joskus olisi kiva

Musiikki on kovemmalla kuin sen tarvitsisi olla ja pöydällä on rikkinäinen viinilasi, mutta pyykit on laitettu ja pöytäliina puhdas ja keittiökin tarpeeksi siisti. Silti lopulta kielsin ihmisiä tulemasta. Joskus on kiva keittää kahvia vain itselleen ja pyöriä ympäri tyhjää taloa samalla, kun piirakka pyörii mikrossa ympäriympäri ja lopulta polttaa kielen. Villasukat on mukavat ja välillä voi vastata puhelimeen ja välillä voi ajatella tärkeitä asioita ja välillä voi olla vaan minä ja tanssia vähän yksin ja miettiä, että on ihan kivaa olla minä. Että on kivaa, kun voi olla joku. Tänäänkin joku halasi ja ehkä siitäkin on kivaa, että minä olen minä. Ja musta on niin ihanaa, että te olette te.

Ja on kivaa, että kahvi maistuu taas hyvältä, ja niin maistuu omenapiirakkakin sitten, kun kieleen ei enää polttele. 

Omia teitä on kiva kulkea (varsinkin kantaen kahvia, jonka myi taas vanha nainen, jolla on vähän huulikiiltoa huulissa), mutta sitten joskus on taas ikävä käsivarsia. Ei niitä sinun käsivarsia, vaikka sanotkin edelleen, että olen ihana, kun olen hullu. Mutta kun en ole hullu, ja haluaisin olla ihana jo jonkun toisen kanssa.

Tänään oli kivaa keittää pahaa kahvia vain itselleen, vaikka yleensä sitä on kivointa keittää niille miljoonalle, jotka tulevat sisään viinipulloineen ja nauravat, kun kahvi on niin pahaa. Mutta ne juovat sen silti, ja siksi on niin ihanaa, että ne on ne. Joskus olisi kuitenkin kiva keittää kahvit taas vain kahdelle. Joskus.

Syyskuu. Villasukkia, kaulahuiveja, syysflunssaa, äidin pannukakkua, huulikiiltonaisen kahvia, ikävä kesää, ikävä Espanjaa, ruskapuita, meluisia ja hiljaisia kahviloita, hymyjä sateen läpi, lätäkköhyppelyitä, kukkasateenvarjoja, kynttilöitä ikkunoissa. Kivaa, hih.