and we can see life hand in hand

Tänään on niin nätti sää ulkona, että haistan kesän. Istuin pitkään oman huoneen pöydän ääressä ja rallattelin kaiuttimen kanssa kilpaa Anna Puuta, ja tuntui kuin aurinko olis polttanut ihoa ikkunan läpi. Vilkaisin olkapäätä, eikä se punottanut, mutta ainakin tuntui siltä että olis! Enää muutama kuukaus niin paljaat askeleet kuumalla asvaltilla ja grillin savulta tuoksuvat kesäillat on taas eessä. Eikä tarvi yrittää ymmärtää, mikä on mooli tai luonnon valinta tai miten yhteyttäminen toimii. (Eikö oo säälittävää? Oon lukiossa enkä oo ikinä ymmärtänyt yhteyttämistä. Mutta miten vois ymmärtää yhteyttämisen, jos ei ymmärrä paljonkaan omasta elämästään? Mietinpä vaan.)


Mutta vaikka kesän odotus hipoo taivasta, voi talvi olla yhtä mieletön! Siitä oli täydellisenä esimerkkinä Italian reissu, jonka kuvat sain nyt vihdoin ladattua koneelle (anteekspyynnöt siis pitkästä postaustauosta!), niin että voin teitä niillä ilahduttaa. (Ja itteäni myös. Voi sitä naurun määrää, kun kattelin isän kuvaamaa videoita, kun tullaan siskon kanssa vähän omia reittejämme vuoren huippuja alas ja ensin mä kaadun niin, että lennän laudan kanssa kolme kertaa ympäri, ja sitten sisko seuraa perässä.)
Mutta jees, matka oli kaikin puolin sellanen, mitä siltä halusin: ihanat maisemat, säät, ihmiset, ruoka(!!), lautailut eikä liian pahoja loukkaantumisia. Kuvista nyt tulee selvästi ilmi noi, millaselta siellä näytti, kun tuli niitä rinteitä alas. Tuntui kuin olis elänyt jossain kuplassa siellä. Rakastan Alppeja ja sitä, että kaikkialla on vuoria ja lunta silmänkantamattomiin ja niitä saa tuijotella kaikki ne päivät. Viikko oli liian vähän siihen hommaan.

Kyllä tämmöselle pienelle tyttöselle kelpas näitä maisemia ihastella! :)

Jees, siellä sitä mentiin omia reittejämme! Etittiin mahollisimman paljon rinteiden reunoilla ja takana meneviä reittejä, joista kukaan ei olluy vielä mennyt. Ja vaikka siellä olikin lunta sitten niin, että lautaa oli välillä melko hankala ohjailla, niin jos pari kertaa pyllähti, se ei sattunut, koska LUMI OLI PEHMEETÄ! Kaikkein hauskinta oli se, miten nopeesti lauta liukui tollasta koskematonta lunta pitkin, oli ku olis formula-autossa istunut :)

 Välillä pysähtelin tosiaan vaan kattomaan maisemia ja isä sai napattua siitäkin kuvan!

 Alhaalla näkyy kylä, missä asusteltiin. Ja rakastin sitä kylää.

Yks pieni asia, mitä rakastan melkeen yhtä paljon kuin elämää, on kapeat kävelykadut. Ja vielä, kun katujen talot on vanhoja! En tiedä, mikä niissä niin paljon viehättää, mutta niitä kävellellessä voisin saman tien heittää kengät pois ja juosta mekko hulmuten niitä pitkin vaikka -50 asteen pakkasessa. Viime keväänä, kun oltiin myös Italiassa, silloin Toskanassa, sain toteuttaa tota hassua mekkoasiaa niissä ihanissa pikkukaupungeissa, joissa nykymaailman tyhmät tehdasrakennukset ja isot autotiet ei olleet vielä päässeet vaikuttamaan. Ah!

Illat kului siinä, kun käveltiin noita katuja pitkin ja oli niin lämmin, että pysty kulkemaan takki auki, ah! Rakastin katella niitä ihmisiä siellä, jotka pälätti hirveellä vauhdilla italiaansa ja näyttivät nauttivan elämästään siinä pikkukylässä.
Yhtenä iltana, kun sisko oli niin väsynyt, ettei jaksanut lähteä hotellilta, lähdin yksinäni kuljeskelemaan katuja pitkin. Mua hymyilytti hämärtyvä ilta ja ne ihmiset ja lämmin lopputalven ilma ja se, että jalat oli sopivasti kipeät päivän laskuista ja että pääsisin seuraavanakin päivänä taas laskemaan. Poikkesin ihan pieneen paikalliseen suklaapuotiin ostamaan suklaata, ja mieltä lämmitti sulonen hymy kaupan suloselta vanhalta omistajarouvalta, joka ilahtui mun pistäytymisestä, vaikkei meillä ollutkaan yhteistä kieltä. Pieni, mutta niin ihana muisto. Pienet asiat on suurimpia, ainakin mulle.

