös surun tai vihan, silloin harvoin kun niitä tunnen. Kun tapahtuu jotain kamalaa, saatan itkeä yksinäni tuntikausia niin, että koko kroppaan sattuu enkä meinaa nähdä sitä tunnelin päässä loistavaa valoa, vaikka kuinka siristelisin silmiäni. Ja kun suutun (mitä kunnon teinin tavoin teen yleensä vain vanhempiani kohtaan), mun todella pitää lukittautua huoneeseeni levyjen kanssa ja olla pitkään yksin ennen kuin saan rauhoitettua itteni.
Nää tunnekuohut ilmenee myös siten, että mulla on ihmeellisen iso empatiakyky. Jos joku läheinen itkee, mäkin useimmite itken. Jos jollekin tapahtuu jotain ihanaa, se sama ihanuus tapahtuu myös mulle. Tätä kaikki luulee aina hyväksi asiaksi, mutta vaikka on hyvä, että tuntee empatiaa, sen liikatunteminen menee jossain vaiheessa yli. En nimittäin tunne empatiaa pelkkiä läheisiäni kohtaan. Jos mä näen jonkun tuntemattoman itkemässä yksin puiston penkillä, saatan istuutua parin penkin päähän itkemään sen puolesta. Sen tuntemattoman itku voi tehdä mut surulliseksi päiväkausiksi enkä saa itteäni kovin helposti hymyilemään taas.
Tää empatia saa mut välillä elämään liikaa muiden ihmisten elämää ja joskus toivomaan, että voisin olla ihan pari päivää tuntematta yhtään mitään.
2. Mun on aina istuttava bussissa, ratikassa tai metrossa sellaiselle penkille, joka on kulkuneuvon oikealla puolella menosuuntaan päin katsoessa. Bussissa istun mieluiten kolmannella tai neljännellä rivillä keskioven jälkeen. Jos mä tulen johonkin julkiseen kulkuneuvoon ja kaikki oikean puolen penkit on varattu, tunnen ihmeellistä ahdistusta. Joskus vasemmalle puolelle istuminen tuottaa niin suuria vaikeuksia, että jään suosiolla seisomaan, vaikka koko vasen puoli olis tyhjä.
Pyrin myös mieluiten aina kävelemään ihmisten oikealla puolella. Mun siskolla on sama juttu, ja kun kävellään ulkona yhdessä voidaan välillä näyttää vähän huvittavilta, kun kumpikin yrittää työntyä toisen oikealle puolelle... Autossa istuessa on sama oikean puolen juttu. En voi kuvitellakaan, miten tuskallista se tulee olemaan, kun saan ajokortin ja joudun istumaan vasemmalla puolella, kun kuskaan ihmisiä ympäri maailmaa.
Mä en todella tiedä, mistä tää oikeapuolisuus on tullut, mutta se rajoittaa joitain asioita ärsyttävän paljon!
3. Mulla on myös tyhmän koukuttava tapa tehdä pienet asiat neljä kertaa. Kun soitan ovikelloa, painan sitä kelloa neljästi. Kun pussaan jotain nopeasti, pussaan aina neljä kertaa. Harjaan hiukset aina läpi neljä kertaa, otan keittoa aina neljä kauhallista, huuhtelen maito- ja jogurttipurkit neljä kertaa, annan mikron piipata neljä kertaa ennen kuin vedän oven auki... Tää kumpuaa jotenkin siitä, että meidän perheessä on neljä lasta ja ollaan kaikki niin läheisiä. Tehdessäni asioita neljä kertaa mua hymyilyttää aina, sillä mietin sillon rakkaita sisaruksiani. Hassulta kuulostaa, mutta oon hassu ihminen!
Edelliset ja tulevat päivät koostuu illanistujaisista, yökylistä, teatteri-illoista, elokuvista, kahvista, Pink Floydista, pianotekniikan harjottelusta, kangaskenkien virallisesta käyttöönotosta, univelkojen voittamisyrityksistä, biisien kirjottelusta, lautailusta, mekoista ja hymyn ylläpidosta. Ens postaus koostuu lopusta 4 faktasta ja ehkä lyriikkakollaaseista: viikonloppuna käytin aikaani liittämällä eri kappaleiden sanoja yhteen ja tekemällä niistä omaan elämään liittyviä runoja. Heh, saa nähdä millasia niistä on tullut. :) Nyt syömään suklaakakkua hyvällä omalla tunnolla ja soittamaan pianoa.
Heh, isä puhui joskus viisaita: "Kahvissa tärkeintä ei ole maku, vaan se hetki, kun sen juo. Kahvi on hetki."
