miksi vain sinä näät mut niin paljon paremmin kuin muut

Musta on kiva, kun on joku, jota pitää kädestä kiinni.


hei pieni kerro mulle
miksi vain sinä näät mut
niin paljon paremmin kuin muut


hei pieni kerro mulle
mistä kaikesta sinut veistettiin
sillä sinä päivänä,
kun Luoja teki sinut
hän ei muuta tehnytkään


sinä se olet ihmeellinen
ollaksesi niin tavallinen,
pidän sinusta
siinä kaikki


hei pieni kerro mulle
miksi vain sinä näät mut
niin paljon paremmin kuin muut


(Dave Lindholm, Egotrippi, Anna Puu)

Mä haluan kävelemään tonne. Mä haluan hypätä soutuveneeseen ja soutaa pitkälle ja ajautua sitten hiljalleen aaltojen mukana rantaan. Siinä ajassa mä haluan soittaa veneessä kitaraa ja kirjottaa uuden kappaleen. Mä haluan unohtaa kaiken muun ja soittaa, soittaa, soittaa, soittaa vaan.


Nyt mä kuulen kuulokkeiden läpi vaimeasti loton juontajan, joka toivottaa suuret onnittelut voittajille, ihan niin kuin ne toivottaa kaikki joka viikko, ihan sama hymy kasvoillaan. Hiiri selailee vanhoja valokuvia, ja mä taidan olla jossain vanhoissa muistoissa. Löysin ton pari kesää vanhan kuvan ja haluisin lennähtää sinne nyt. Huomenna mä ainakin liitelen Saran kanssa laudalla mäkiä pitkin ja koitan sillä tavalla unohtaa hetkeksi kaiken muun. 


En mä tiedä, mikä ihme tarve mulla on unohtaa kaikki muu vähäksi aikaa. Haluunpahan vain.


Mulla on monia tapoja yrittää unohtaa kaikki. Kumiveneellä souteleminen tai nurmikolla makaaminen kesäisin, lumilautailu ja lumienkelien teko talvisin. Kaikkein paras tapa on se, että pitää jotain kädestä kiinni. Varsinkin silloin, kun mä pyydän sitä hiljaisella äänellä pysymään mun luona aina, ja se vastaa: "Mä en jätä sua ikinä."
Se oli lähipäivien kivoin hetki.

kirjoitan kirjeitä, ehkä joku vielä lukee sen

(Otsikon biisi: Don Huonot - Kirjoitan)


Ja taas on tullut voitettua yks hassu viikko. Sain käytyä pari kertaa leffassa (127 tuntia oli mieletön, huumoria lisäs vähän meidän vieressä istunut vanhahko nainen, joka istui koko elokuvan ajan paniikissa ja sieltä lähtiessään mutisi itsekseen jotain leffan sairaudesta. Meitä nauratti. Black Swan oli sitten aivan kamala, aa en todella suosittele tällasille heikkohermoisille kuin minä!), naurettua teatterissa ja sen jälkeen jatkoilla Lepillä, ostettua pari elokuvaa, kaaduttua jäiselle kadulle niin, että löin pääni ja äiti epäilee aivotärähdystä, mitä en halua uskoa, tanssittua Egotripin ja Maroon 5:n tahdissa, kadehdittua sitä, että siskot pääsi laskemaan Leville pariksi päiväksi, soitettua isoisän sotakavereiden vuosikokouksessa (voiko sulkumpaa olla kuin 80-90-vuotiaat miehet?), ansaittua 20 euroa ja laatikollisen suklaata... tapahtumarikas viikko, kerrankin. 
Sain myös maattua huoneeni lattialla ja tuijoteltua kattoon ehkä 10 vuotta sitten kiinnitettyjä muovitähtiä ja mietittyä vähän kaikkia ihmisiä, mitä elämässä tällä hetkellä on, ja sitä, mitä haluisin joillekin sanoa mutten osaa. Sitä varten oon sitten tähän postaukseen kirjotellut niitä "lyriikkakollaaseja" mistä viimeksi vähän vihjailin. Yritän niillä vaan kuvata tän hetkisiä tuntemuksia joitain ihmisiä ja ylipäätänsä maailmaa kohtaan. Joitain sanoja oon vähäsen muutellut tehdäkseni niistä vähän sopivammat.
 Nää on nyt vähän niin kuin kirjeitä joillekin ihmisille ja myös itelleni, ja kaikki voi niitä rauhassa lueskella jos jaksaa. Joskus on tiedättekö vaan niin tärkeetä saada kirjoitettua jotain ylös, vaikkei oliskaan varma, että se sanojen kohde niitä koskaan lukisikaan.




Kerrohan mistä mustat varjot nuo,
aina jostain tiensä minun luo tuntuvat löytävän,
mutta minä nousen vaikka putoan,
 "sinä se olet onnellinen ollaksesi niin surullinen"


Pian täällä ei ole ketään, paetaan autolla
lähdetään nyt,
jos käännyt katsomaan taaksesi, näetkö silloin eteen,
asfaltti on armoton alusta kompastua,
katoaa alta jalkojen kylmä maa


"Sinä se olet onnellinen ollaksesi niin surullinen",
mä piiloudun ja maalaan maailman mustaksi,
jokainen aamu nousen putoamaan,
 mutta minä nousen, vaikka putoan


En pelkää mitään enempää
kuin että maailma pysähtyy,
hitaalla taivaalla liikkuvat pilvet,
toivon etten lähde niiden mukana


(Egotrippi, Pariisin kevät, Anna Puu)


****


If I just lay here,
would you lie with me
and just forget the world?
We can see life hand in hand