Lennettiin Suomeen Milanosta Frankfurtin kautta. Ennen Milanon lentoa oli aikaa vähän kierrellä sielläkin, ja himokulttuuri-ihmisinä äiti ja isä raahas meiät kattomaan Duomo-kirkkoa. Ja siinä se seisoo. Hieno oli kyllä, mutta suurin aika tolla aukiolla meni ärsyttävien pulujen väistelyyn, jotka saattoi lentää sentin päästä! Jos on pakko inhota jotain, mä inhoan lintuja! Olisitte nähneet sen paniikin määrän, kun juoksin niitä pakoon ja joka puolelta tuli lisää.

Reissu oli siis mitä ihanin ja voisin milloin vaan lähteä takaisin. Jälleen kerran sain kokea sen ilon tunteen, kun olin tyytyväinen itteeni alotettuani lautailun sillon 8-vuotiaana pikkutyttönä ja oltuani kärsivällinen sitä kunnolla opetellessani! Ja voi, jotkut teistä ei ehkä osaa ymmärtää, miten ihanaa lautailu voi olla. Mutta se vauhti, ne maisemat, se kunnon kohoaminen, se nautiskelu, KAIKKI SE, mitä lumilautailuun liittyy, on jotain niin ihmeellistä.
Oon pitkään harmitellut sitä, etten vaan osaa rakastua kunnolla. No, onneks voi aina rakastua omaan lautaansa, hehe. Sain sen neljä vuotta sitten enkä oo sen kanssa kaatunut kovinkaan pahasti kuin vain kaks kertaa, toinen pari vuotta sitten Itävallassa ja toinen nyt Italiassa, josta kuitenkin hammasta purren selvisin. Ekana päivänä meidän ollessa syömässä mun lauta karkas ja katos metsään, mutta onneks kaks hauskaa italianoa kävi ettimässä sen. Siinä ehti kuitenkin tulla jo paniikin kyyneliä ennen laudan löytymistä, sillä tuntuu kuin se lauta olis mulle toinen veli. En osaa selittää sitä tunnetta, mutta sen kanssa laskiessa vaan tuntee kuin olis sen laudan kanssa yhtä. Jos olisin kadottanut sen sinne tyhmään metsään, olisin voinut vaikka pitää sitä elämäni hirveimpänä menetyksenä. Tiiän, että tätä blogia lukee monet musiikin harrastajat, niin kuvitelkaa tää niin, että kadottaisitte tärkeimmän soittimenne! Sitten voitte ehkä ymmärtää. :) Onneks lauta kuitenkin löytyi ja italianot sai kyllä mukavan rahapalkkion ja suuren rutistuksen yli-innostuneelta äidiltä. Mä tyydyin vaan sanomaan grazie mille, ainoat sanat mitä italiaks ciaon lisäksi osaan.


Viime päivinä on tapahtunut muutakin kivaa. Meille tuli musiikkiopiston kautta asumaan kolmeksi päiväksi kaks espanjalaista tyttöä, joiden kanssa ehdin niissä muutamassa hassussa päivässä ystävystyä. Perjantai-ilta/yö käytettiin siihen, että vaan istuttiin ja väännettiin toisillemme englantia ja puhuttiin kaikesta - ne kertoi omasta elämästään Espanjassa ja mä omastani Suomessa, ja illan kuluessa uskaltauduttiin jopa kunnolla avautumaan toisillemme. Kuinka usein elämässä käy niin, että sä tapaat jotain täysin tuntemattomia, ihan erilaista elämää eläviä ihmisiä ja ystävystyt niiden kanssa hetkessä niin, että palaset vaan loksahtaa paikalleen? Just tällaset ihmeelliset tapahtumat tekee elämästä niin hassua ja niin ihanaa. 
Perjantaiyö oli kyllä tän viikon kohokohta, ehdottomasti. Muut päivät sitten menikin vähän vaihtelevasti. Milloin tästä elämästä tulis vähän selkeämpää, että oppis ymmärtämään joitain ihmisiä ja joitain asioita vähän paremmin? Toisaalta tää elämän pieni yllätyksellisyys pitää sen kivan jännänä. Mmmmmmm...


Ja se typerä Maroon 5:n keikka peruttiin. Peruttiin. Peruttiinperuttiinperuttiinperuttiin. Niin kuin Elton John peruttiin pari vuotta sitten ja niin kuin riparijatkis puoltoista vuotta sitten peruttiin ja niin kuin moni kiva asia perutaan. Sitäkin ihmettelen välillä niin syvästi, äh.


Nyt nousen ja kuljen kaks metriä sohvalle. Tein aamupäivällä läksyt ja kamppailin moolien kanssa ihan tarpeeksi niin, etten jaksa tehdä tänään enää mitään muuta kuin ravata koneen ja sohvan väliä. Vaikka tuolla ulkona onkin niin nättiä.


Kesäiltojen biisi:

Sisu


PS Päätin nyt vaihtaa ton blogin nimen, koska life of sisu on hih hyvin persoonaton. Sinä olet minä on se Anna Puun biisi, mikä kuuluu niihin biiseihin, joilla on mulle suurin merkitys. En tiedä, pysyykö blogin nimi nyt tollasena kuinka pitkään, mutta eiköhän se aika näytä.