Tänään on niin nätti sää ulkona, että haistan kesän. Istuin pitkään oman huoneen pöydän ääressä ja rallattelin kaiuttimen kanssa kilpaa Anna Puuta, ja tuntui kuin aurinko olis polttanut ihoa ikkunan läpi. Vilkaisin olkapäätä, eikä se punottanut, mutta ainakin tuntui siltä että olis! Enää muutama kuukaus niin paljaat askeleet kuumalla asvaltilla ja grillin savulta tuoksuvat kesäillat on taas eessä. Eikä tarvi yrittää ymmärtää, mikä on mooli tai luonnon valinta tai miten yhteyttäminen toimii. (Eikö oo säälittävää? Oon lukiossa enkä oo ikinä ymmärtänyt yhteyttämistä. Mutta miten vois ymmärtää yhteyttämisen, jos ei ymmärrä paljonkaan omasta elämästään? Mietinpä vaan.)
Mutta vaikka kesän odotus hipoo taivasta, voi talvi olla yhtä mieletön! Siitä oli täydellisenä esimerkkinä Italian reissu, jonka kuvat sain nyt vihdoin ladattua koneelle (anteekspyynnöt siis pitkästä postaustauosta!), niin että voin teitä niillä ilahduttaa. (Ja itteäni myös. Voi sitä naurun määrää, kun kattelin isän kuvaamaa videoita, kun tullaan siskon kanssa vähän omia reittejämme vuoren huippuja alas ja ensin mä kaadun niin, että lennän laudan kanssa kolme kertaa ympäri, ja sitten sisko seuraa perässä.) Mutta jees, matka oli kaikin puolin sellanen, mitä siltä halusin: ihanat maisemat, säät, ihmiset, ruoka(!!), lautailut eikä liian pahoja loukkaantumisia. Kuvista nyt tulee selvästi ilmi noi, millaselta siellä näytti, kun tuli niitä rinteitä alas. Tuntui kuin olis elänyt jossain kuplassa siellä. Rakastan Alppeja ja sitä, että kaikkialla on vuoria ja lunta silmänkantamattomiin ja niitä saa tuijotella kaikki ne päivät. Viikko oli liian vähän siihen hommaan.
Kyllä tämmöselle pienelle tyttöselle kelpas näitä maisemia ihastella! :)
Jees, siellä sitä mentiin omia reittejämme! Etittiin mahollisimman paljon rinteiden reunoilla ja takana meneviä reittejä, joista kukaan ei olluy vielä mennyt. Ja vaikka siellä olikin lunta sitten niin, että lautaa oli välillä melko hankala ohjailla, niin jos pari kertaa pyllähti, se ei sattunut, koska LUMI OLI PEHMEETÄ! Kaikkein hauskinta oli se, miten nopeesti lauta liukui tollasta koskematonta lunta pitkin, oli ku olis formula-autossa istunut :)
Välillä pysähtelin tosiaan vaan kattomaan maisemia ja isä sai napattua siitäkin kuvan!
Alhaalla näkyy kylä, missä asusteltiin. Ja rakastin sitä kylää.
Yks pieni asia, mitä rakastan melkeen yhtä paljon kuin elämää, on kapeat kävelykadut. Ja vielä, kun katujen talot on vanhoja! En tiedä, mikä niissä niin paljon viehättää, mutta niitä kävellellessä voisin saman tien heittää kengät pois ja juosta mekko hulmuten niitä pitkin vaikka -50 asteen pakkasessa. Viime keväänä, kun oltiin myös Italiassa, silloin Toskanassa, sain toteuttaa tota hassua mekkoasiaa niissä ihanissa pikkukaupungeissa, joissa nykymaailman tyhmät tehdasrakennukset ja isot autotiet ei olleet vielä päässeet vaikuttamaan. Ah!
Illat kului siinä, kun käveltiin noita katuja pitkin ja oli niin lämmin, että pysty kulkemaan takki auki, ah! Rakastin katella niitä ihmisiä siellä, jotka pälätti hirveellä vauhdilla italiaansa ja näyttivät nauttivan elämästään siinä pikkukylässä. Yhtenä iltana, kun sisko oli niin väsynyt, ettei jaksanut lähteä hotellilta, lähdin yksinäni kuljeskelemaan katuja pitkin. Mua hymyilytti hämärtyvä ilta ja ne ihmiset ja lämmin lopputalven ilma ja se, että jalat oli sopivasti kipeät päivän laskuista ja että pääsisin seuraavanakin päivänä taas laskemaan. Poikkesin ihan pieneen paikalliseen suklaapuotiin ostamaan suklaata, ja mieltä lämmitti sulonen hymy kaupan suloselta vanhalta omistajarouvalta, joka ilahtui mun pistäytymisestä, vaikkei meillä ollutkaan yhteistä kieltä. Pieni, mutta niin ihana muisto. Pienet asiat on suurimpia, ainakin mulle.
Lennettiin Suomeen Milanosta Frankfurtin kautta. Ennen Milanon lentoa oli aikaa vähän kierrellä sielläkin, ja himokulttuuri-ihmisinä äiti ja isä raahas meiät kattomaan Duomo-kirkkoa. Ja siinä se seisoo. Hieno oli kyllä, mutta suurin aika tolla aukiolla meni ärsyttävien pulujen väistelyyn, jotka saattoi lentää sentin päästä! Jos on pakko inhota jotain, mä inhoan lintuja! Olisitte nähneet sen paniikin määrän, kun juoksin niitä pakoon ja joka puolelta tuli lisää.
