me encanta Alicante

SADE! Kun kuulin ekat pisarat kattoa vasten, ryntäsin kattoterassille ja seisoin siellä pisaroiden kastelemana ikuisuuden. Oli ilta tai yö tai niiden välimuoto, ja kaikki tuntui jotenkin niin ihanan kotoisalta, koska oli syyskuun loppu ja vihdoin satoi. Viikkoa myöhemmin perjantaiyönä satoi taas ja me repästiin korkokengät jalasta ja juostiin lätäkköihin ja naurettiin ja tehtiin piruetteja ja herättiin seuraavana aamuna kipeinä. Mutta onnellisina.

Viime sunnuntaina kiipesin nauravien ihmisten kanssa taivaaseen. Alicanten ison kukkulan päällä seisoo linna, jonka muurien läpi voi nähdä, miten nätti maailma voi olla. Meri jatkui jonnekin loputtomiin, talot ja ihmiset ja autot oli minimaalisia siellä alhaalla, tuuli halas mua lämpimästi, eikä ollut kiire mihinkään. Taivas oli niin lähellä, että mun teki mieli vaan levittää kädet ja lähteä lentoon, hih.

Mitä on tapahtunut? Oon herännyt yhen kerran näkemään viimesen hetken auringonnoususta, joka kestää täällä vaan viis minuuttia. Oon karannut koulun muurien läpi kahvilaan istumaan ja nauramaan tyhmästi kahden tyhmänihanan ihmisen kanssa. Oon ahdistunut rahanmenosta ja ostanut silti frappelattea (rakkaus! kova kilpailija moccachinon rinnalle), puhunut tuntikausia illan hämärtyessä elämästä ja koti-ikävästä, nauttinut tyttöjen illasta, löytänyt vähän suomea puhuvan espanjalaisnaisen, kirjottanut kirjeitä oppitunneilla, ahdistunut toisen kosketuksesta (niinkuin aina), tuntenut kylmiä väreitä onnesta, ikävöinyt yhtä pientä ystävää niin paljon ja liikaa, syönyt huvikseni yöpalaa aamuyöllä pilkkopimeässä keittiössä ja kuunnellut hiljaisuutta, oottanut viikonloppua niinkuin Suomessa, pelannut pöytäfutista pienen nauravan ihmisen kanssa, yrittänyt taivutella espanjalaispoikaa lopettamaan hiusgeelin käytön (mahdoton tehtävä!), syönyt palmujen alla jäätelöä kahdelta yöllä, ja istunut maassa kapealla kävelykadulla ja nauranut kovaa ihan vaan siksi, että tykkään Espanjasta ja Alicantesta.

Nyt soi John Mayer ja mua väsyttää niin, etten oo ihan varma, oonko valveilla vai en. Kun ilta tulee, yks frappelatte ja syvällinen keskustelu jonkun kanssa kuulostaisi kivalta. Täällä ihmiset ei vietä yhtäkään päivää neljän seinän sisällä, ja mustakin on nähtävästi tulossa kovaa vauhtia espanjalainen sillä saralla. Mutta just nyt haluun olla ihan vähän aikaa yksin, hautautua peittojen väliin ja kuunnella maailmaa ihan vaan itteni kanssa, vaikka oonkin siksi kuulemma vähän omituinen. Omituinen onnellinen Sisu.



 Repussa odottaa koskemattomat koulukirjat ja väsymys tuo ikävää pintaan, mutta mun ikkunan ohi lentelee kauniita pikkulintuja, keittiöstä tulee hyvä tuoksu niinkuin aina, yksi ihana ihminen tulee vielä tänään käymään, huomenna saatan tuntea ihastuksen perhosia vatsassa ja elämä rakentuu koko ajan hirmu kivaksi. Ihaninta on se, että osaan tehdä itteni onnelliseksi espanjalaiseen tyyliin. Supisuomalainen Sisu Espanjassa ei ookaan niin suuri haaste kun ootin. Hih.