So come and hold my hand, I want to contact the living,
stay tonight and just forget the world


There's a whole in my soul
by things unsaid and empty beds and bad behavior,
it's just a feeling that I have,
I just want to feel the home that I live in


It burns, burns, burns,
it's beyond me, 
I can not carry the weight of the heavy world
so come and hold my hand


(Robbie Williams, Maroon 5, Johnny Cash, Snow Patrol, Paolo Nutini)


****


As I sit and watch the snow
falling down
I don't miss you at all


I hear children playing,
laughing so loud
I don't think of your smile


Menetit minut kauan sitten
vedin hartiat korviin ja kävelin pois,
kävelin eteenpäin
eikä kukaan voinut mua pysäyttää


Nyt kysyt, olenko leikannut hiukseni
olenko muuttunut
en ole
löysin vain itseni, ilman sinua


(Norah Jones, Scandinavian Music Group, Pariisin Kevät)


****



Huomaatko kun tulee pimeää
Katuvalot ylle syttyvät
Tiellä rekat ohi kiitävät
On keko täynnä elämää


Kaukana kerrostaloissa
Ihmiset pienissä lokeroissaan
Puuhailevat juttujaan
Kato äiti mä en pidä kii


Hei varovasti nyt, tää hetki on hauras
Yksikin tuulenpuuska ja menetät sen
Varovasti nyt, tää hetki on hauras
Varovasti nyt tai sä menetät sen


Ihmiset kaupanjonoissa
Ihmiset liikennevaloissa
Moottoritiellä kohti kotiaan
Kaikilla kohdaltansa sama määränpää


(Egotrippi: Varovasti nyt)


****


Metsä palaa rajan takana
aamulla kaduilla on savua
ja aurinko kutistuu


Ollaan hiljaa, juodaan välillä kahvit
ja hymyillään


Sä oot hiljainen
kuin maaseutumaisema kesäyöllä,
kun on tyyntä ja usva leijuu veden päällä


Mikään ei milloinkaan voi olla kauniimpaa,
sillä päivä, se on kaunis


Ja silti haluan huutaa ja huutaa ja huutaa ja huutaa,
iltaisin pimeän jälkeen,
viisareiden rapina pitää meidät hereillä,
haluan huutaa
älä mene pois


(Scandinavian Music Group, Pariisin Kevät, Anssi Kela, Anna Puu)


****


Nyt haluun syödä jäätelöä ja juosta vihreillä pelloilla.

Sisu

here comes the sun

Mitä rakastan? Sateen kastelemia, auringon kuivattamia katuja, metroja, mekkoja, levykauppoja, kangaskenkiä, kahvia (huom kaikki helsinkiläiset: klo 9-11 Coffee Housesta mikä tahansa kahvi mukaan 90 sentillä, onko valittamista?), puukoruja, löysiä pipoja, iloisia kasvoja ja kangaskasseja. Scandinavian Music Groupia, Beatleseja, Egotrippiä, The Kooksia, Matt Simonsia, Midlakea ja Metrofolkia. Kesän odotusta, pieniä pikkutavarakauppoja, kumisaappaita ja nopeita raitiovaunuja sekä purjeveneitä satamassa, jossa vesi sulaa hiljalleen.
Noi kaikki muodostavat kevään, jota huomaan rakastavani päivä päivältä enemmän. Pian saan ostettua ratikkapysäkin viereisestä puukioskista lakritsijäätelökahvin ja voin mennä hörppimään sitä rantaan mattolaiturille. Voi, kun tykkään tästä paikasta, missä asun: puukioskeista ja jäätelökahveista, alikulkutunneleista ja hiljaisista bussipysäkeistä, pienestä kirjastosta ja kivasta merenrannasta. 

Sisu ja ajatukset ja pastellinväriset talot kapealla kadulla

Alkava kevät on ollut hirmu sekavaa aikaa. Kaikki on niin kivaa ja kaunista, ja silti välillä on iskenyt ihme väsymys ja epätoivo. En ymmärrä, mikä mua sinne alas vetää, kun ei oo mitään, mistä murehtia. Höh. Tänään onnistuin kuitenkin melkein koko päivän (kemian tuntiin saakka) pitämään hymyn yllä ja olemaan ilonen kaikesta, sillä oli ihana sää ja mulla oli moccachinoa ja Vansit jalassa ja rahaa ja kiva viikonloppu takana ja edessä. Ja nyt mä palauttelen sitä hymyä kattelemalla vanhoja kuvia, jotka on kivoja tunnelmansa takia, ja sen jälkeen katon kolme kuukautta sitten Kimiltä lainaamaani Pink Floydin konserttidvd:tä ja toivon, että vuorokaudessa olis 26 tuntia, että mulla olis enemmän aikaa nukkua ens yönä. Tai sitten hankin ne 2 ylimääräistä tuntia hakemalla taas rakkaasta K-Extrasta aamulla kupin kahvia, niin että virkeystaso pysyy edes jonkinlaisena.

Näiden hassujen kuvasarjojen lomassa ajattelin listata nyt ne 7 kiinnostavaa ja vähemmän kiinnostavaa faktaa itsestäni, kun Villasukkanen mut siihen tässä joskus haastoi (pientä mainostusta: jos haluatte lukea ihanan rehellisiä ja kauniita tekstejä, eksykääpä sivulle http://poemsofthewoolenstocking.blogspot.com!). Nyt luvassa on vaan 3 faktaa, loput 4 tulee myöhemmin, kun vaan ehin niitä pohtia!

