Muuten ollut tavallinen viikko. Päivät kuluu hassun samanlaisina eteenpäin, ja välillä se muuttumattomuus tuntuu pitkästyttävältä ja välillä kivan turvalliselta. Tykkään ainakin siitä, että voin kävellä kangaskengät jalassa ja kun istun aamulla ennen kahdeksaa ratikassa, aurinko häikäisee ikkunoita niin, että kaikki kadut ja autot ja ihmiset näyttää kauniilta. On se aurinko hassu pallo. Tykkään siitä silloin, kun se nousee tai laskee, ja silloin, kun se ei polta liikaa.
Tiistaina koin jotain niin outoa, että se sai sydämen pysähtymään. Olin matkalla espanjan tunnille ja hypätessäni kiireessä metrosta pois Kampin asemalla ja lähtiessäni puikkelehtimaan ihmisten välistä rullaportaille, mun silmät osui parikymppiseen mieheen, joka istui aseman penkillä eikä mennyt sisään metroon. Jalat lopetti juoksun siihen paikkaan, ja mä jäin vain tuijottamaan sitä. Ja silloin se sydän pysähtyi. Se mies oli täsmälleen sen näköinen, sen ikäinen ja sen tyylinen mies, josta kirjotin vuos sitten novellin. Mun novellin mieshahmo istui metroaseman penkillä eikä mennyt sisään metroon. Mä näin miehen, jota en ollut koskaan ennen nähnyt ja josta olin silti kirjottanut tarinan. Mulle tuli olo, ettei se voinut oikeasti istua siinä - miten voi olla mahdollista, että sen kasvotkin oli samanlaiset kuin tarinan miehellä? Mä taidan olla tulossa hulluksi. Kun sydän lähti viimein pumppaamaan, sain taas jatkettua kävelyä, mutta olin päästäni pyörällä koko espanjan tunnin ja samalla koko loppupäivän. No, kai niitä ihmeitä tapahtuu.
http://www.top-ten-glasgow-guide.com/glasgow-subway.html
Haluisin olla niin kuin Allie ja Noah Notebookissa - mennä yöllä makaamaan keskelle risteystä ja vain kattoa, kun liikennevalot vaihtuu vihreästä keltaiseen ja punaiseen ja taas keltaiseen ja vihreään. Haluisin olla siinä jonkun kanssa, josta tykkään ihan hirveästi ja puhua jotain parilla sanalla tai vain olla hiljaa. Liikennevalot vaihtuis ja toimis meidän aurinkona, joka nousee ja laskee eikä polta liikaa.
En oo ikinä tuntenut ihmistä, joka haluis samalla tavalla maata asvaltilla ja tuijottaa liikennevaloja. Oon tuntenut ihmisiä, jotka on vienyt jalat alta ja tehneet onnelliseksi, mutta kukaan niistä ei ole halunnut maata asvaltilla, tehdä kärrynpyöriä pellolla, juosta maailman ääriin ja takaisin, ajaa monta päivää putkeen aurinkoisia moottoriteitä pitkin vanhalla Ladalla, istua aamuvarhaisesta iltamyöhään metroasemalla ja katsoa ihmisiä, lukea runoja vanhalla ullakolla, juoda kahvia laiturilla, kieriä mäkiä alas, soittaa kitaraa ja laulaa Suomenlinnan lautalla, puhua tuntemattomille ratikkapysäkillä, katella yöllä autojen valoja ja liikettä, uida vaatteet päällä, soutaa soutuveneellä auringonnousuun, istua pihakeinussa ja hyräillä hiljaa. Joskus musta tuntuu, että mun omat toiveet on toisesta maailmasta kuin muilla, että kaikki ihmiset toivoo eri asioita ja se tekee meistä erilaisia. Notebookin kaltaset elokuvat saa mut miettimään, onko ihmisten sielunkumppaneita olemassa. Joskus oon uskonut siihen, että ihmiset ei rakastu sielunkumppaneihinsa vaan niihin, jotka täydentävät ihmistä ja tekevät sitä kautta onnelliseksi. Nykyään mä puhun sielunkumppanien puolesta. Koska vaikka ne ei toisikaan mitään uutta opittavaa elämään, ne ymmärtää sua ja loppujen lopuksi se on tärkeintä.
Voisin päättää tän sekavan postauksen Notebook-leffasta ja -kirjasta kirjottamani äikän kolmoskurssin esseen kliseisiin sanoihin: Notebook antaa toivoa sille, että jokainen voi joskus löytää todellisen sielunkumppaninsa. Toivon ihan totta sitä hirmu paljon kaikille meille. :) Ehkä mun sielunkumppani on se, joka ymmärtää täysin, miten paljon sen yhden miehen näkeminen siellä metroasemalla muhun vaikutti.
