viekää minut sinne, missä hän on

Päivät tulee ja menee koko ajan eri tahtiin. Välillä aika kuluu ihme huippuvauhtia ku se leikkis jotain Usain Boltia (ehkä maailman paras vertaus!) ja sitten yhtäkkiä se vaan hidastuu ku seinään. En tiiä, onko syynä eiliset Kolmen suuren bileet ja sen kautta vähän utunen ilta ja muutaman tunnin yöunet lattialla nukkuen, mutta tänään tuntuu ettei aika olis kulunut ollenkaan. Että mitään ei olis tapahtunut, vaikka aamu alko ihanasti Lauran kanssa kahvia hakemalla ja täydellisen freshissä säässä kävelemällä - sitten iski väsymys ja nyt voisin mennä nukkumaan ja jättää Salkkarit väliin (oho!). Enkä haluais herätä kun vasta ens viikon lauantaina. Sillon tulee sisko ja tuntuu että elämä alkaa taas hymyillä niin, ettei tuu ollenkaan tämmösiä tyhmiä välipäiviä, jolloin mä en jaksa kaivertaa kasvoihini yhtäkään hymykuoppaa.




minä odotan täällä tunnelissa,
jossa valo kylmä hohtaa,
kaikki kävi niin pian,
kun aina luulin,
että vähitellen lähden,
minä katuisin vaan en tiedä kuinka,
enkä edes minkä tähden...
viekää minut sinne, missä hän on
(PMMP: Lautturi)

Huoh. Kai välillä on lupa angstata, vaikkei oliskaan mitään kunnon syytä? Tämmösinä päivinä tulee kauhee ikävä kaikkea, eikä samalla tiiä yhtään, mitä kaikkea! Haikee fiilis vaan ja haluis hetkeks kadota johonki toiseen maailmaan - ihan vaan pieneks hetkeks, jonka aikana ehtis kerätä voimia. Toivon, että tää on nyt vaa tätä unenpuutetta ja katoaa sen mukana kun saan raahattua itteni yläkertaan, lukittauduttua omaan huoneeseen ja kömmittyä peiton alle. Sitä ennen haluisin syksyn ja kunnon sateen, johon voisin mennä kävelemään. Sade on jotain niin hassua - se on kylmää ja märkää ja inhottavaa, mut samalla se rentouttaa kaikkein eniten. Oonko ainoo sekopää, joka ajattelee näin?

Kuunneltiin tää äikän kakkoskurssilla muutama päivä sitten ja huhhuh, siitä lähtien en oo melkeen muuta kuunnellukaan. Vanhantyyppistä musaa mutta niin nättiä että piilottelin siellä äikän tunnilla sillon kyyneleitä... hehe, herkkä minä. No, mun mielestä ne kyyneleet oli ihan aiheellisia, kun luki noita sanoja, jotka oli ku runo, ja mietti biisin tarinaa! Tänään lueskeltiin sitte lisää runoja ja joidenkin niiden runojen haikeus sitte lisäs tätä ihme ikävänfiilistä. Hassua se on...


vie minut sinne,
mistä palaat pian hakemaan,
vie minut sinne,
missä voin juosta kauemmas ja palata takaisin,
vie minut sinne,
missä tunnen itseni ja tiedän, mitä haluan,
mitä toivon, mitä tunnen, missä tunnen itseni,
vie minut sinne,
missä voin hengittää niin kuin hengitän
silloin kun sataa,
niin etten ole varma kuka itkee taivaassa


Nyt teen sen ja irrotan itteni tästä ja painun nukkumaan. Tavote on olla sängyssä puol ysi, hehe tunnen itteni kaheksanvuotiaaks. Sitä ennen kattelen vaatekaappini ovea hetken jotta saisin vähän paremman mielen. NIMITTÄIN, sain pari viikkoa sitten mahtavan idean, kun oli tää sama fiilis. Päätin piristää itteäni liittämällä maailman symppiksimmät miehet (ja oli ne jotkut ihan komeitakin tai sitten niillä oli vaan kivat silmät) yhteen A4:lle, printtaamalla sen ja laittamalla vaatekaapin oveen. Siitä voin nyt aina mielen ollessa alhaalla katella mm. Heath Ledgeriä, Christopher Plummeria (Sound of Musicin aikaan), Luke Pritchardia, Arto Tuunelaa ja Matthew Macfadyenia (sitä nimenomaan niiden silmien takia). Ja Johnny Deppiä, nimenomaan Johnny Deppiä. Huomenna katon Finding Neverlandin ja itken taas niin ku aina, kun katon sen. Viikonloppuna haluisin mennä lentokentälle istuskelemaan ja kattomaan, kun jotkut tulee ystäviään, miehiään, isiään ja äitejään vastaan ja ne kokee jälleennäkemisen ilon. Viikon ja kahen vuorokauden päästä mä koen sen saman, ja koti alkaa tuntua kodilta taas.


Keep on smiling! Ihan koko ajan ei kuitenkaan oo pakko jaksaa.
Sisu