1. Tunnen kaikki asiat hirmu voimakkaasti. Jos joku tekee mut onnelliseksi, tunnen sen onnen ihan fyysisestikin rintakehässäni (sitä tarkotan silloin, kun sanon että SYDÄN PAKAHTUU!). Sillon tulee olo, että haluaisin tehä kaikki maailman ihmiset yhtä onnellisiksi. Haluaisin pelastaa hymylläni kaikki, jotka jossain päin maailmaa itkee yksin tai yhdessä.

Yhtä voimakkaasti tunnen kuitenkin myös surun tai vihan, silloin harvoin kun niitä tunnen. Kun tapahtuu jotain kamalaa, saatan itkeä yksinäni tuntikausia niin, että koko kroppaan sattuu enkä meinaa nähdä sitä tunnelin päässä loistavaa valoa, vaikka kuinka siristelisin silmiäni. Ja kun suutun (mitä kunnon teinin tavoin teen yleensä vain vanhempiani kohtaan), mun todella pitää lukittautua huoneeseeni levyjen kanssa ja olla pitkään yksin ennen kuin saan rauhoitettua itteni.

Nää tunnekuohut ilmenee myös siten, että mulla on ihmeellisen iso empatiakyky. Jos joku läheinen itkee, mäkin useimmite itken. Jos jollekin tapahtuu jotain ihanaa, se sama ihanuus tapahtuu myös mulle. Tätä kaikki luulee aina hyväksi asiaksi, mutta vaikka on hyvä, että tuntee empatiaa, sen liikatunteminen menee jossain vaiheessa yli. En nimittäin tunne empatiaa pelkkiä läheisiäni kohtaan. Jos mä näen jonkun tuntemattoman itkemässä yksin puiston penkillä, saatan istuutua parin penkin päähän itkemään sen puolesta. Sen tuntemattoman itku voi tehdä mut surulliseksi päiväkausiksi enkä saa itteäni kovin helposti hymyilemään taas.

Tää empatia saa mut välillä elämään liikaa muiden ihmisten elämää ja joskus toivomaan, että voisin olla ihan pari päivää tuntematta yhtään mitään.

2. Mun on aina istuttava bussissa, ratikassa tai metrossa sellaiselle penkille, joka on kulkuneuvon oikealla puolella menosuuntaan päin katsoessa. Bussissa istun mieluiten kolmannella tai neljännellä rivillä keskioven jälkeen. Jos mä tulen johonkin julkiseen kulkuneuvoon ja kaikki oikean puolen penkit on varattu, tunnen ihmeellistä ahdistusta. Joskus vasemmalle puolelle istuminen tuottaa niin suuria vaikeuksia, että jään suosiolla seisomaan, vaikka koko vasen puoli olis tyhjä. 

Pyrin myös mieluiten aina kävelemään ihmisten oikealla puolella. Mun siskolla on sama juttu, ja kun kävellään ulkona yhdessä voidaan välillä näyttää vähän huvittavilta, kun kumpikin yrittää työntyä toisen oikealle puolelle... Autossa istuessa on sama oikean puolen juttu. En voi kuvitellakaan, miten tuskallista se tulee olemaan, kun saan ajokortin ja joudun istumaan vasemmalla puolella, kun kuskaan ihmisiä ympäri maailmaa.

Mä en todella tiedä, mistä tää oikeapuolisuus on tullut, mutta se rajoittaa joitain asioita ärsyttävän paljon!

3. Mulla on myös tyhmän koukuttava tapa tehdä pienet asiat neljä kertaa. Kun soitan ovikelloa, painan sitä kelloa neljästi. Kun pussaan jotain nopeasti, pussaan aina neljä kertaa. Harjaan hiukset aina läpi neljä kertaa, otan keittoa aina neljä kauhallista, huuhtelen maito- ja jogurttipurkit neljä kertaa, annan mikron piipata neljä kertaa ennen kuin vedän oven auki... Tää kumpuaa jotenkin siitä, että meidän perheessä on neljä lasta ja ollaan kaikki niin läheisiä. Tehdessäni asioita neljä kertaa mua hymyilyttää aina, sillä mietin sillon rakkaita sisaruksiani. Hassulta kuulostaa, mutta oon hassu ihminen!

Edelliset ja tulevat päivät koostuu illanistujaisista, yökylistä, teatteri-illoista, elokuvista, kahvista, Pink Floydista, pianotekniikan harjottelusta, kangaskenkien virallisesta käyttöönotosta, univelkojen voittamisyrityksistä, biisien kirjottelusta, lautailusta, mekoista ja hymyn ylläpidosta. Ens postaus koostuu lopusta 4 faktasta ja ehkä lyriikkakollaaseista: viikonloppuna käytin aikaani liittämällä eri kappaleiden sanoja yhteen ja tekemällä niistä omaan elämään liittyviä runoja. Heh, saa nähdä millasia niistä on tullut. :) Nyt syömään suklaakakkua hyvällä omalla tunnolla ja soittamaan pianoa.

Heh, isä puhui joskus viisaita: "Kahvissa tärkeintä ei ole maku, vaan se hetki, kun sen juo. Kahvi on hetki."

Otsikon biisi: The Beatles - Here Comes the Sun

Kahvikuva: http://www.iltalehti.fi/ruoka/2010081712199843_ru.shtml 

Muut kuvat omia

and we can see life hand in hand

Tänään on niin nätti sää ulkona, että haistan kesän. Istuin pitkään oman huoneen pöydän ääressä ja rallattelin kaiuttimen kanssa kilpaa Anna Puuta, ja tuntui kuin aurinko olis polttanut ihoa ikkunan läpi. Vilkaisin olkapäätä, eikä se punottanut, mutta ainakin tuntui siltä että olis! Enää muutama kuukaus niin paljaat askeleet kuumalla asvaltilla ja grillin savulta tuoksuvat kesäillat on taas eessä. Eikä tarvi yrittää ymmärtää, mikä on mooli tai luonnon valinta tai miten yhteyttäminen toimii. (Eikö oo säälittävää? Oon lukiossa enkä oo ikinä ymmärtänyt yhteyttämistä. Mutta miten vois ymmärtää yhteyttämisen, jos ei ymmärrä paljonkaan omasta elämästään? Mietinpä vaan.)