Reissu oli siis mitä ihanin ja voisin milloin vaan lähteä takaisin. Jälleen kerran sain kokea sen ilon tunteen, kun olin tyytyväinen itteeni alotettuani lautailun sillon 8-vuotiaana pikkutyttönä ja oltuani kärsivällinen sitä kunnolla opetellessani! Ja voi, jotkut teistä ei ehkä osaa ymmärtää, miten ihanaa lautailu voi olla. Mutta se vauhti, ne maisemat, se kunnon kohoaminen, se nautiskelu, KAIKKI SE, mitä lumilautailuun liittyy, on jotain niin ihmeellistä. Oon pitkään harmitellut sitä, etten vaan osaa rakastua kunnolla. No, onneks voi aina rakastua omaan lautaansa, hehe. Sain sen neljä vuotta sitten enkä oo sen kanssa kaatunut kovinkaan pahasti kuin vain kaks kertaa, toinen pari vuotta sitten Itävallassa ja toinen nyt Italiassa, josta kuitenkin hammasta purren selvisin. Ekana päivänä meidän ollessa syömässä mun lauta karkas ja katos metsään, mutta onneks kaks hauskaa italianoa kävi ettimässä sen. Siinä ehti kuitenkin tulla jo paniikin kyyneliä ennen laudan löytymistä, sillä tuntuu kuin se lauta olis mulle toinen veli. En osaa selittää sitä tunnetta, mutta sen kanssa laskiessa vaan tuntee kuin olis sen laudan kanssa yhtä. Jos olisin kadottanut sen sinne tyhmään metsään, olisin voinut vaikka pitää sitä elämäni hirveimpänä menetyksenä. Tiiän, että tätä blogia lukee monet musiikin harrastajat, niin kuvitelkaa tää niin, että kadottaisitte tärkeimmän soittimenne! Sitten voitte ehkä ymmärtää. :) Onneks lauta kuitenkin löytyi ja italianot sai kyllä mukavan rahapalkkion ja suuren rutistuksen yli-innostuneelta äidiltä. Mä tyydyin vaan sanomaan grazie mille, ainoat sanat mitä italiaks ciaon lisäksi osaan.
Viime päivinä on tapahtunut muutakin kivaa. Meille tuli musiikkiopiston kautta asumaan kolmeksi päiväksi kaks espanjalaista tyttöä, joiden kanssa ehdin niissä muutamassa hassussa päivässä ystävystyä. Perjantai-ilta/yö käytettiin siihen, että vaan istuttiin ja väännettiin toisillemme englantia ja puhuttiin kaikesta - ne kertoi omasta elämästään Espanjassa ja mä omastani Suomessa, ja illan kuluessa uskaltauduttiin jopa kunnolla avautumaan toisillemme. Kuinka usein elämässä käy niin, että sä tapaat jotain täysin tuntemattomia, ihan erilaista elämää eläviä ihmisiä ja ystävystyt niiden kanssa hetkessä niin, että palaset vaan loksahtaa paikalleen? Just tällaset ihmeelliset tapahtumat tekee elämästä niin hassua ja niin ihanaa. Perjantaiyö oli kyllä tän viikon kohokohta, ehdottomasti. Muut päivät sitten menikin vähän vaihtelevasti. Milloin tästä elämästä tulis vähän selkeämpää, että oppis ymmärtämään joitain ihmisiä ja joitain asioita vähän paremmin? Toisaalta tää elämän pieni yllätyksellisyys pitää sen kivan jännänä. Mmmmmmm...
Ja se typerä Maroon 5:n keikka peruttiin. Peruttiin. Peruttiinperuttiinperuttiinperuttiin. Niin kuin Elton John peruttiin pari vuotta sitten ja niin kuin riparijatkis puoltoista vuotta sitten peruttiin ja niin kuin moni kiva asia perutaan. Sitäkin ihmettelen välillä niin syvästi, äh.
Nyt nousen ja kuljen kaks metriä sohvalle. Tein aamupäivällä läksyt ja kamppailin moolien kanssa ihan tarpeeksi niin, etten jaksa tehdä tänään enää mitään muuta kuin ravata koneen ja sohvan väliä. Vaikka tuolla ulkona onkin niin nättiä.
Kesäiltojen biisi:
Sisu
PS Päätin nyt vaihtaa ton blogin nimen, koska life of sisu on hih hyvin persoonaton. Sinä olet minä on se Anna Puun biisi, mikä kuuluu niihin biiseihin, joilla on mulle suurin merkitys. En tiedä, pysyykö blogin nimi nyt tollasena kuinka pitkään, mutta eiköhän se aika näytä.