Mutta vaikka kesän odotus hipoo taivasta, voi talvi olla yhtä mieletön! Siitä oli täydellisenä esimerkkinä Italian reissu, jonka kuvat sain nyt vihdoin ladattua koneelle (anteekspyynnöt siis pitkästä postaustauosta!), niin että voin teitä niillä ilahduttaa. (Ja itteäni myös. Voi sitä naurun määrää, kun kattelin isän kuvaamaa videoita, kun tullaan siskon kanssa vähän omia reittejämme vuoren huippuja alas ja ensin mä kaadun niin, että lennän laudan kanssa kolme kertaa ympäri, ja sitten sisko seuraa perässä.)
Mutta jees, matka oli kaikin puolin sellanen, mitä siltä halusin: ihanat maisemat, säät, ihmiset, ruoka(!!), lautailut eikä liian pahoja loukkaantumisia. Kuvista nyt tulee selvästi ilmi noi, millaselta siellä näytti, kun tuli niitä rinteitä alas. Tuntui kuin olis elänyt jossain kuplassa siellä. Rakastan Alppeja ja sitä, että kaikkialla on vuoria ja lunta silmänkantamattomiin ja niitä saa tuijotella kaikki ne päivät. Viikko oli liian vähän siihen hommaan.

Kyllä tämmöselle pienelle tyttöselle kelpas näitä maisemia ihastella! :)

Jees, siellä sitä mentiin omia reittejämme! Etittiin mahollisimman paljon rinteiden reunoilla ja takana meneviä reittejä, joista kukaan ei olluy vielä mennyt. Ja vaikka siellä olikin lunta sitten niin, että lautaa oli välillä melko hankala ohjailla, niin jos pari kertaa pyllähti, se ei sattunut, koska LUMI OLI PEHMEETÄ! Kaikkein hauskinta oli se, miten nopeesti lauta liukui tollasta koskematonta lunta pitkin, oli ku olis formula-autossa istunut :)

 Välillä pysähtelin tosiaan vaan kattomaan maisemia ja isä sai napattua siitäkin kuvan!

 Alhaalla näkyy kylä, missä asusteltiin. Ja rakastin sitä kylää.

Yks pieni asia, mitä rakastan melkeen yhtä paljon kuin elämää, on kapeat kävelykadut. Ja vielä, kun katujen talot on vanhoja! En tiedä, mikä niissä niin paljon viehättää, mutta niitä kävellellessä voisin saman tien heittää kengät pois ja juosta mekko hulmuten niitä pitkin vaikka -50 asteen pakkasessa. Viime keväänä, kun oltiin myös Italiassa, silloin Toskanassa, sain toteuttaa tota hassua mekkoasiaa niissä ihanissa pikkukaupungeissa, joissa nykymaailman tyhmät tehdasrakennukset ja isot autotiet ei olleet vielä päässeet vaikuttamaan. Ah!

Illat kului siinä, kun käveltiin noita katuja pitkin ja oli niin lämmin, että pysty kulkemaan takki auki, ah! Rakastin katella niitä ihmisiä siellä, jotka pälätti hirveellä vauhdilla italiaansa ja näyttivät nauttivan elämästään siinä pikkukylässä.
Yhtenä iltana, kun sisko oli niin väsynyt, ettei jaksanut lähteä hotellilta, lähdin yksinäni kuljeskelemaan katuja pitkin. Mua hymyilytti hämärtyvä ilta ja ne ihmiset ja lämmin lopputalven ilma ja se, että jalat oli sopivasti kipeät päivän laskuista ja että pääsisin seuraavanakin päivänä taas laskemaan. Poikkesin ihan pieneen paikalliseen suklaapuotiin ostamaan suklaata, ja mieltä lämmitti sulonen hymy kaupan suloselta vanhalta omistajarouvalta, joka ilahtui mun pistäytymisestä, vaikkei meillä ollutkaan yhteistä kieltä. Pieni, mutta niin ihana muisto. Pienet asiat on suurimpia, ainakin mulle.

Lennettiin Suomeen Milanosta Frankfurtin kautta. Ennen Milanon lentoa oli aikaa vähän kierrellä sielläkin, ja himokulttuuri-ihmisinä äiti ja isä raahas meiät kattomaan Duomo-kirkkoa. Ja siinä se seisoo. Hieno oli kyllä, mutta suurin aika tolla aukiolla meni ärsyttävien pulujen väistelyyn, jotka saattoi lentää sentin päästä! Jos on pakko inhota jotain, mä inhoan lintuja! Olisitte nähneet sen paniikin määrän, kun juoksin niitä pakoon ja joka puolelta tuli lisää.

Reissu oli siis mitä ihanin ja voisin milloin vaan lähteä takaisin. Jälleen kerran sain kokea sen ilon tunteen, kun olin tyytyväinen itteeni alotettuani lautailun sillon 8-vuotiaana pikkutyttönä ja oltuani kärsivällinen sitä kunnolla opetellessani! Ja voi, jotkut teistä ei ehkä osaa ymmärtää, miten ihanaa lautailu voi olla. Mutta se vauhti, ne maisemat, se kunnon kohoaminen, se nautiskelu, KAIKKI SE, mitä lumilautailuun liittyy, on jotain niin ihmeellistä.
Oon pitkään harmitellut sitä, etten vaan osaa rakastua kunnolla. No, onneks voi aina rakastua omaan lautaansa, hehe. Sain sen neljä vuotta sitten enkä oo sen kanssa kaatunut kovinkaan pahasti kuin vain kaks kertaa, toinen pari vuotta sitten Itävallassa ja toinen nyt Italiassa, josta kuitenkin hammasta purren selvisin. Ekana päivänä meidän ollessa syömässä mun lauta karkas ja katos metsään, mutta onneks kaks hauskaa italianoa kävi ettimässä sen. Siinä ehti kuitenkin tulla jo paniikin kyyneliä ennen laudan löytymistä, sillä tuntuu kuin se lauta olis mulle toinen veli. En osaa selittää sitä tunnetta, mutta sen kanssa laskiessa vaan tuntee kuin olis sen laudan kanssa yhtä. Jos olisin kadottanut sen sinne tyhmään metsään, olisin voinut vaikka pitää sitä elämäni hirveimpänä menetyksenä. Tiiän, että tätä blogia lukee monet musiikin harrastajat, niin kuvitelkaa tää niin, että kadottaisitte tärkeimmän soittimenne! Sitten voitte ehkä ymmärtää. :) Onneks lauta kuitenkin löytyi ja italianot sai kyllä mukavan rahapalkkion ja suuren rutistuksen yli-innostuneelta äidiltä. Mä tyydyin vaan sanomaan grazie mille, ainoat sanat mitä italiaks ciaon lisäksi osaan.


Viime päivinä on tapahtunut muutakin kivaa. Meille tuli musiikkiopiston kautta asumaan kolmeksi päiväksi kaks espanjalaista tyttöä, joiden kanssa ehdin niissä muutamassa hassussa päivässä ystävystyä. Perjantai-ilta/yö käytettiin siihen, että vaan istuttiin ja väännettiin toisillemme englantia ja puhuttiin kaikesta - ne kertoi omasta elämästään Espanjassa ja mä omastani Suomessa, ja illan kuluessa uskaltauduttiin jopa kunnolla avautumaan toisillemme. Kuinka usein elämässä käy niin, että sä tapaat jotain täysin tuntemattomia, ihan erilaista elämää eläviä ihmisiä ja ystävystyt niiden kanssa hetkessä niin, että palaset vaan loksahtaa paikalleen? Just tällaset ihmeelliset tapahtumat tekee elämästä niin hassua ja niin ihanaa. 
Perjantaiyö oli kyllä tän viikon kohokohta, ehdottomasti. Muut päivät sitten menikin vähän vaihtelevasti. Milloin tästä elämästä tulis vähän selkeämpää, että oppis ymmärtämään joitain ihmisiä ja joitain asioita vähän paremmin? Toisaalta tää elämän pieni yllätyksellisyys pitää sen kivan jännänä. Mmmmmmm...


Ja se typerä Maroon 5:n keikka peruttiin. Peruttiin. Peruttiinperuttiinperuttiinperuttiin. Niin kuin Elton John peruttiin pari vuotta sitten ja niin kuin riparijatkis puoltoista vuotta sitten peruttiin ja niin kuin moni kiva asia perutaan. Sitäkin ihmettelen välillä niin syvästi, äh.


Nyt nousen ja kuljen kaks metriä sohvalle. Tein aamupäivällä läksyt ja kamppailin moolien kanssa ihan tarpeeksi niin, etten jaksa tehdä tänään enää mitään muuta kuin ravata koneen ja sohvan väliä. Vaikka tuolla ulkona onkin niin nättiä.


Kesäiltojen biisi:

Sisu


PS Päätin nyt vaihtaa ton blogin nimen, koska life of sisu on hih hyvin persoonaton. Sinä olet minä on se Anna Puun biisi, mikä kuuluu niihin biiseihin, joilla on mulle suurin merkitys. En tiedä, pysyykö blogin nimi nyt tollasena kuinka pitkään, mutta eiköhän se aika näytä.

tämä voi olla koko elämämme ihanin päivä

Mielettömän kiva viikko takana, penkkarit ja wanhat ja kaikki! Tää tyttö ollut yhtä hymyä siis viimeset päivät! Kovat anteekspyynnöt kirjottelemisen vajavaisuudesta, ei oo ollut mitään järkevää sanottavaa vähään aikaan (millon sitten olis?)! 8 tunnin päästä nokka kohti Italiaa (se on ollut kyllä sitä kohti jo aika pitkään...) ja aion lautailla niin että kun tuut takas, jalkalihakset on suuremmat ku Schwarzeneggerillä (joka on muuten hirmunen mies)! Loman jälkeen ehkä kuvia matkasta ja lisää tyhjänpäiväsiä sepustuksia! Nyt adios ymsyms kaikki, ja hyvää lomaa, rakkaat! Keep on smiling!
Sisu
PS. MAROON 5 KULTTUURITALOLLA 16.3.! Kaivettiin rahat jostain eikä tarvinnu ees kokeilla uraa katusoittajina!

i don't mind spending every day out on your corner in the pouring rain

Viime päivät on kuluneet oudossa sumussa. Koeviikon yllättävä saapuminen ja lähestyvät soittokeikat on pitäneet työläänä koko ajan, mutta vaikka mä olen tuntikaupalla tehnyt tyhmää musakulttuurin portfoliota (huom, käytin rauhallisesta vapaa-keskiviikostani siihen viis tuntia. VIISI TUNTIA!) ja selannut koulukirjoja läpi (ainakin ahkerasti yrittänyt) sekä harjoitellut sormet punaisina pianosäestyksiä, tuntuu kuin mä en olisi saanut mitään aikaan. Avuton olo. Oloa ei ole kohentanut edes lukuisat kahvit Beatles-mukista eikä kuulokkeista pauhaavat Coldplay ja Maroon 5 (josta tulikin mieleen, että otetaan ilomielin kaverin kanssa lahjotuksia vastaan, että päästäisiin kattomaan kyseisiä herroja maaliskuussa! Jos kolehdinkeruu ei onnistu, päätettiin rahojen kokoamiseks ryhtyä katusoittajiksi tai prostitioiduiksi). 

Muhun on taitanut iskeä jälleen kerran ihanat haaveet siitä, ettei tarvitsisi vähään aikaan tehdä mitään – saisi vain nauttia rauhassa niistä Beatles-mukillisista kahvia, sulkea silmät ja laulaa yhtä kauniisti kun katulamput hohti tänään kävellessäni musaopistolta kotiin, kääriytyä peittoon ja olla helpottunut siitä, ettei seuraavana aamuna tarvi herätä kuudelta kännykän tekopirteään herätysääneen. Tällasta kiireettömyyttä kutsutaan yleensä kesäksi. Mä päätin tänään, että pakenen ens kesänä kaikkea kiirettä ja stressiä niin pitkälle kuin vain voin – pakkaan vaikka repun, otan mukaan pari karjalanpiirakkaa ja lähden pyöräilemään maailman ympäri (sanoo Sisu, jolle 7 kilometrin pyörälenkkikin voi aiheuttaa suurta tuskaa…). Sama suunnitelma vois houkutella nytkin.

Mikä saa mut jäämään on se, että sisko tulee Englannista kotiin lauantaina. Samalla se tuo mukanaan tunteen siitä, millainen turvapaikka koti onkaan. Yhteiselo kolmistaan vanhempien kanssa on saanut mut lähes kadottamaan sen tunteen – välillä on tuntunut kuin olis ollut vankilassa: jokaista askelta vahditaan, jokaisesta menosta kysellään, jokaisen päivän tapahtumista yritetään luoda mukava keskustelu, vaikka suurimpana osana viime kuukausien päivistä mä en ole halunnut kotona keskustella muiden kuin siskon kanssa. Tää voi ehkä hieman valaista sitä, miksi mä en ole ikinä odottanut mitään muuta yhtä paljon kuin lauantaita.

Eilinen oli sumusta huolimatta mukava, ainakin aamupäivän puolesta. Ootin bussipysäkillä bussia vanhan, herttasen mummon kanssa, joka alkoi päivitellä lumen sulamista ja teiden liukkautta. Mä tähän viisaana tyttönä totesin, että onneksi teitä kuitenkin hiekotetaan. Se myötäili mun Einstein-toteamustani, mutta oli sitä mieltä, että keskustassa hiekotusta ei juurikaan harrastettu. En viittinyt esittää ihan päinvastaista mielipidettäni, vaan tyydyin hymyilemään ja viittomaan lähestyvää bussia pysähtymään.

Keskustaan päästyäni tunsin itteni Lindan kanssa kunnon kulttuurinuoreksi. Koulun takia tuli käytyä Kaapelitehtaalla Pentti Sammallahden (?) valokuvanäyttelyssä sekä Kiasmassa kattelemassa vähän nykytaidetta. Jostain hassusta syystä todettiin tykkäävämme niistä. Monet teokset jätti aivot tyhjemmäksi kuin mitä ne vielä on. (Esimerkkinä Kiasmassa ollut video, jossa kameran yli tuijottavan naisen päälle lentelee vesipisaroita. Vieraskirjaan joku oli ihan osuvasti kysynyt: ”Miks ihmeessä sen päälle roiskuu vettä?”) Jotkut oli kuitenkin mielettömän hienoja töitä. Istuttiin kymmenisen minuuttia katsomassa videota, jolla nuoret paljastaa omia pelkojaan (osasyynä niin pitkään istuskeluun saattoi olla myös samassa huoneessa oleva nuorisoryhmä, joka puhui ihanaa englantia ja joiden joukkoon mahtui pari kivaa ruutupaitaista miestä. Jäätiin myös arvostelemaan, sopiko yhdelle niistä parta vai ei).

Näyttelykierrosten jälkeen päädyttiin museokauppaan ihailemaan kangaslaukkuja ja -kasseja, jotka oli kuitenkin liian kalliita meidän kukkarolle. Mukaan tarttui kuitenkin parilla eurolla muutama postikortti, joissa yhdessä nuori John Lennon soittelee kitaraa vanhaan autoon nojaillen ja toisessa on ihana kuppi kuumaa kahvia. Kolmannessa on kuva hiljaisista, katulampun valossa hohtavista portaista Pariisissa, joita oon itsekin joskus kiivennyt. Vedin eilen Beatles-seinäni uusiksi ja päätin sekoittaa herrojen sekaan hienoja värillisiä ja mustavalkoisia postikortteja, joita on kertynyt ajan kuluessa jonkin verran. Eilen päätin virallisesti alkaa keräillä niitä lisää.

Kahvittelu ja pulla olisi näiden mahtavien kulttuuripläjäysten päätteeksi houkutellut, mutta herkuton helmikuu pisti vastaan. Niinpä Linda katosi loskasateeseen ja mä juoksin Postitalon bussipysäkille, jolle jäin seisomaan moneksi pitkäksi minuutiksi kuunnellen puolikorvalla ympärillä seisovien ihmisten valituksia myöhästelevistä busseista.

Kiitän ja kumarran siitä, että on viikonloppu. Se saa mut jättämään ulkopuolelle faktan, että ens viikolla koeviikko pärähtää mun osalta kunnolla käyntiin. Viikonloppu on mulle ihanaa lomaa, jonka aikana en jaksa avata yhtäkään kirjaa. En edes kuivaa hissan kirjaa, jonka sain lainattua Jenniltä omani kadotettuani (ensimmäinen koulukirja ikinä, minkä oon hävittänyt! Maa halus selvästi rikkoa mun ennätyksen ja nielaista kirjan sisäänsä), vaikka joitain voisi ehkä motivoida se, että jos nyt luen hyvin ja pääsen kurssista läpi, mun hissan kurssit on ohi. Lopullisesti. Mutta mua ei edes tuo jaksa motivoida. Mukavampaa on nauttia viikonlopun rauhasta ja sen kautta kokea pieni tuulahdus kesälomasta. Voi, kun mä ootan niitä pitkiä kesäöitä.

Sommertiden hej hej, sommertiden! (Masin mukaan se on muka sommertideR, mutta pidettiin sitä Lepin ja Lauran kanssa niin naurettavan kuuloisena että päätettiin ikuisesti laulaa sommertideN! nuoria kapinallisia kun ollaan...)

Tänään sumu katos onneksi hetkeksi, kun pääsin ulos äikän kakkoskurssin kokeesta (Elisan olis pitäny nähdä se, että uskois kuinka vaikeeta runoanalyysi voi olla!) sillon, kun aurinko paistoi kirkkaimmillaan. Helsinki oli taas niin kivannnäkönen. Ratikalla ajellessani en voinu olla hymyilemättä ulkona juokseville pikkulapsille ja vanhuksille, jotka talutti toinen toisiaan.

 Tää ilta kuluu taas pianoa soittaessa, siskon tuloa valmistellessa ja ehkä vähän Greyn anatomiaa katellessa, kun sain vihdoin lainattua Jennalta tokan tuotantokauden! Ehkä tää sumu pikku hiljaa hälvenee - viimestään huomenna. 

Sisu

Otsikon biisi: Maroon 5 - She Will Be Loved

                                           http://www.fanpop.com/spots/maroon-5/images/6366704/title/maroon-5-performances-photo                                    

on siis kevät, kuljen hakaniemen rantaan

Kevät tulee, ihan totta, kattokaa tota valoa tuolla! Kun istuin tänään aamulla bussipysäkillä päälle kiirellä vetästyt vaatteet päällä, hutaisesti pakattu kangaskassi kädessä ja pörröset hiukset pipon alle piilotettuna, mua hymyilytti aamun ärsyttävästä kiireestä huolimatta mielettömän paljon ihana, nätti, rakas aamuaurinko talojen takana. Ja kun tulin sitten puol viiden aikaan kaverin kanssa bussilla kotiin, huomasin taas sen maailman näteimmän oranssin taivaan parin tehdaspiipun takana. Hihkasin siitä innoissani Kimille, joka ei ihan ymmärtäny mun fiilistelyä (ei ne miehet tajua)... oonko ainoa, joka rakastaa kevään tuloa, kaikkia niitä kivoja tuoksuja, kuralätäköitä ja sitä että saa taas vetästä kumpparit jalkaan? 
Ja kevään jälkeen tulee kesä!! En malta oottaa niitä kivoja aikasia kesäaamuja, jollon ulkona on vähän sumuista ja nurmikko paljaan jalkojen alla on kasteesta märkä. Yhtä paljon venailen kesäöitä mökillä, kun valvotaan myöhään ja mennään keskiyöllä kuutamouinnille. Sillon vesi tuntuu iholla ihan silkinpehmeeltä, ihan totta. Ah. :)


Oon ylpee itestäni! Oon vihdoinkin (ekan kerran tässä jaksossa, joka loppuu huom ylihuomenna...) ottanu itteäni niskasta kiinni ja jättäny laiskuuden tokalle sijalle. Soitin pianoa pari tuntia ja tein kaikki läksyt, oujeeees! (Äikän runoanalyysit jäi vähän pimentoon - en vaan ymmärrä niistä mitään, vaikka paljon runoja ite kirjottelen ja tykkään lukea niitä! Ne voi joskus herättää mussa yhtä paljon ajatuksia ku musiikki, ja se on kuulkaas aika hyvin.) On se aina parempi ku ei mitään, kun yrittää jakson vikoina päivinä ottaa muita kiinni. En tiiä, oliko lukio mulle oikee vaihtoehto. No, on siellä ainaki ne musajutut, jotka tekee mut niiiin onnelliseks, huhhuh :) Vaikka just nyt inhoon Musa ja kulttuuri -kurssia sydämeni pohjasta kun mielessä on tieto, että koko kurssista pitäs tehä portfolio torstaiks. Ostan sille sisuaskin joka tekee sen mun puolesta. Huoh.

Eilen illalla unen puutteessa päätin tarttua ah niin laadukkaaseen kameraani (edelleen sitä järkkäriä ootellessa...) ja kuvailin lempiasioita huoneestani. :)

Ai olenko Beatles-fani? Eka asia, mitä huoneeseen tullessa näkee, on noi eri kaupoista ostetut ihanat Beatles-postikortit, jotka saa hymyn mun kasvoille aina kun niitä vähän kattelen. Tykkään ympäröidä huoneeni asioilla, jotka saa hymyn aikaan. Sillon sitä hymyilee useemmin, mikä on elämässä yhtä tärkeetä kun hengittäminen ja yhtä kaunista kun se tänpäivänen taivas.

Tässä hieno kokoelmani mistä taisin viime postauksessa mainita! Nää jos jotkut saa hymyn kasvoille. Heath Ledger, Johnny Depp, Joshua Jackson, Joaquin Phoenix, Christopher Plummer, Luke Pritchard, Arto Tuunela, Matthew Macfadyen, Jude Law (vaikka se on luonteeltaan hirmuinen mies!), Gerard Butler (oopperan kummitus!) ja mahtu sinne yks suomalainenkin, Samuli Vauramo, hehe. Jokainen näistä on hirmu komea mutta se ei oo kaikilla ainoa syy miksi ne pääty tähän hienoon kuvakokoelmaan. Arvostan niitä kaikkia (paitsi Jude Law'ta, siihen asti kunnes se osaa kohdella muita ihmisiä oikein) hirmu paljon työstään, mitä ne on tehneet. Vaikka Samuli Vauramo kyllä ei mikään maailman lahjakkain näyttelijä ehkä ole... anteeksi.

 Neljä esinettä, jotka on kaikkialla mukana. Puhelin ja iPod nyt on kaikilla sama, mutta lisäks mukana kulkee aina Sisu-aski ja ristikoru. Ristikorun sain konffiksen kunniaks puolitoista vuotta sitten ja siitä lähtien se on ollu kaulassa aina. Mä ite henkilökohtasesti uskon Jumalaan, kyllä, mutta en oo sellanen uskovainen, joka vaatii muitakin uskomaan. Ymmärrän 100%, miks jotkut ei usko ja välillä ihmettelen syvästi, miksi mä ite uskon. Eihän siitä Jumalasta mitään todisteita ole. Jostain syystä se on vaan kuitenkin aina ollut sellanen fakta, että mä uskon - tiiän sen vaan jossain sisälläni. Se on mulle vähän sama kuin esim se, että joku tietää ihan varmasti, että rakastaa runoja ja uskoo niiden kykyyn helpottaa oloa ja ilmaista tunteita. En tiiä, saako kukaan tästä sepustuksesta selvää, mutta ihan sama, tämmönen hassu selittäjä mä olen.  

 Lippuja konserteista ja musikaaleista ja ympäri maailmaa (huom Disneyland!). Tarkkasilmäset huomaa noi kaks Idols-lippua, KYLLÄ, kävin Idols-finaaleissa kun kaverin äiti sai lippuja! JA OLI HAUSKAA! Tärkeimpänä lippuna on tossa vasemmassa alareunassa Folkpop-iltalippu, joka oli veljen bändin keikka. (www.metrofolk.com, nuorempien ja vanhempien miesten akustista musaa soittava bändi, jos suomalaisesta musasta ja kivoista sanoista + ihanasta akustisesta musasta tykkää, there you go!) Yks elämän kivoimmista illoista.

 Rakas Beatles-taulu + afrikkalainen taulu kummisedältä, joka asusteli Namibiassa vuoden. Hienoa ruusukuvioista tapettia ei tarvi kommentoida, siskon vanha huone! Hehe...

 Beatles-korttien alla on sitten ihana postikortti, kun tommoset kaks hirmu sulosta pientä lasta osottaa välittämistään toisilleen. :) Heh. Samoin sitten keskellä Elton Johnin keikan lippu, siitäkin on jo vuos ja pari kuukautta, mutta yks elämäni parhaita kokemuksia, voivoi! Ja alla lehtileike kyseisestä keikasta. (toi "Huonon maun kuningas" pistää vihaks...) Ja oikeella aina niin ihanasti hymyilevä Myyrä, joka komeilee myös mun yhessä lempipyjamassa, oujeeS! Asialla voi olla jotain tekemistä sen kanssa, että äiti on aina fanittanu Myyrää henkensä edestä...

 Levyhylly, jota rakastan yli kaiken! Joululahja vuos sitten, ja voi noita pianon koskettimia. Olisitte nähny sitä onnen määrää, kun avasin sen paketin vuos sitten ja juoksin talossa ympyrää onnesta. :) Hyllyn sisältämät levyt on yhtä rakkaita! Hyllyn päällä vähän pariisilaistunnelmaa - pienoismalli Eiffel-tornista, jonka ostin Pariisista muutama vuos sitten, sekä tavaroidensäilytyspurkki, jossa on kuva ihmisistä pariisilaisella juna-asemalla + punanen kuplavolkkari, jonka sain muutaman vuoden ikäsenä.

 Haha ja sitten kirja, jonka bongasin kirjastosta, kun olin viime viikolla lainailemassa vähän levyjä (taas kerran, ravaan siellä levyhyllyllä nykyään joka viikko. Ne kirjastohoitajat jo hymyilee aina, kun astun ovesta sisään...). Tositarinoita ihmisistä, jotka on joskus paenneet vankilasta tai vankileireiltä - miten ne on sen tehny ja millasta elämä on ollu sen jälkeen, jos ne on paossaan onnistunut. Tota lukiessa on väkisinkin niiden vankien puolella, vaikka ne on kaikki jotain murhaajia. Oon joka ilta ollu nenä kiinni tossa kirjassa enkä oo meinannut saada itteäni nukkumaan, kun oon jännittäny mitä niille kaikille käy - oujees, suosittelen!


No NIIN, tässä on nyt tullu kuvia ja hassuja höpötyksiä! Voisin raahata itteni vetämään pyjaman päälle ja tunkeutumaan sänkyyn ja raksimaan kalenterista taas kuluneen päivän. Huomenna alkaa helmikuu, ja minä tyhmä ehdotin kavereille, että pidetään herkuton helmikuu (huom, toi nimineronleimaus!). No, ehkä se on onnistuneempi ku tipaton tammikuu.
Loppuun hirmu nätti Egotripin biisi, öitä, keep on smiling!
Sisu